Lue keskustelun säännöt.
Yhä aikuisena kadehdin ns. ”suosittuja tyttöjä” – miten tästä pääsee yli?
01.10.2021 |
Olin kouluaikana kaikkea muuta kuin suosittu. Olin ikäisekseni pikkuvanha, pyöreä lukutoukka ja hyvin erilainen kuin ikäiseni. Poikkesin myös pukeutumistyyliltäni suosituista nuorista. Lukioaikana minulla oli koulussa pari kaveria, mutta nuo kaverit kutsuttiin muiden bileisiin ja jäin itse ilman kutsua. Suositummat tytöt eivät edes halunneet jutella kanssani, saati muistaneet nimeäni. Surin tuota ulkopuolelle jäämistä todella paljon, sillä erikoisuudestani huolimatta olin ”tavallinen tyttö” (minulla ei ole mitään nepsy/mt-ongelmaa, omaan normaalit sosiaaliset käytöstavat ja osaan olla kohtuullisen sosiaalinen vaikken mikään superulospäinsuuntautunut ekstrovertti olekaan). Minua ei suoranaisesti kiusattu, mutta monissa tilanteissa olin kuin ilmaa muille.
Välit lukiokavereihin jäivät, kun lähdin opiskelemaan yliopistoon. Aikuisena valmistumisen jälkeen työelämässä on ollut kiva, kun en enää ”pistä silmään” porukasta, vaan sulaudun muiden aikuisten joukkoon kun monia kiinnostaa ns. aikuisten asiat. Olen kuitenkin yhä yksinäinen, eivätkä muiden parissa pidetyt ihmiset, ”suositut tytöt”, halua vieläkään viettää aikaa kanssani. Jos menen vauvan kanssa vauvakerhoon, eivät kerhon ”suositut äidit” vaihda kanssani paria lausetta enempää ja lähtevät kerhon jälkeen keskenään kahville. Työpaikalla ne ”suosituimmat tyypit” juttelevat kanssani pakollisissa palavereissa, mutta eivät pyydä mukaan lounaalle ja näkevät toisiaan keskenään vapaa-ajalla jne. Moni yksin noissa tilanteissa liikkuva ei ole sen helpommin lähestyttävä: osaa sanoo suoraan, ettei kaipaa uusia kavereita kun niitä on muualla jo riittämiin. Osa kiirehtii äkkiä pois kerhosta/töistä eikä halua tutustua sen enempää, vaikka yrittäisin. Yritän siis itse olla aktiivinen ja tehdä aloitteita, mutta en saa vastakaikua.
Huomaan yhä kolmekymppisenä kadehtivani ”suosittuja tyttöjä”. Olemme toki ihan aikuisia naisia jo iän puolesta, mutta koen tuon termin kuvaavan näitä naisia parhaiten. He ovat todennäköisesti heitä, jotka olivat jo kouluaikana suosittuja muiden parissa (kauniita, pukeutuivat hienoihin vaatteisiin, olivat sosiaalisia ja pidettyjä). Koen, että en riitä heille tällaisena, kuin olen. Minulla on hienojen vaatteiden sijaan jotain Lindexistä tms ja marketista ostettua päällä (samoin kuin vauvallani), tyyliltäni olen muutenkin arkinen ja ulkonäön puolesta sellainen ”peruspetra” enkä mikään kaunotar. Huolehdin kuitenkin hyvin hygieniasta ja muusta sellaisesta. Asun vanhassa talossa, kotini ei ole sisustuslehdestä ja elämäni on ihan tavallista. En harrasta mitään "hienoa", vaan lenkkeilyä, lukemista jne.
Tiedän, että kouluvuodet ovat jo takana, mutta yhä aikuisena kadehdin suosittuja ihmisiä. Aivan kuin olisin yhä teini ja yrittäisin ”kelvata” näille suosituille tytöille vieläkin. Haluaisin päästä näistä tunteista yli, sillä emme enää ole mitään kouluikäisiä. Onko joku muu kokenut vastaavaa? Miten näistä tunteista pääsee yli?
Ap
P.S. Ethän tule tähän ketjuun pilkkaamaan minua näistä tunteistani, se ei auta tilannettani.
Kommentit (37)
Ehkä palaan tähän huomennajos löydän tän vielä, osuu kohdalleen.
-m
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kävin itsekin jossain äiti-lapsikerhossa vauva-aikana ja en yhtään samaistunut muiden puheenaiheisiin. meillä muut äidit jutteli kalliista keittiörempoista, vauvojen trendivaatteista ja kaikesta pinnallisesta. mä olisin halunnut vauvasta huolimatta jutella yhteiskunnallisista asioista, uutisista ja syvällisemmistä tunteista kuin väsymyksestä.
