Peukalonimemistaistelu!! Auttakaa epätoivoista...

Ei myöskään koskaan huolinut tuttia vaan peukku tuli kehiin jossain kohtaa. Pari vuotiaana peukutus loppu hetkeksi ,mutta kipeenä tuli takasin. Ihan noin kovin en oo taistellu, mutta kumminkin. Välillä vaan nukkuessa, välillä heti kun rentoutuu, kausittain. Purentavirhe on tullut ja etuhampaasta kulma hiotunu pois.. 4vee hammashoitolassa sovittiin vuoden päähän kontrolli onko peukku poissa ja purenta korjaantunut. Nyt yritetään keskustelulla hampaista ja hassusta peukalosta, ei mene päivisin enää ja vain välillä nukkuessa! Teillä voisi kokeilla pientä taistelutaukoa vaikka kuukauden ja sitten katsoa onko vähentynyt kun ei olla keskitytty asiaan! Tsemiä!!



-toisen peukaloliisan äiti-

silti uskaltaisin neuvoa teitä unohtamaan ongelma vähäksi aikaa. Tietääkö lapsenne tästä " aktiivisesta taistelusta" ? Siis onko hän tietoinen, että hänen käyttäytymistään yritetään muuttaa?



Itse tekisin ehkä niin, että en antaisi lapsen olla ollenkaan tietoinen, että peukalon syöminen on " ongelma" , vaan että jos te vanhemmat sitä vastaan taistelette, niin minusta olisi hyvä, että lapsi ei tuohon taisteluun osallistuisi. Ja että " ongelmasta" ei puhuttaisi hänen kuullen. Luulen, että käyttäytymisen tarkoituksellinen muuttaminen suuntaan johon lapsi ei kykene, voi ahdistaa häntä aika lailla. Jos hän jo kerran menee piiloon syömään peukkuaan.



Eli unohtakaa taistelu vähäksi aikaa ja antaa lapsen syödä peukkua. Keksisikö jonkun positiivisen jutun sen sijaan? Onko hänellä unilelua, jota voisi imeskellä ja vaikka kuljettaa sitä mukanaan myös päivisin? TAi aina kun peukku päivisin menee suuhun, ohjaatte lapsen huomion muuhun, tai jos on sylissä viihtyvää tyyppia, niin otatte silloin syliin luette vaikka kirjaa, jolloin peukku ohjautuisi itsestää kirjan sivuille.



Entä jos kokeilisitte sellaista tekniikkaa, että oikein usutatte lasta syömään peukkua tai rupeatte itsekin leikkimielisesti (ei pilkallisesti) syömään peukkua. Jotta lapsi tajuaisi, että sehän on ihan hassua syödä peukkua.



JOkatapauksessa voin kuvitella että teitä vanhempia ahdistaa, enkä teitä osaa neuvoa, mutta yrittäkää kuitenkin, että lapsenne ei tunne itseään huonoksi vaikka syökin peukaloa.

Tsemppiä!

Serkkuni (tyttö) nimittäin on ihan pienestä asti peukkuaan imenyt. Nyt hän on jo 10v, ja peukku menee edelleen suuhun. Koulussa häntä on asian takia hiukan kiusattukin. Hän itse kyllä yrittää tavasta päästä irti, mutta eihän se helppoa ole, kun sitä on tehnyt jo 10v!



Lintuinfluenssa kun pahimmillaan uutisissakin jylläsi, niin hänen vanhempansa olivat tosi huolissaan tytön tavasta ja yrittivät kertoa, että tuolla peukunimemisellä hän saa varmasti kaikki taudit..



En siis osaa neuvoa, että miten tulisi toimia. Itse olen pienestä asti pureskellut kynsiäni, eikä siitäkään tavasta noin vaan eroon pääse, teen sitä edelleen, vaikka todellakin tiedän ettei pitäisi. Se on yhdenlainen riippuvaisuus - kuten joillakin tupakanpoltto tms (ei nyt tietty vauvasta asti tupakanpoltto..).

Itsekin jo vähän kallistuin sille kannalle että olisiko viisasta antaa asiant vähän olla. Kyllä tyttö sen tietää ettei peukkua saisi laittaa suuhun; olen asiasta hänelle itsekin puhunut. Näyttää välillä jopa itsekin niin kuin muka laittaisi peukun suuhun ja sitten kommentoi itse " ei ei" . Ja hetken päästä laittaa kuitenkin.



