Kerroin väsymisestäni läheisille. Näin sain tukea:

Mä oon 7 pienen lapsen yh, eikä väsytä. Ottaa päähän tollaset ruikuttajat.

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 15:00"]

89 vastaa. Menetin läheiseni vuosi sitten. Huomasin tuon saman kuin sinäkin. Olen tavallisesti eloisa ja positiivinen. Läheiseni menetettyäni olin surullinen. Minulla oli surua. Ei silloin pysty olemaan "oma itsensä". Ihmiset kaikkosivat luotani. Se oli kamalaa kun juuri silloin olisin heitä tarvinnut.

Vuosi on kulunut ja saattaa mennä melkein päiväkin etten sure läheistäni. Ihmisenä olen muuttunut. Tai ehkä minusta on tullut tarkempi siitä että kuka on oikeasti ystävä ja kuka ei.

Anna surun tulla. Se tekee hyvää vaikka sattuukin. Koita oikeasti olla hellä itsellesi. Keskittyä siihen suruun. Muista myös ihan oikeasti syödä,juoda, uskalla nauraakin jos siltä tuntuu se ei tee kaipauksestasi yhtään vähäpätöisempää.

[/quote]

Kiitos. Minäkin olen aina ollut se iloinen tsemppaaja ja huolehtija. Olen hauskuuttanut ja kysellyt kuulumisia ja lohduttanut ja tsempannut kavereita vastoinkäymisissä. Näyttää siltä, että siinä on se minun arvo näille ihmisille - kun minulta ei saa sitä iloisuutta ja innostamista, niin mulla ei olekaan arvoa omana itsenäni.

Tällaista olen vähän pelännytkin, kun olen jo jonkin aikaa aiemminkin huomannut että ystävyys näiden ihmisten kanssa ei ole tasapuolista, vaan minä olen aina se joka antaa (aikaa, huomiota, välittämistä, vaivannäköä jne). Ainakin nyt tiedän mikä tilanne on, eikä tarvitse miettiä että ylireagoinko. En, vaan he eivät oikeasti välitä. Mieluummin ilman ystäviä kuin valheessa eläminen ja hyväksikäytettäväksi tuleminen. Kuten sanoit, niin jatkossa varmaan kiinnitän tähän asiaan paljon enemmän huomiota enkä anna enää itseni ajautua tilanteeseen jossa olen muille vain hyödyke.

Lämmin halaus jokaiselle joka on väsymyksen kourissa juuri nyt.

Omat vanhempani ovat kuolleet jo aikaa sitten ja lähimmät sukulaiset ovat miehen puolelta. Saimme kaksi ensimmäistä lasta lyhyellä ikäerolla eikä kukaan auttanut meitä koskaan. Pärjäsimme mutta raskaitakin aikoja oli. Anoppi tuli kylään ja upotti sormensa ensimmäisenä kukkamultiin moittien kastelun puutteesta, toinen bravuuri oli arvostella pölyjä nurkissa ja likaisia ikkunoita. Yhtenä yönä kun mies oli tapansa mukaan yövuorossa ja lapset kipeitä, en saanut sekuntiakaan unta. Anoppi purjehti seuraavana iltapäivänä kylään ja tiukkasi, olemmehan jo olleet ulkona kaksi kertaa. Itkua pidätellen sanoin etten tahdo jaksaa ja tarvitsisin apua. Hän totesi kylmästi, ilmeettömänä, että jaksaa ne kuule päiväkodeissakin ja turha on valittaa sairaista lapsista, totta kai ne valvottavat ja ovat kipeinä kun äitinsä ei ulkoiluta eivätkä saa luomuruokaa. Kehotti laittamaan lapset päiväkotiin jotta saavan mallin normaalista elämästä eikä tällaisesta laiskasta äidistä. Tuntui miten sydän puristui kasaan, kukaan ei ymmärrä, kukaan ei auta, olen täysin yksin. Maailma oli hyvin musta niinä vuosina.

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 15:15"]

Ajattelin tätä samaa kun tuota Kuopion juttuakin mietin. Aika vähissä on nykyään paikat, mistä mitään apua saisi ahdinkoonsa. Ei tule helpolla kodinhoitaja tunniksi pariksi tms. Jos ihminen on uupunut ja yksinäinen niin sitä saa todella olla ihan rauhassa. Oikeasti jos haluaisi vaikka hoitoon psykiatriselle osastolle niin sinnekään ei noin vain oteta vaan passitetaan takaisin kotiin. Ei tästä omakohtaisi kokemuksia onneksi vaan lähimmäisen kohdalta. Jos tilaa lääkäriin ajan voi sen saada muutaman viikonm päähän. Aika kurjaksi mennyt tilanne Suomessa.

[/quote]
Kun on rakennettu yhteiskunta, jossa yhteiskunta tarjoaa palvelut kaikkeen siihen, mihin ennen sai avun perheeltä, sukulaisilta, ystäviltä, naapureilta tai kyläläisiltä, niin väkisinkin tulee tilanteita, ettei kaikille ole apua tarjolla. Kohta varmaan toivotaan yhteiskunnalta jotain ystäväpalvelua, missä palkaa vastaan alan koulutuksen saaneet käyvät yksinäisten kanssa kahvilla tms. Ihmiset ovat vieraantuneet toisistaan, koska yhteiskunnan odotetaan korvaavan ihmissuhteet. Ihmiset eivät halua olla tekemisissä sellaisten kanssa, joista eivät pidä. No daa, ei ne anopit olleet 100 vuotta sitten yhtään sen mukavampia kuin nykyisinkään, mutta niitä oli pakko sietää ja kohdella kunnioittavasti, koska ilman heitä oli vaikea selvitä arjesta. Nykyisin kurpan anopin kanssa ei haluta olla edes tekemisissä.

Olen mielenkiinnolla seurannut eräiden henkilöiden yritystä saada aikaiseksi asuinalueellaan yhteisöllisyyttä. Siis sellaista, missä perheet auttaisivat toinen toisiaan erilaisissa asioissa. Esimerkiksi laittaisivat vuorollaan ruokaa niin paljon, että siitä riittäisi toisillekin perheille. Yhtään ruoka-annosta ei vielä ole tehty, koska jokainen odottaa saavansa muilta, mutta ei tee aloitettakaan tarjotakseen itse. Lastenhoitorinkiä ei ole syntynyt, koska kukaan ei halua aloittaa tarjoutumalla ottamaan lapsia hoitaakseen. Ei myöskään siivousapua, kaupassakäyntiapua tai muutakaan. Jokainen kuitenkin hoitaa kaikki nämä asiansa itse eikä tarjoudukaan avuksi muille. Olen ehdottanut aikapankkia, mutta sehän ei käy, koska siellä pitäisi itse tarjota omia palveluitaan saadakseen palveluita muilta. Kovasti huudetaan yhteisöllisyyden perään, mutta kuitenkaan ei edes 15 hengen porukassa saada sellaista aikaiseksi. 

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 13:01"]

Mulla oli sama tilanne kun lapsi oli vauva 7vuotta sitten. Tota sain just kuulla että kyllähän yhden lapsen kanssa pitää jaksaa. Ei auttanut kukaan, itse vain piti jaksaa. Onneksi tilanne helpottaa ajan myötä kun lapsi kasvaa.

[/quote]

Jos AP ei jaksa enää kahta päivääkään tai viittä minuuttiakaan, niin se että helpottaa joskus vuoden päästä, lähinnä ahdistaa helvetisti :( nimim. Kokemusta on :(

Sama tilanne jatkuu. Vauva ei vaan opi nukkuu!! Ap