Lue keskustelun säännöt.
Viiskymppisenä sitä oikessti havahtuu, että elämä on rajallista
02.10.2021 |
Voi olla ettei ole enää monaa hyvää vuotta jäljellä ja voi olla ettei elä kovin kauaa enää. Sen takia ei pitäisi lykätä asioita joista nauttii. Melko raadollista ymmärtää että oikeasti voi kohta kuolla.
Kommentit (92)
Äitini oli melkein närkästynyt kun alkoi kremppoja tulemaan 75+ ikäisenä. Kuvitteliko elävänsä ikuisesti terveenä. Myöhäänhän krempat tulleet jos vasta 75+.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai, minä olen havahtunut jo 25 vuotiaana kunnolla. Kyllähän sitä jo sitä ennen tiedosti, että ei täällä ikuiseen kukaan keikuta.
Jeesus on tie ikuiseen elämään.
"Eikä kukaan, joka elää ja luottaa minuun, kuole koskaan. Uskotko tämän?"
Johannes 11:26
Vierailija kirjoitti:
Jeesus on tie ikuiseen elämään.
"Eikä kukaan, joka elää ja luottaa minuun, kuole koskaan. Uskotko tämän?"Johannes 11:26
En usko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jeesus on tie ikuiseen elämään.
"Eikä kukaan, joka elää ja luottaa minuun, kuole koskaan. Uskotko tämän?"Johannes 11:26
En usko.
Elämä on, valintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai saatat elää toiset 50 vuotta. Itse tunnen 104-vuotiaan.
Varmasti hienoa elämää kun kroppa rapistuu kiihtyvällä tahdilla ja on vain vaivoja ja kipuja.
Kuule siihen voi useimmiten vaikuttaa paljonkin. Elämäntavat ja asenne vaikuttavat paljon. Sen lisäksi moni vanha ihminen säteilee kivuistaan huolimatta naurua. Ei kannata ajatella, että vanheneminen on kurjuutta, koska se voi olla oikeasti parasta aikaa elämästä. Tätä voi olla nuoren vaikea uskoa, mutta vasta sitten asiat loksahtavat paikoilleen. Sitä voi olla hyvinkin kiitollinen kaikesta mitä on saanut. Me tosiaan olemme täällä vain kerran.
Vierailija kirjoitti:
Äitini oli melkein närkästynyt kun alkoi kremppoja tulemaan 75+ ikäisenä. Kuvitteliko elävänsä ikuisesti terveenä. Myöhäänhän krempat tulleet jos vasta 75+.
Mitä on krempat?
Monihan kulkee (tilapäisesti ainakin) kaksinkerroin jo alle viisikymppisenä.
Moni vanha painelee menemään loppuun asti. Tarvitaan enemmän kirjoa siihen, miten vanhuus nähdään. Toki kaikesta ei saa itse päättää. Kuuluu elämän luonteeseen myös alkupäässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on yllätyksellistä. Lähtö voi tulla ihan koska tahansa ja kuolinsyitäkin on useita.
Muistaisi elää aina hetkessä ja niin kuin viimeistä päivää. 🌠
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jeesus on tie ikuiseen elämään.
"Eikä kukaan, joka elää ja luottaa minuun, kuole koskaan. Uskotko tämän?"Johannes 11:26
En usko.
Usko on alusta loppuun saakka Jumalan työ ja kallein lahja ihmiselle. Sitä ei voi uskoa ennen kuin Jumala on avannut oven ja päässyt sisään Jumalan valtakuntaan. Usko ei ole järjen asia ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei ole sairaalloisen ylipainoinen, täysin liikkumaton, ketjupolttaja vuosikymmeniä ja juoppo, voi elinikää olla vielä 40 vuotta, mutta jos noi edellä mainitut, niin ehkä max 10 vuotta.
Enempi nuorena pelkäs elämän rajallisuutta johan sitä on 50v kaiken jo kokenut eikä ole pieniä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännä, että ihminen yleensä ajattelee kuoleman jotenkin todella pitkä ajan päähän vanhuuteen.
Sit ku kuolee niin on lyhyt aika kuitenkin siihen ku maailma loppuu. Koska ajan rajanhan toisella puolella ei ole aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä olen elämän rajallisuutta aina pohtinut ja se on muutenkin konkretisoitunut silloin kun joku on kuollut tai itse on sairastunut. Outoa jos jollekin tulee mieleen vasta 50v.
Kyllä minäkin kolmenkympin jälkeen olen asiaa pohtinut, varsinkin silloin, kun kavereita kuollut nuorena. SILTI tämä havahtuminen on erilaista. Mitenköhän sitä kuvaisi…Ennen kuolema oli itsen ulkopuolella, nyt se on tullut sisäpuolelle.