Jospa sitten koittaisi hellittää vähän ja saisi sillä ainakin päivisin tuota vähän hillittyä. Jossain vaiheessa talvella se vaan meni siihen että alkoi olla peukku suussa ihan koko ajan ja siksi tämä " aktiivinen taistelu" aloitettiin. Nyt tuo puolen vuoden ikäinen pikkusisko aiheuttaa omat juttunsa että aina en ehdi enkä pääse viihdyttämään ja kiinnittämään huomiota muualle vaikka huomaankin peukun olevan suussa. Taitaa tuo vauva olla osasyyllinenkin siihen miksi se on nyt niin vaikeaa.. Jospa tämä tästä?!

mutta kuulin, että hammaslääkäri oli oikein tiukasti sanonut lapselle, että nyt loppuu peukunsyönti ja niinpä se sitten oli siihen paikkaan loppunut. En tiedä koko käynnin kulkua, mutta äiti oli ainakin tyytyväinen. Toisaalta seurauksena saataa olla hammaslääkäripelko, mutta ehkäpä pienempi paha kuitenkin.

Vähän ennen 2-vuotispäivää päätin, että peukusta on päästävä eroon. Ja onneksi jaksoin silloin taistella, koska sitä helpompi mitä aikaisemmin. Alussa sainkin vierotettua, mutta sairastelun ym. vuoksi tapa tuli uudestaan. Sitten laitettiin taas laastaria, kynneliä ja sanottiin hyi hyi. Muutamana iltana repi laastarit irti ja sen jälkeen lopetti peukun syönnin. En osaa sanoa miten se meni niin helposti. Annettiiin sen laastarin olla ympäri vuorokauden peukussa niin kai se sitten tuntui erilaiselta suussa ilman laastariakin. En tiiä onko väliä, mutta ostettiin yhdessä kaupasta muumilaastareita.

Meillä sama ongelma peukun kanssa. Mitkään teippausmenetelmät eivät meille sovi, koska lapsemme repii, syö ja hyvässä lykyssä myös nielee kaiken, mitä käsissä on. Meillä on nyt menossa sellainen pehmeän laskun periaate, että päivällä ei saa syödä peukkua (otetaan peukku aina pois suusta, mutta ei toruta, vaan sanotaan rauhallisesti, että peukkua ei saa syödä), yöllä peukku saa vielä toistaiseksi mennä suuhun.



Lapsemme on vielä alle 2 v., joten hänelle ei oikein vielä selittelyt/lahjonta tehoa, mutta aion kyllä myöhemmin käyttää ystäväni kertomaa keinoa: aina kun peukku on pysynyt tietyn ajan pois suusta, laitetaan omaan vihkoon tähtitarra. Kun tähtitarroja on kerätty tietty määrä, lapsi saa jonkin kivan palkinnon. Jos peukkua syödään, tätä " huonoa käytöstä" ei erityisemmin noteerata eikä toruta, mutta tähtitarroja ei tällöin vihkoon tule. Positiivisen palautteen kautta lapsi oppii nopeammin kuin pelkän kieltämisen. Ei toisaan olla itse vielä kokeiltu tuota, joten en vielä tiedä, toimiiko se meidän lapsella.

Meillä loppui aika tarkkaan 2,5 vuotiaana isomman peukun syönti. Pikkusisarus oli myös hyvin pieni silloin.



JOKA kerta kun nähtiin, asiasta huomautettiin ja illalla nukkumaan mennessä laitettiin pyjamapaidan päälle SUKKA, joka teipattiin tosi tiukasti kiinni (ei mitään kierrosta paketointiteippiä vaan ainakin 5 kierrosta!). Käninää ja ininää oli, mutta asia selitettiin joka ilta miksi näin tehdään, ja se lopetetaan heti kun hän lupaa olla pistämättä peukkua suuhun. Kokeiltiin pari kertaa ilman siten, että jouduttiin heti pistämään takaisin sukka. Sitten meni varmaan 1-2kk ja otettiin pois kun huomattiin että päivisin ei enää asiasta tarvinnut huomauttaa ja niin se loppui.

Itse olen imenyt peukkua yli 7-vuotiaaksi ja lisäksi minulla oli aina rätti mukanani - siis aina ja kaikkialla kotioloissa ainakin nelivuotiaaksi. Rätin piti olla liukas - äidin alushame kelpasi hyvin. Muistaakseni 6-7 vuoden paikkeilla imin peukkua vain nukkumaan mennessä ja hieroin samalla kasvojani rätillä. Vanhempieni ja erään tutun sedän " painostuksesta" yritin luopua tavasta, mutta nukkumaan mennessä oli usein annettava periksi ja haettava vaatehuoneesta äidin alushame.