Te jotkut ette ymmärrä, että kaikkialla ei puhuta kaikkia asioita. Ehkä sinun olisi pitänyt olla hieman kärsivällisempi. Jos olisit malttanut olla kärsivällisempi etkä heti arvottaa niitä toisia naisia pinnallisiksi, niin sinulla olisi voinut alkaa synkata jonkun äidin kanssa enemmän ja olisit oikeasti tutustunut häneen.
Mutta tietysti on helpompi arvostella muita kun he eivät välittömästi olekaan sinun jutuistasi kiinnostuneita.
sori, mut kaikki ihmiset eivät oo mitenkään syvällisiä tapauksia. osa on oikeasti aikuisenakin vielä pinnallisia tai syvällinen on heille aivan eri käsite. keskustelun kieli voi olla todella erilaista eikä ne jutut kohtaa, vaikka kuinka olisi kärsivällinen.
Itse huomasin samanlaisia tunteita kun opiskelin aikuisena samaan aikaan erään tuttuni kanssa. Hän tutustui heti ihmisiin ja oli myös tyylikkään näköinen. Hänellä vaan sosiaaliset taidot ovat ylivertaiset minuun verrattuna ja muutenkin kaikki edustavampaa, kaunis koti jne. Hän on oikeasti herttainen joten ansaitsee suosionsa. On ihan normaalia hieman kadehtiakin sosiaalista menestystä.
Mutta pitää muistaa se kääntöpuoli, onko taustalla suorittamista tai kulissien ylläpitoa. Itsellä vilkkaat sosiaaliset kaudet ovat olleet sellaisia että olen liikaa energiaa laittanut itseni,kodin tai tarjottavien puleeraamiseen. " Miellyttävänä" olo on myös itselleni raskasta, pitää olla kiinnostunut ihmisten asioista ja jaksaa kevyttä juttelua.En loppujen lopuksi pidä suurista seurapiireistä, vaan vähäiset mutta merkitykselliset ihmissuhteet tekevät ainakin minut onnellisemmaksi.
Vierailija kirjoitti:
aloitus vois olla mun kirjoittama. pitkään aikuisiälle mä yritin ystävystyä noiden "suosittujen" ihmisten kanssa. lopulta mä tajusin sen, että mulla ei vielä aikuisenakaan oo mitään yhteistä noiden "suosittujen" ihmisten kanssa. kävin itsekin jossain äiti-lapsikerhossa vauva-aikana ja en yhtään samaistunut muiden puheenaiheisiin. meillä muut äidit jutteli kalliista keittiörempoista, vauvojen trendivaatteista ja kaikesta pinnallisesta. mä olisin halunnut vauvasta huolimatta jutella yhteiskunnallisista asioista, uutisista ja syvällisemmistä tunteista kuin väsymyksestä. tajusin, että en tule saamaan noista "suosituista" itselleni sopivaa seuraa. olemme yksinkertaisesti liian erilaisia. oon vaan yrittänyt hyväksyä asian ja etsiä seuraa muualta ja toisenlaisista ihmisistä. tsemppiä, toivottavasti säkin löytäisit vielä kaltaistasi seuraa!
Minä taas kävin just noissa kerhoissa siksi, että saisin jutella tavallisistakin asioista, kun kaveripiirissä tai naapurustossa ei ollut oikein seuraa. Minulla oli muita harrastuksia, joissa juteltiin asioita, mihin ei perhe ja vauvat liittyneet mitenkään, ja joissa sain käydä ilman lapsia. Minun vahvuuteeni on, että pystyn muokkautumaan seuran mukaan ja en vaadi kaikilta kaikkialla samoja mielenkiinnon kohteita. Minulla on yksi älykköharrastus, vaikka olenkin aika keskinkertainen sinne, mutta siellä on meitä keksinkertaisiakin otettu hyvin vastaan ja ei ne aiheet mitään rakettitiedettä kuitenkaan ole.
Aikuisiällä olen nähnyt niitä oman koulun suosittuja tuttöjä. Osa on sellaisia lässyttäviä äiti-ihmisiä ja loput muuten vaan rasittavia. Kotkottavia kanoja. En ymmärrä miksi kukaan viisas ihminen olisi kateellinen suosituille? Yleensä ovat tylsiä ihmisiä joiden ainoa valttikortti on hyvä ulkonökä ja näennäinen sosiaalisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm. Mua nyt kiinnostaa, miksi haluat seuraa, joka on niin erilaista kuin sinä?
