Tiedätkö olevasi "vahinkolapsi"?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen miettinyt samaa itsekin. Itse tiedän olevani toivottu, olen se kolmas josta tuli tyttö, jota kovasti toivottiin. Meitä olis varmaan 6, jos ei kolmantena olisi tullut tyttöä. 

Suvussa on useita vahinkoja, miehen sisaret tuntuvat tulevan raskaaksi jo miehen näkemisestä. Kyllä näillä jotka tietävät olevansa vahinkoja, on eniten tullut vahinkoja itselleenkin. 

Jaa. Minä olin vahinko, enkä ole tullut raskaaksi, ehkäisy ollut aina käytössä.

Tiedän olevani vahinkolapsi. Äitini oli raskaana (odotti minua) mennessään naimisiin. Silloin eli 60-luvun alussa ei pidetty sopivana synnyttää aviottomia lapsia, ja jos vahinko kävi, oli melkeinpä hommattava abortti (vaikeaa silloin) tai mentävä naimisiin. Vanhempani sitten joutuivat avioitumaan, eikä se liitto ollut kovin onnellinen.

Toisaalta mentaliteetti oli muutenkin silloin erilainen kuin nykyään. Eivät lapset olleet tarkan harkinnan tuloksia, vaan pidettiin itsestään selvänä, että niitä alkaa tulla kun mennään naimisiin. Eipä pikkuveljenikään syntymä tainnut mikään tarkan harkinnan tulos olla.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, vahinkoraskaudet ovat törkeitä ja aivan tuhoisaa lapselle saada tietää olevansa sellainen.

Tuhoisaa? Minä olin vahinkolapsi, mutten yhtään sen vähempää toivottu ja rakastettu kuin suunniteltukaan lapsi!

Vierailija kirjoitti:

Olen vahinko. Äitini yritti tehdä poikaa, mutta valitettavasti tuli toinen tyttö. Koko ikänsähän tästä on saanut kuulla, jo alle kouluikäisenä kerroin naapureille olevani vahinkolapsi. Lapsena tietty yritin olla äidin mieliksi poika, enkä sittemminkään ole oikein ollut sinut tyttöyteni/naiseuteni suhteen, koska naissukupuolta on halveksuttu niin rankasti äitini taholta.

Nyt omien lasten kanssa on vaikea suhtautua neutraalisti sukupuolikysymyksiin.

Onpa murheellista kuulla miten äitisi on Sinuun suhtautunut ja murheellista miten se on Sinuun vaikuttanut.

Mutta nyt olet jo aikuinen ihminen joten rohkaisisin Sinua katsomaan tilannetta ikään kuin viileän objektiivisesti ja hyväksymään äitisi suhtautumisen henkisen vajavaisuuden ja kypsymättömyyden ja antamaan äidillesi anteeksi ja jättämään ne asiat taaksesi sillä olet varmasti niin sanotusti normaali aito naisellinen aikuinen nainen ja voit suhtautua asioihin realistisen kypsällä tavalla ja näin määritellä sisäisenkin tilasi se näkökantana mikä Sinulle olisi hyväksi ja millä asenteella juuri Sinä itse haluat elämääsi elää. Valoisaa elämää Sinulle.

Tiedän, ja tiedän senkin, että kummankaan suku ei olisi halunnut minun syntyvän. Ihan kiva taakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, vahinkoraskaudet ovat törkeitä ja aivan tuhoisaa lapselle saada tietää olevansa sellainen.

Tuhoisaa? Minä olin vahinkolapsi, mutten yhtään sen vähempää toivottu ja rakastettu kuin suunniteltukaan lapsi!

No, tuota, kyllä se oli tuhoisaa viimeistään siinä vaihessa, kun oivalsin, että sukujen muita lapsia kohdellaan paremmin kuin minua. Tieto siitä, että ei ollut odotettu ja toivottu lapsi, on raskas, edelleen.

Olin vahinko, mutta iloinen yllätys. Vanhempani olivat jo niin iäkkäitä etteivät uskoneet enää saavansa lapsia. Minua on aina rakastettu.

Minulle asialla ei ole mitään väliä, pääasia etten ole koskaan tuntenut ei-toivotuksi. Ei ole mitään traumoja eikä maailmani ole keikahtanut ympäri vaikken suunniteltu ole ollutkaan.

En ainakaan tietääkseni ole. Pikkusiskoni sen sijaan on, oli äidillä kierukka pettänyt. Itselleni kävikin sitten tavallaan tuplavahinko, kun sain kaksoset. Raskaus oli kyllä suunniteltu ja erittäin toivottu mutta tieto kaksosista oli kyllä melkoinen shokki.