Peukku oli aika pitkään aavistuksen toista lyhyempi, purentani on aina ollut normaali. Nuorempi poikani (nyt alle 2 v.) on jo pidempään hiplaillut liukkaita kankaita väsyneenä ollessaan - liekö geneettistä ; o))

Kuinka koit sen, että sua painostettiin lopettamaan? Tuntuiko pahalta ja julmalta? Olen miettinyt, etä lapsesta se varmaan tuntuu kovin ikävältä. Liittyikö tuohon peukunsyömiseen yksinäisyyden tunne tms? Pelkään, että en anna tarpeksi aikaa lapselleni, koska hänen on imettävä kättään.

vuoteen, iltaisin se oli lohtuna vielä kesällä mutta nyt lupsutus kuuluu vain joskus öisin. Minä en koskaan ottanut siitä mitään hepulia, välillä jonkin verran komennettiin peukkua pois päiväsaikaan.



Pitäkää vähän taukoa kurinpalautuksessa. Ehkä sitä pitäisi lapsen vähän kypsytellä? Aloittakaa parin kuukauden kuluttua uudestaan tehokuuri.

(joka on vielä nykyäänkin kaverini)

imi peukaloaan neljännelle luokalle asti.

Tapana hänellä oli laittaa oma yöpaitansa äidin tyynyn päälle jotta saisi siihen äidin " tuoksua" ja sitten kun peukalon imeminen alkoi, hän otti yöpaidan kätensä ympärille ja piti sitä nenässään kiinni imiessään peukaloa ja haisteli sitä.

Koulussa hän ei sitä tehnyt.

Mutta muistin juuri tuon vastaaja numero 2 viestin jälkeen että en koskaan kuullut että hänen äitinsä olisi torunut sitä tai ollut muuten huomaavinaankaan.

Joskus neljännen luokan aikana se imeminen loppui kaikkien huomaamatta.

Poika ei huolinut tuttia ja löysi lopulta peukun. Nyt on 3,5 vuotias ja yhä nukahtaa peukku suussaan. Ei syö muulloin peukkua kuin nukahtaessaan ja yksinkertaisesti en vain ole keksinyt keinoa, jolla tästä tavasta päästäisiin eroon. En voi koko yötä seisoa sängyn vieressä vahtimassakaan, ettei peukku suuhun menisi :/

vanhemmat siihen puuttuvat, sen pahemmaksi " häiriöksi" se menee. Eli verratkaa sitä vaikka laihduttamiseen, jos sitä koko ajan kytätään ja siitä huomautellaan, tulee syötyä herkkuja, itsetunto laskee ja ongelma vaan kasaantuu (huono veratus muuten..).



Lapselle tulee sellainen olo, että ei kelpaa äidille omanlaisenaan. Hän haluaa varmuuden siitä, että häntä rakastetaan, vaikka hänellä onkin tuollainen " kauhea" taipumus. Ja se on tiedetty aina, että jos jokin lapsen käyttäytyminen saa aikuisessa aikaan mielettömiä reaktioita ja ahdistusta, se lisää sen nimenomaisen käytöksen esiintyvyyttä. Eli koittakaa äidit erottaa oma ahdistuksenne ja lapsen auttaminen toisistaan. Koska ei se maailmaa kaada, vaikka peukaloa syökin tai kättään imeskelee. Ainakin voisi kokeilla antaa asian olla, aluksi vaikka viikon. Ei lapsi sitä " tahallaan" tee. Hänellä on siihen jokin sisäinen tarve, jolla hän korvaa esim turvattomuuttaan. Ehkä voisi enemmän keskustella tunteista ja toiveista ja luoda sallivampaa ilmapiiriä. En tiedä, nämä tulivat mieleeni. Muistakaa, se ei lapsen vika. Älkää olko liian ankaria " vajaavaisuuden" vuoksi.



