Kerroin väsymisestäni läheisille. Näin sain tukea:

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 13:06"]Katselen netistä apua. En uskalla vieläkään tätä kautta ottaa apua vastaan. Puhelinnumeroita on ja korostan että en ole masentunut eli en aio vahingoittaa lasta nyt enkä ikinä. Sellaisesta ei ole kyse. Lapsi on tärkein ja niin uskomattoman rakas. Halusin herättää ihmiset siihen että sitä apua ei monta kertaa vain saa ja kukaan ei välitä. Ap
[/quote]

Mutta missä on lapsen isä??

Pitäisi perustaa jokin kerrostalo, jossa olisi iso yleisessä käytössä oleva huone (tai parikin) ykköskerroksessa, vaikka ihan siellä rapussa sellaisenaan avoimena tilana jokin lasten temmellystila ja lisäksi muutamat sohvat ja tuolit, ja taloon saisi muuttaa vain yksinhuoltajat. Voisitte sitten siellä pitää toisillenne seuraa ja vahtia toistenne tenavia ja lapsilla olisi kavereita.

Ja saan valittaa ja pidän itsestäni huolen, kiitos vain. Ap

Isästä en kommentoi. Ei ole minun päätettävissä. Ap

ota yhteyttä perhetyöhön, voit saada perhetyöntekijän auttamaan. Hän on lapsen kanssa kun sinä teet ruokaa tai lepäät tms... mulla käy joka viikko, tosi ihana ja lapsi tykkää..

Oon saman kokenut. Se on kiva kun sanotaan, että pyydä läheisiltä rohkeasti apua, sit kun nöyrtyy pyytämään, niin ei saa.

Itse pyysin väsyneenä apua kaverilta, häntä ei kiinnostanut. En tiedä katuuko hän sitä, nyt kahden lapsen äitinä, sillä en ole itsekään apuani sinne tarjoamassa.

Onko teidän kunnassa mahdollisuutta kotipalveluun? Kuullut pahoja kokemuksia, mutta mulla oli kiva kotipalvelutyöntekijä. Eikä koidu kovin kalliiksi.

Tee itse perheestänne lastensuojeluilmoitus.

Voin vertaistueksi kertoa, mitä minulle sanottiin kun vauva valvotti, mies teki pitkää päivää (kausiluonteista työtä) ja esikoinen oli 2.5v. Anoppi: voi kuule kun minäkin haluaisin tuon apen kanssa viettää laatuaikaa keskenään! (lapset muuttaneet pois kotoa ajat sitten). Isä ja äitipuoli: ei me nyt ehditä, pitää käydä ruokakaupassa. Muut äidit leikkipuistossa tai perhekerhossa: niin, no joo... ja sitten hiljaisuus. Tai: no sellast se on meilläkin, mutta onneks mun äiti käy meillä joka päivä ja meillä on miehen kanssa vapaa-aikaa kerran kuussa, mä en muuten jaksaisi. 

Sitten vielä jälkeen päin anoppi ja hänen anoppinsa kehtasivat kommentoida päin naamaa, että voi voi kyllä me silloin katseltiin että on sulla rankkaa, niin rankkaa! Eivät sitten voineet auttaa, vaikka näkivät miten asia oli! 

Autan ap sinua, jos vain asut Päijät-Hämeessä. Tiedän niin, miltä se tuntuu olla yksin ja väsynyt. 

No mites olisi se maksettu apu sitten? 

Minusta olisi ihan hyvä muistaa, että on kaksi eri asiaa kertoa väsymyksestään ja pyytää apua. Väsymyksestä kertomiseen yleensä vastataan jotain myötätuntoista, kun taas selkeään avunpyyntöön vastataan kyllä tai ei sen mukaan, onko mahdollisuutta auttaa. 99% pienten lasten vanhemmista on jossain vaiheessa väsyneitä, mutta läheskään kaikki eivät tarvitse siihen muuta kuin myötätuntoisen kuuntelijan.