Jos haluaisit olla samankaltainen, laittaisit garderoobin uusiksi vaan ja hankisit muita kuin tavanomaisia harrastuksia.
Mullakin on kuvaamiasi naisia työkavereina, mut ei heidän seura mua silleen kiinnosta. Jos kiinnostaisi, tekisin tietysti itsekin samoja juttuja kuin he.
Sain aika outoja vastauksia, kun kysyin, miksi niiden kavereiden pitää olla juuri suosittuja. Tähän ei oikein tullut vastausta. Miksi ne vähemmän suositut ei kelpaa kavereiksi? Voisiko joku suosittujen suosiota tavoitteleva valaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina ollut suosittu, saan aina helposti tuttuja, jopa ystäviä.
Mut on kasvatettu ottamaan kaikki huomioon. Se hiljaisin tyttö haluaa olla rauhassa, hänelle riittää huomion. Hei, onpa sinulla kaunis laukku. Ja jatkan matkaa. Vuosia huomioin hiljaisen tytön ja yläasteella kertoi olen hänen idoli.
Olen aina pyytänyt ihmisiä lounaalle, ulos tanssimaan, harrastuksiin jne.
Kerroin lähden lauantaina ravintolaan xx, tule mukaan. Sanoin 15, 4 tuli ja oli hauskaa.
Minä pidän huoli, että tapaan. Mitä vanhemmaksi tulen, ei niinkään minua pyydetä, mutta selkeesti kaipaavat, että heitä pyydetään
Siinä kyllä vedetään mutkat suoriksi jos leimataan suositut pinnallisiksi höttöpäiksi. Ehkä näin voi ihan nuorena olla, mutta aikuisena " pidetyt" ihmiset ovat useimmiten kyllä lämpimiä ja välittömiä. Eli heillä on sosiaalisten suhteiden viisautta jota itse ainakin arvostan. Esimerkkinä vaikka Ville Haapasalo joka juttelee kaikille kuin vertaisilleen.Toki jossain uraporukoissa kumarretaan ulkoista menestystä, mutta vaikea kuvitella että aikuinen olisi jonkun ikävän tyypin kaveri vain kuuluakseen porukkaan.
Nuoruudesta muistan kyllä miten pari tosi suosittua tyttöä paljastui pettymykseksi. Toinen oli kaunis mutta todella nuiva ja tylsä. Toinen taas hoki ihan itsestäänselvyyksiä ja nauroi tyhjälle. Hänellä oli suosittu poikakaveri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua auttoi suosittujen kadehtimisen lopettamisessa sen tajuaminen, että monen suositun elämä ei ole oikeasti niin ruusuista kuin miltä näyttää. On syömishäiriöitä, pettäviä poikaystäviä, "ystäviä", jotka ovat suositun kanssa vain siksi, että tulisivat itsekin suosituiksi. On velkaongelmia, sairastelevia lapsia, dementoituneita vanhempia. Se luokan suosittu saattaa todellisuudessa olla pitkään jatkuneen seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Se työpaikan täydellistä perhe-elämää hyväpalkkaisine miehineen ja sievine lapsineen elävä suosittu voi olla sisältä aivan rikki, koska on vasta aikuisena tajunnut olevansa kiinnostunut omasta sukupuolestaan ja kokee olevansa vankina nykyisessä elämässään.
Moni suosittu myös jää roolinsa vangiksi eikä uskalla sen vuoksi olla avoimesti oma itsensä. Suosituissa on tämän takia paljon sellaisia, jotka ovat sisimmässään oikeasti todella yksinäisitä.
No miten lapsen sait tehtyä jos ei kukaan sinua kelpuuta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
aloitus vois olla mun kirjoittama. pitkään aikuisiälle mä yritin ystävystyä noiden "suosittujen" ihmisten kanssa. lopulta mä tajusin sen, että mulla ei vielä aikuisenakaan oo mitään yhteistä noiden "suosittujen" ihmisten kanssa. kävin itsekin jossain äiti-lapsikerhossa vauva-aikana ja en yhtään samaistunut muiden puheenaiheisiin. meillä muut äidit jutteli kalliista keittiörempoista, vauvojen trendivaatteista ja kaikesta pinnallisesta. mä olisin halunnut vauvasta huolimatta jutella yhteiskunnallisista asioista, uutisista ja syvällisemmistä tunteista kuin väsymyksestä. tajusin, että en tule saamaan noista "suosituista" itselleni sopivaa seuraa. olemme yksinkertaisesti liian erilaisia. oon vaan yrittänyt hyväksyä asian ja etsiä seuraa muualta ja toisenlaisista ihmisistä. tsemppiä, toivottavasti säkin löytäisit vielä kaltaistasi seuraa!