Muutoinkin lapset ovat erilaisia, toiset ovat herkempiä ja taipuvaisempia neuroottiseen käytökseen - ei se tee heistä tai teistä yhtään sen huonompia. Itse olin lapsena aika neuroottinen ja inhosin sitä kuinka ikävällä tyylillä oireisiin puututtiin. Ja suorastaan muistan hyvin ikävänä vieläkin, kuinka " hirveetä" neuroottinen käytökseni oli. Sen sijaan olisin varmaan tarvinnut vaan enemmän positiivista huomiota ylipäätään ja läheisyyttä. Näin aikuisena olen tietysti sinut asioiden kanssa, mutta uskon että nyt avaimet ovat teillä vanhemmilla - ettei synny kierre, joka jatkuu eri muodoissaan aikuisikään.

imee käsivarttaan. Se on mulle tosi ahdistavaa jostain syystä. Tuntuu, että sen takia meidän koko suhde on ongelmallinen. Koko ajan mun täytyy varmistaa, että ei kai taas ole käsi suussa. Tunnen itseni huonoksi äidiksi lapseni kädensyömisen vuoksi. Se alkoi vasta yli kolmevuotiaana, kun mulla oli vaikeaa, niin jotenkin se yhdistyy tähän. Olen kieltänyt, lahjonut, uhkaillut, mutta joka päivä jossain vaiheessa se menee suuhun. Tänään en kyllä nähnyt kättä suussa kertaakaan!!! En kuitenkaan uskalla toivoa liikoja. Olen luvannut yhden lahjan, jos lopettaa kädensyömisen. Toisaalta säälittää koko tyttö, jos kerran on jostain syystä pakko imeä jotain, niin äiti kokoajan julmurina vihaisena kyttäämässä.Mutta kun tulee siitä itselle niin epätoivoinen olo, niin haluaisi sen loppuvan! Mitään kynneliä ei ole kokeiltu. Asiantuntijat ovat mulle sanoneet, että älä kiinnitä mitään huomiota. Mutta kun se hallitsee tilanteita. Kun olen vaikka ajattelut lähestyä lasta iloisesti, niin tämän kädensyömisen näkeminen myrkyttää mun mielen, enkä halua puhua hänelle pitkään aikaan mitään! Ja se on hirveää, koska tuntuu, että en voi olla hyvä vanhempi ja tukea häntä niin kuin haluaisin, koska mä vaan itse menen tästä pois tolaltani. Tämä on raskas ongelma mulle.

Hei,

täällä ihan sama ongelma. Tyttö nyt reilu 2 vuotta ja ei ole koskaan tutti kelvannut, paitsi ihan satunaisesti vauvana nukkuessa vaunuissa tumput kädessä. Imetin reilun vuoden ikäiseksi, jolloin peukkua syötiin lähinnä niissä tilanteissa, kun oli rintaa vailla ja toki yöllä peukku meni suuhun. Kun imetys lopetettiin (äidin aloitteesta), peukusta tuli entistä tärkeämpi. Myös äidin käden hiplaamisesta ja käden työntämisestä hihaan tms tuli tapa.



Meillä myös pikkusisko nyt 4 kk, mikä tietysti vaikuttaa asiaan. Ei olla yritetty kovin aktiivisesti vieroittaa peukusta, kun olen ajatellut, että saa olla vauva, jos vauvattaa. Alkaisi kuitenkin olla ajankohtaista jossain vaiheessa vieroittaa, joten hyviä vinkkejä otetaan vastaan. Kynneliä tai laastaria ajateltiin käyttää, mutta eivät taida olla kovin tehokkaita keinoja..

Tyttö on kuitenkin ymmärtänyt, ettei peukkua pitäisi syödä, sillä jos pikkusiskolla menee sormet suuhun, ottaa tyttö siskon käden heti pois suusta ja sanoo, ettei niin saa tehdä.



Mietin jo, että pitäisikö antaa tutti, kun pikkusiskon tutti tuntuu kiinnostavan ja laittaa sitä suuhunsa. Hammaslääkärin kommentti on varmasti ehdoton ei, enkä sitä kovin vakavissani ole harkinnut.



Omasta mielestäni meidän tytöllä tuo ei ole turvallisuuden puutteesta tai epävarmuudesta johtuvaa, sillä on ollut kotihoidossa koko ajan ja nukkuu perhepedissä. Tietysti pikkusisarus on vaikuttanut tyttöön, mutta peukku on ollut tapa niin pitkään, että mielestäni se on vaan " huono" tapa kuten kynsien pureskelu aikuisilla. Mikähän olisi sellainen vähiten traumatisoiva mutta tehokas tapa peukusta vieroittamiseen??? Parin viikon päästä on 2-vuotishammasneuvola, joten pitää kysellä sielläkin neuvoja.



Jaksamista ja mukavaa syksyn jatkoa muille!



Sirius