Joko oon vahinko tai pitkään yritetty. Veljeäni 8 vuotta nuorempi.

Kyllä moni on. Mutta ei se tarkoita etteikö silti oltaisi oltu iloisia kun lapsi syntyi.

Tiedän olevani. Äiti joskus kertoi kun mietin lapsuuttani. Olen tullut ehkäisyn läpi ja vaikka sain tulla, olen miettinyt oliko äiti oikeasti sitä mieltä. Sen verran vaikeat välit ovat. Isä rakasti avoimesti minuakin yllätystä ja tunsin olevani hänelle hyväksytty eläessään.

En ole vahinkolapsi. Vanhemmat uskovaisia, isosiskoni syntyi vuosi häiden jälkeen, itse reilun vuoden kuluttua siitä. Varmasti kuuluimme heidän suunnitelmaansa ja käsityksensä perheestä, vaikka ei meille juuri rakkautta osoitettu.

Olen vahinkolapsi. Vanhemmillani oli käytössä kaksi eri ehkäisykeinoa, mutta päätin (?) syntyä äitienpäivänä.

Ei minkäänlaista ongelmaa asiasta ja arvostan syntymäpäivääni. 

-65

Ilo silti lapsesta kirjoitti:

Kyllä moni on. Mutta ei se tarkoita etteikö silti oltaisi oltu iloisia kun lapsi syntyi.

No näin. Meillä esikoinen on vahinko, jos niin voi sanoa. Isä iloitsi raskaudesta heti, itselle asia oli vaikeampi sulattaa. Toista lasta alettiin suunnitella pian esikoisen synnyttyä. Ajateltiin että kun tämä nyt on tässä niin hän tarvitsee kaverin. Se oli hyvä päätös.

Olen, äiti odotti alttarilla mua neljännellä kuulla, oli "pakko" mennä naimisiin. Mutta se oli sitä aikaa, enpä ole koskaan miettinyt asiaa negatiivisesti. Eli ei häiritse. Vanhempani erosivat 12 avioliittovuoden jälkeen. Järkiteko.

Olen vahinko tai ei toivottu. En tiedä miksi äiti kertoi joskus, että isä ole jättänyt hänet sen takia. Sitten taas olivat palanneet ilmeisesti velvollisuudentunteesta yhteen. Toisena tarinana taas kertoo, että oltiin kaikki tosi toivottuja. Kyllä tollanen pistää miettimään, että mikä merkitys tällä asialla on siihen, että isä kohteli koko lapsuuden ja pitkälle aikuisuuteen huonosti. Oli aina vihainen kaikesta, ainoastaan humalassa sanoi että rakastaa. Nyt ei enää olla tekemisissä oltu vuosiin, koska en jaksanut sitä jatkuvaa pahaa oloa, jota isä päälleni kaatoi.

N35

Olen. Teiniäiti 60-luvulla ja pakkohäät isän kanssa 4kk ennen syntymääni. Olivat 10v naimisissa, erosivat enkä isää juuri nähnyt sen jälkeen, alkoholisti nyt jo kuollut.

Äiti nuorena joskus suutuksissa sanoi minun pilanneen hänen elämän, mutta muutama vuosi sitten pyysi itkien anteeksi ja sanoi ensimmäisen kerran, että rakastaa minua.

Hyvän elämän olen elänyt kun sisukkaaksi kasvoin ja kaunaa en ole kantanut, ei kannata omaa elämää katkeruudella pilata.

Olen vahinkolapsi. Äitini ja isäni olivat molemmat 18- vuotiaita eivätkä olleet naimisissa. Äiti oli jo istumassa junassa menossa teettämään aborttia kun muutti mielensä ja nousi junasta.

Antoivat minut adoptoitavaksi. Sain kuulla, että olen adoptoitu, noin 4- 5 vuoden iässä. Minulla oli aineellisesti huomattavan paljon paremmat oltavat adoptioperheessä kuin olisin ollut biologisen äidin luona.

Tiedän, että olin vahinko. Vanhempani olivat tosi nuoria ja ihailen heidän rohkeuttaan pitää minut. Mummoni olisi toivonut aborttia. En ole ottanut asiaa mitenkään henkilökohtaisesti. Kaikkien taholta olen kokenut olleeni aina rakastettu.

Olen vahinkolapsi, mutta eipä se juuri miltään tunnu. Ihan rakastettu lapsi olin, vaikka olinkin suunnittelematon yllätys.