Lue keskustelun säännöt.
Viiskymppisenä sitä oikessti havahtuu, että elämä on rajallista
02.10.2021 |
Voi olla ettei ole enää monaa hyvää vuotta jäljellä ja voi olla ettei elä kovin kauaa enää. Sen takia ei pitäisi lykätä asioita joista nauttii. Melko raadollista ymmärtää että oikeasti voi kohta kuolla.
Kommentit (92)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ja vielä, kun hautaa oman vanhempansa ja pelkää toisen vanhempansa menehtyvän vakavaan sairauteen, niin jysähtää oikein kunnolla.
Olen alkanut näin nelikymppisenä stressaamaan, että kohta jompikumpi kuuskymppisistä vanhemmistani kuolee. Isä on alkoholisti ja äiti polttaa kuin korsteeni. Isällä varmaan kohta maksa loppu ja äitikin yskii usein niin rohisevasti ja limaisesti että liekö ne keuhkotkaan kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä olen elämän rajallisuutta aina pohtinut ja se on muutenkin konkretisoitunut silloin kun joku on kuollut tai itse on sairastunut. Outoa jos jollekin tulee mieleen vasta 50v.
Kyllä minäkin kolmenkympin jälkeen olen asiaa pohtinut, varsinkin silloin, kun kavereita kuollut nuorena. SILTI tämä havahtuminen on erilaista. Mitenköhän sitä kuvaisi…Ennen kuolema oli itsen ulkopuolella, nyt se on tullut sisäpuolelle.
N53
Vierailija kirjoitti:
Tai saatat elää toiset 50 vuotta. Itse tunnen 104-vuotiaan.
Tämäkin sattuu joidenkin kohdalle, mutta siitä voidaan varmasti olla yhtä mieltä, että 50 ensimmäistä ja 50 viimeistä vuotta ovat aika erilaiset. Niin monin tavoin.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä nopeammin vuodet pyyhkivät ohi. Jo nyt keski-ikäisenä 5 vuotta tuntuu samalta kuin joku yksi syksy kouluikäisenä. Jossain vaiheessa loppuu se, että odottaa asioiden tulevan vain paremmiksi koko ajan: lisää ystäviä, lisää lapsia, parempi työpaikka, parempi kunto, täydempää elämää. Alkaa sen sijaan jatkuva luopuminen: vanhemmat ja sisarukset lähtevät, lapset ja lapsenlapset kasvavat ja keskittyvät omaan elämäänsä, keho rapistuu, terveys haihtuu, ystävistä aika jättää, tutut paikat rakennetaan uusiksi, on jätettävä harrastukset joihin ei enää pysty, ei ole enää ketään jolle kertoa pienistä ilosta tai suruistaan.
Nuo vaiheet menevät osittain päällekkäinkin, mutta joskus jo mietin, että ollaanko vielä pitkään ylämäessä, vai onko alamäki jo alkamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensäkin kituuttaminen että voi säästää eläkepäiville,on ihan hulluutta.
Ei paljoa vaadita että ei näe koskaan eläkettä ,tai ei ole siinä kunnossa että vois nauttia etes.
Niin mutta entä jos on eläkkeellä 30 viimeistä vuotta ja kituuttaa silloin köyhyydessä, ei kai sekään ole kivaa.
Harva elää 95-vuotiaaksi, harva edes 85-vuotiaaksi. Useimmat kuoleva ikävälillä 70-80. Jos 65 v jää eläkkeelle, on useimmiten max noin 15 vuotta eläkeikää jäljellä ja missä kunnossa sitten?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tai saatat elää toiset 50 vuotta. Itse tunnen 104-vuotiaan.
Tämäkin sattuu joidenkin kohdalle, mutta siitä voidaan varmasti olla yhtä mieltä, että 50 ensimmäistä ja 50 viimeistä vuotta ovat aika erilaiset. Niin monin tavoin.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä nopeammin vuodet pyyhkivät ohi. Jo nyt keski-ikäisenä 5 vuotta tuntuu samalta kuin joku yksi syksy kouluikäisenä. Jossain vaiheessa loppuu se, että odottaa asioiden tulevan vain paremmiksi koko ajan: lisää ystäviä, lisää lapsia, parempi työpaikka, parempi kunto, täydempää elämää. Alkaa sen sijaan jatkuva luopuminen: vanhemmat ja sisarukset lähtevät, lapset ja lapsenlapset kasvavat ja keskittyvät omaan elämäänsä, keho rapistuu, terveys haihtuu, ystävistä aika jättää, tutut paikat rakennetaan uusiksi, on jätettävä harrastukset joihin ei enää pysty, ei ole enää ketään jolle kertoa pienistä ilosta tai suruistaan.
Nuo vaiheet menevät osittain päällekkäinkin, mutta joskus jo mietin, että ollaanko vielä pitkään ylämäessä, vai onko alamäki jo alkamassa.
Juurikin näin. Ennitse edes halua elää liian vanhaksi, juuri ton takia että joutuu katsomaan kuinka sisarukset ja tutut kuolevat ja en halua jäädä lasten riesaksi ja hoidettavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuuskymppisenä rukoilee terveyttä. Alamäki on kiihtynyt.
Vierailija kirjoitti:
Nauttikaa jokaisesta päivästä.
Eipä tässä oikein mitään nauttimista ole
59 v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tein varastontyhjennyksen ja vanhojen papereiden läpikäymisen ja poisheittämisen keväällä. Tavallaan kuolinsiivous. Puhdistavaa!
En näe järkeä elää niin kauan murtuneella sydämellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nauttikaa elämästä! Bingossa ja päivätansseissa voi taas käydä kun rajoitukset on ohitse. Näin syksyllä myös pitkät sauvakävelylenkit on mukavia.