N53
Juuri tämä. Olen itsekin N53. Ehkä tämä korona-aika osaltaan toki sen, ettei mikään ole enää varmaa. Niinpä elän nyt ”täysillä” ja rohkeasti ja toteutan unelmiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä olen elämän rajallisuutta aina pohtinut ja se on muutenkin konkretisoitunut silloin kun joku on kuollut tai itse on sairastunut. Outoa jos jollekin tulee mieleen vasta 50v.
Kyllä minäkin kolmenkympin jälkeen olen asiaa pohtinut, varsinkin silloin, kun kavereita kuollut nuorena. SILTI tämä havahtuminen on erilaista. Mitenköhän sitä kuvaisi…Ennen kuolema oli itsen ulkopuolella, nyt se on tullut sisäpuolelle.
N53Juuri tämä. Olen itsekin N53. Ehkä tämä korona-aika osaltaan toki sen, ettei mikään ole enää varmaa. Niinpä elän nyt ”täysillä” ja rohkeasti ja toteutan unelmiani.
Oih, oikein elät rohkeasti? Wau!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsokaa palkittu dokumentti Neiti Aika. Se on Ylen Areenassa katsottavana. Herättää paljon ajatuksia elämän rajallisuudesta.
Dokumentti kertoo 98-vuotiaasta naisesta, jolla ei ollut enää yhtään omaista tämän kuollessa. Niinpä elokuvan ohjaaja sai tämän kaikki tavarat ja valokuvat kun hän osti naisen asunnon tämän kuoltua. Asunnon myyjä oli uskonnollinen yhdistys, jolle vainaja oli testamentannut asunnon.
Oli jotenkin surullista, että naisen kaikki valokuvat, matkamuistot ja muut jää täysin ilman merkitystä, kun tästä aika jätti eikä ollut enää ketään, jolle niillä olisi ollut merkitystä. Kaikki hänen omaiset oli jo kuolleet ja hän järjesti itselleen hautajaiset ja laati jopa itsestään kuolinilmoituksen lehteen laitettavaksi.
Mulle jäi kuva eletystä elämästä , hyvästä sellaisesta , toisin järkyttävää että sisaren lapsi menehtyi nuorena . Vanhanakin kävi laivaristeilyillä kaverinsa kanssa . Mitä merkitystä valokuvilla pitäisi olla muille kuin heille itselleen .
Vierailija kirjoitti:
Sielu on ikuinen
Jotkut ne elää koko elämänsä ymmärtämättä elämän rajallisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 52 v ja havahduin tähän asiaan tänä kesänä - en ole koskaan aikaisemmin ajatellut ihmiselämän lyhyyttä niin paljon kuin juuri nyt. Asiaan vaikutti varmaan ikääntynyt naapuri, jonka voimien heikkenemisen olen nähnyt läheltä. Olen kyllä auttanut häntä monissa jutuissa. Mutta masennuin, kun mieleen nousi ajatus, että parin vuosikymmenen päästä - jos elän niin pitkälle - saatan olla samassa kunnossa.
Toinen vanhemmista kuoli ja se iski päin kasvoja , vieläkään en ole ymmärtänyt tai siis silloin elämän raadollisuus tuli oikein kunnolla tutuksi ja oma ikä rupesi vaivaamaan ja onhan tässä tullut kaikanlaista pientä . Elämäni tyyli on sitten kun mutta nyt on pakkp muuttaa taktiikkaa kun muutenkin elämä on kauheeaa kaikenlaisten asioiden kanssa .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai saatat elää toiset 50 vuotta. Itse tunnen 104-vuotiaan.
Tämäkin sattuu joidenkin kohdalle, mutta siitä voidaan varmasti olla yhtä mieltä, että 50 ensimmäistä ja 50 viimeistä vuotta ovat aika erilaiset. Niin monin tavoin.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä nopeammin vuodet pyyhkivät ohi. Jo nyt keski-ikäisenä 5 vuotta tuntuu samalta kuin joku yksi syksy kouluikäisenä. Jossain vaiheessa loppuu se, että odottaa asioiden tulevan vain paremmiksi koko ajan: lisää ystäviä, lisää lapsia, parempi työpaikka, parempi kunto, täydempää elämää. Alkaa sen sijaan jatkuva luopuminen: vanhemmat ja sisarukset lähtevät, lapset ja lapsenlapset kasvavat ja keskittyvät omaan elämäänsä, keho rapistuu, terveys haihtuu, ystävistä aika jättää, tutut paikat rakennetaan uusiksi, on jätettävä harrastukset joihin ei enää pysty, ei ole enää ketään jolle kertoa pienistä ilosta tai suruistaan.
Nuo vaiheet menevät osittain päällekkäinkin, mutta joskus jo mietin, että ollaanko vielä pitkään ylämäessä, vai onko alamäki jo alkamassa.
Tuo on totta, että ei enää odota asioiden tulevan paremmiksi. Kunhan eivät tule oleellisesti huonommiksi.
Kyllä silti voi nauttia elämästä vaikka olisi vanha. Ja sairaskin.