Yleisesti ottaen ei vieraiden ihmisten kanssa mennä heti syvään päähän, vaan keskustellaan pinnallisemmin. Toiset ei koskaan ole kiinnostunut puhumaan syvemmistä tunteista, koska haluaa ne jakaa esim. vain miehensä kanssa.
Näissä kerhoissa käydään, kun halutaan ajanvietettä samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Itselläni läheiset ovat ihan normaalisti töissä ja päivisin keksin sitten muuta tekemistä itselleni. Enkä tässä väsymyksessä oikein jaksa mitään syvällistä vieraiden kanssa. Pahoittelut. 😬
Minäkin olen epäsuosittu. En vaan jotenkin jaksa jutella vaatteista, trendeistä, rahasta ja ulkonäöstä. Ammattikorkessa olin näitten suosittujen bileissä ja se oli jotenkin hemmetin jäykkää ja persoonatonta. En saanut mitään irti niistä näteistä tytöistä. Tylsää ja mitäänsanomatonta. Kaiken piti olla niin täydellistä ja kulissia. Voi yök. Taisin järkyttää heitä olemalla melko villi ja erikoinen. Enemmän minua kiehtoi luokalla oleva nörttityttö joka piirsi mangasarjakuvia ja kertoi japanin matkoistaan. Valitettavasti hän viihtyi yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen epäsuosittu. En vaan jotenkin jaksa jutella vaatteista, trendeistä, rahasta ja ulkonäöstä. Ammattikorkessa olin näitten suosittujen bileissä ja se oli jotenkin hemmetin jäykkää ja persoonatonta. En saanut mitään irti niistä näteistä tytöistä. Tylsää ja mitäänsanomatonta. Kaiken piti olla niin täydellistä ja kulissia. Voi yök. Taisin järkyttää heitä olemalla melko villi ja erikoinen. Enemmän minua kiehtoi luokalla oleva nörttityttö joka piirsi mangasarjakuvia ja kertoi japanin matkoistaan. Valitettavasti hän viihtyi yksin.
Joo. Ei kannata kadehtia. Ajatus ei yllä uusimman käsilaukkumallin tai uusimman sisustuslausetaulun yli.
Ei kannata haaskata ajatuksiaan moisiin ihmisiin.
Pidä lähelläsi ihmiset joita ymmärrät.
Saatat myös erehtyä niistä "suosituista" työkavereistasi. He ovat voineet olla yhtä lailla koulukiusattuja nuorempina. Minä nimittäin olin yläasteella ja lukiossakin kiusattu. Sitten muutin elämäni täysin päinvastaiseksi yliopistossa ja muutuin tällaiseksi ns. suosituksi. Jossain vaiheessa (olin varmaan n. 25) eräs ihminen, jonka mieleen tämä kahtiajako oli ilmeisen fiksoitunut, tuli nurisemaan mulle jotain, että mä olen tietysti ollut sellainen suosittu _aina_ ja hän kun on niin kiusattu surkimus _aina_... Yllättyi kovasti, kun kerroin olleeni koulukiusattu.
Ehkä on ihan hyvä vaikka aluksi päästä tuosta "suositut - ei suositut" -ajattelumallista eroon. Ihmiset muuttuu ja itsekin voi muuttua. Koulukiusaaminen ja ulkopuolelle jääminen jättää toki jälkensä, mutta mä en ainakaan halunnut jäädä siihen kiusatun rooliin ikuisiksi ajoiksi. Puhumattakaan siitä, että ajattelisin osan ihmisistä olevan jotenkin "suosittuja" ja parempia.
Ei se "suosittu" aina tarkoita pelkästään ulkonäön perusteella määriteltävää asiaa, aika mustavalkoinen käsitys mielestäni. Esimerkiksi minulla on kaveri, joka on ihan tavallisen näköinen, mutta todella suosittu koska on luontaisesti sosiaalinen, huumorintajuinen (iso plussa) ja muutenkin tulee toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Ei esitä, on vilpitön ja tasapainoisen oloinen. Semmoinen ihminen vetää puoleensa muita tasapuolisesti.
Et ole yksin. Minäkin kadehdin yhä mummoiässäni niitä suosittuja tyttöjä, koska he ovat edelleen mummoina suosittuja ja minä en ole vieläkään. Toisaalta olen myös oppinut nauttimaan elämästäni juuri näin. Joten on se vähän ristiriitaistakin.. Enemmän siitä silloin nuorena kärsii. Siihen vaan jotenkin sitten tottuu, mutta ei kuitenkaan totu täysin.