Omille läheisilleni olen sanonut, että jos he haluavat minulta jotain, heidän on sanottava se ääneen. Eikä oletettava, että heidän kertoessaan elämästään hieron kristallipalloa nähdäkseni, mitä he haluavat. Jos minulta halutaan rahaa, pitää sanoa paljonko. Jos minut halutaan lapsenvahdiksi, pitää sanoa milloin jamielellään hyvissä ajoin etukäteen. 

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 13:09"]

Isästä en kommentoi. Ei ole minun päätettävissä. Ap

[/quote]

Kerro nyt edes sen verran, että oletko yh vai onko se isä kuitenkin olemassa ja asuu kotonanne? Jos sinulla on häneen kontakti, oletko kertonut hänelle avuntarpeestasi?

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 13:07"]

Pitäisi perustaa jokin kerrostalo, jossa olisi iso yleisessä käytössä oleva huone (tai parikin) ykköskerroksessa, vaikka ihan siellä rapussa sellaisenaan avoimena tilana jokin lasten temmellystila ja lisäksi muutamat sohvat ja tuolit, ja taloon saisi muuttaa vain yksinhuoltajat. Voisitte sitten siellä pitää toisillenne seuraa ja vahtia toistenne tenavia ja lapsilla olisi kavereita.

[/quote]

kuulostaa ihan joltain kultilta :D ja ihan kamalalta paikalta asua, kerrostalo täynnä lapsia. Ei siellä olis ikinä hiljaista.

Sama oli mulla. Uuvuin. Saatiin vähäksi ajaksi neuvolan kautta apua...muutama kerta, niin sain levätä. Hoitivat lapsia.

joskus otin MLL:sta hoitajan.

mutta kyllä voi uupua. Kyllähän ilman vauvojakin uuvutaan.

jostain nyt se apu sinulle. Ja kannustan kerhoon tai johonkin. Se yksinäisyyskin vie voimia. Ja panosta liikuntaan, että jaksat fyysisesti ja kunnon ruokaan. Uneen siten silloin, kun voit ja on mahdollista.

yritä tehdä joskus miehesi kanss aiheessa jotain ihan kaksistaan. Se helposti unohtuu. Ja siitä saisi voimaa.

yritä nauttia vauva-ajasta. Se on ohilipuva hetki.

olet arvokas. Vauvan lähin. Hieno äiti olet.

Sain aikoinani ihan samat vastaukset. Onneksi oli mies tukena, tosin ihan loppu oli hänkin. Enää en ole missään väleissä sukuuni enkä vanhempiini. Kun jaloilleni pääsin, tajusin  miten itsekkäitä ovat ja itse aina apua vaatimassa ja kurjuuttaan kitisemässä. Anoppi pyysi aikoinaan muuttoapua ja totesin sille vaan, että voi kuule kyllähän ne laatikot painaa, että onhan se kurjaa joutua niitä kantamaan. Ei tippunut apua täältä. Äidilleni sanoin, että menee vaan lääkäriin tai elämäntaparemonttiin jos on niin rapa kunnossa, ettei normaalia työtään jaksa. Oli valittanut työväsymystään. Kyynistyin siis todella.

Nyttemmin voin hyvin ja autan kyllä kummilasten ja naapurin lasten hoidossa aina kun mahdollista. Olen haalinut ympärilleni ihmisiä, jotka auttavat ja joita autan. Onnellisuuteni on lisääntynyt huimasti. Mies tekee maksutta pikku remontteja kavereille ja me saadaan myös apua tarvittaessa.

Ymmärrän ap.n tilanteen täysin ja se on enemmän kuin turhauttavaa. Toivon että löydät jostain apua ja ymmärrystä. Hieman auttaa, jos ottaa päivän kerrallaan ja muistaa, että aika menee kuitenkin nopeasti ja pian helpottaa.

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 13:09"]Isästä en kommentoi. Ei ole minun päätettävissä. Ap
[/quote]

Teet aiheesta keskustelun, mutta tärkeintä apua et aio edes mainita ?

Sosiaalitoimistosta tukiperhe, jos omaa tukiverkostoa ei lähellä ole. Tai tukihenkilö käymään kotona, ellei kotiapua saa. 