Olen alkanut miettimään, että olisi se mahtava joku sellainen scifielokuvasta tuttu meininki että kukaan ei vanhenisi ja kaikki pysyisi aina samanlaisena. Jotenkin masentaa katsoa kun kaikki ihmiset vanhenee suorastaan silmissä. En esim. pysty katsomaan youtubesta "ennen ja nyt"-videoita elokuvien näyttelijöistä, kun se alkaa masentamaan liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en ajattele kuolemaa vielä enkä ole koskaan lykännyt asioita edes nuorena.
Myös jos näkee esim. omien vanhempien kunnon heikentyvän radikaalisti tai kuoleman, niin silloin tajuaa, ettei välttämättä kestä enää kovin kauan kuin voi on olla itsekin ihan samassa jamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Myös jos näkee esim. omien vanhempien kunnon heikentyvän radikaalisti tai kuoleman, niin silloin tajuaa, ettei välttämättä kestä enää kovin kauan kuin voi on olla itsekin ihan samassa jamassa.
Juuri näin. Ikääntyminen tuo mukanaan kaikenlaista riesaa ja vaivaa, vaikka kuinka terveellisesti olisi elänyt ja itsestään huolta pitänyt.
Vanhempani ovat tästä hyvä esimerkki. Kummallakin on hoidettu syöpää. Liikkuminen on molemmilla vaikeaa ja välillä jopa mahdotonta. Ikää sellaiset 80 vuotta. Kumpikin huokailee, että toivottavasti ei tarvitse loppumetreillä kovasti kitua. Ikätoverit ja sukulaiset ympäriltä vähä kerrassaan kuolleet.
Omista työkavereista osa on eläköitynyt suurinpiirtein 64-vuotiaina. Kolmella heistä todettiin Alzheimer ennen 70 ikävuotta. Luultavasti oireita on ollut jo työelämässä ollessa, mutta ne ovat menneet ikääntymisen piikkiin. Osa sairastuneista osaa myös salata asioita. (Mietin tässä samalla eläkeiän nostoa. Kyllä ne kognitiiviset kyvyt heikkenevät iän myötä kaikilla.)
Mutta tietysti kaikki tuntevat jonkun liki 100-vuotiaan, joka pärjäilee oikein hyvin itsekseen omakotitalossaan.
Mulla on tavoite painaa saman verran kuin ikä, nyt on -20 kiloa takana. Sen lisäksi haluan kehittää kuntoani, koska olen nähnyt omista vanhemmista miten liikkumattomuus pahentaa vanhuuden ongelmia. Nyt jo huomaan, että olen istumisen jälkeen vähän kankea enkä jaksa kuten ennen, joten 2022 projektini on kehittää lihaskuntoa, aerobista kykyä ja venyvyyttä.
Suosittelen!
Tämän lisäksi koen, että on ihanaa olla vanhempi nainen. En välitä enää muiden mielipiteistä ja koen olevani huomattavasti itsevarmempi. En ole katkera edes naamani rupsahtamisesta, koska tiedän muiden tulevan perässä :D
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tavoite painaa saman verran kuin ikä, nyt on -20 kiloa takana. Sen lisäksi haluan kehittää kuntoani, koska olen nähnyt omista vanhemmista miten liikkumattomuus pahentaa vanhuuden ongelmia. Nyt jo huomaan, että olen istumisen jälkeen vähän kankea enkä jaksa kuten ennen, joten 2022 projektini on kehittää lihaskuntoa, aerobista kykyä ja venyvyyttä.
Suosittelen!
Tämän lisäksi koen, että on ihanaa olla vanhempi nainen. En välitä enää muiden mielipiteistä ja koen olevani huomattavasti itsevarmempi. En ole katkera edes naamani rupsahtamisesta, koska tiedän muiden tulevan perässä :D
Tuota minäkin ihmettelen, miksi sanotaan vanhempien naisten olevan katkeria nuoremmille? Mehän tajuamme, että hekin tulevat perässä. Ja olemmehan mekin saaneet elää hehkeän elämän aiemmin.
TÖÖT! VÄÄRIN!
Ikä on vain numero!
Olet juuri niin nuori kuin tunnet olevasi!
60 on uusi 30!
Hyvin syömällä ja liikkumalla 70- vuotiaana olet yhtä hyvässä kunnossa kuin 30- vuotiaana!
Vain ryyppäävä, polttava ja BB:tä ja huutokauppakeisaria seuraava wee tee elkaa vanhe emaan 5-kympoisenä, fiksu toimihenkilö on vielä 90- vuotiaana skarppi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä olen elämän rajallisuutta aina pohtinut ja se on muutenkin konkretisoitunut silloin kun joku on kuollut tai itse on sairastunut. Outoa jos jollekin tulee mieleen vasta 50v.
Kyllä minäkin kolmenkympin jälkeen olen asiaa pohtinut, varsinkin silloin, kun kavereita kuollut nuorena. SILTI tämä havahtuminen on erilaista. Mitenköhän sitä kuvaisi…Ennen kuolema oli itsen ulkopuolella, nyt se on tullut sisäpuolelle.
N53
Itselleni se luullakseni tuli sisäpuolelle alle 30v. syöpäkasvaimen muodossa. Ei se ollut filosofista pohdintaa, että mitä jos jotain minullekin tapahtuu ja kaikki loppuu, vaan aika konkreettista silloin, ehkä enemmänkin kuin terveellä 50v.
Minä ajattelen joka ilta, taas yksi päivä vähemmän jäljellä tätä kärsimystä.