Minä myös puhuin neuvolassa kun esikoisella oli koliikki ja minulla synnytyksen jälk. masennus että olin loppu, kaikki oli niin kamalan raskasta ja olin aivan rikki. Kertakaikkiaan niin rikki että itkin pitkin päiviä ja annoin vauvan huutaa kun en kertakaikkiaan tiennyt mitä se huutaa, enkä osannut tehdä mitään mikä olisi helpottanut. En liikkunut enää mihinkään kodista, olin vain korvia myöten ahdistunut ja itkin. Koliikista minulle ei puhuttu mitään enkä ensimmäisen lapsen kohdalla sitä tiennyt kuin jälkeenpäin. Kertakaikkiaan olematon tuki. Olisi ollut niin iso apu jos olisi edes puhuttu koliikista ja kerrottu että se menee ohi n. 3kk eikä vika ole minussa. (Lastenlääkäri vain vinoili että "lapset nyt vain on sellaisia että ne välillä itkee".

En yhtään ihmettele miten jollakin vain loppuu mielenterveys. Se on kaikista pahinta kun viimein tajuat että se raja on mennyt yli että nyt on vain pakko hakea apua! Ja kun yrität sitä saada, sinua ei oteta tosissaan vaan asiasta annetaan vain ilkeämielisiä kommentteja. 
Sitä kun on tarpeeksi masentunut ja väsynyt, sitä ei enää näe missään toivoa eikä pääse sieltä yksin ylös. 

Meillä vauvalla lähti koliikki 3kk iässä ja tuon jälkeen vauvan kanssa sujui kaikki normaalisti, silti tuosta suosta ja masennuksesta nousuun meni yksin 2 vuotta. 

[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 13:09"]Isästä en kommentoi. Ei ole minun päätettävissä. Ap
[/quote]
Tähän tiivistyy monien äitien pahoinvointi.
Olen pahoillani.

W

Vähän aiheen vierestä, mutta kuitenkin.. Olin juuri saanut kolmannen lapsemme, ja siinä kätilön kanssa kotiutuskeskustelua käytiin. Sanoin vaan puoliksi vitsillä että jännittää mitenköhän tässä pärjätään kolmen aika pienen lapsen kanssa, kätilö töksäytti vaan että kyllä se pitää pärjätä kerta lapsia tekee. Aha, selvä. :0

Ohiksena, tuossa avioehtokeskustelussa haukuttiin sairaaksi naista, joka ei halunnut tehdä avioehtoa, koska ei sanojensa mukaan olisi muuten uskaltanut tehdä suhteeseen lapsia. Hän pelkäsi miehen kyllästyvän ja häippäävän kesken kaiken, eikä voimavaransa tuntien halunnut yksinhuoltajaksi. Hänelle siellä selitettiin, kuinka nainen niitä lapsia haluaa ja miestä ei tule edes yrittää sitouttaa perheeseen. Nyt sitten tässä ketjussa ap:lle, joka on ilmeisesti toiminut juuri näin, selitetään sormi pystyssä että itsepähän hän on niitä lapsia halunnut.

Onko nyt todellakin niin, että naisen tulee tässä kulttuurissa sekä haluta että hoitaa lapsensa ypöyksin?? Jos tässä jokin on sairasta, niin tämä kammottava asenne, että apua ei tipu eikä saisi edes tarvita. Ja kuitenkaan sekään ei käy, että nainen ei sitten hanki ollenkaan niitä lapsia, kun ei voi olla varma että selviää niiden kanssa yksin koko loppuelämänsä.

Sairasta, kerta kaikkiaan.

mulla on sama kokemus. kun aloin toipua masennuksesta niin jaksoin kertoa läheisille. seuraus: minua alettiin karttaa. ilmeisesti väsyminen väsyttää muita. 

jollain siun nyt pitää saada verkosto kuntoon, noista omista läheisistä ei näköjään ole mihinkään. onko vapaaehtoistoimintaa? mielenterveysseura? red net? varamummoja? joku harrastus itselle missä olisi lastenhoito?