Mikä on suurin ongelma parisuhteessasi?

Luottamuksen puute. Mies on jäänyt kiinni valehtelusta, en luota nykyään hänen puheisiinsa ollenkaan. Sen lisäksi on työnarkomaani. Tiedä sitten, onko aina töissä. Suhteemme hyvät puolet (seksi, yhteiset harrastukset, samanlainen huumorintaju) alkavat menettää merkityksensä näiden ongelmien rinnalla. Harmittaa sekin, kun en osaa arvostaa hyviä puolia vaan paskamaisuudet vie voiton.

Olemme teknisesti ottaen kilpailijoita, ja miestä ei pohjimmiltaan haittaa minun sitomiseni kotiin pois tieltä, niinkuin hänenkin äitinsä oli. Minä kuitenkin olin kuvitellut, että teen oikein antaessani miehen päteä rauhassa, mutta en tajunnut miten paljon vihaa se minussa herättää ja miten vaikea sitä on kanavoida mihinkään järkevään. Minulta on kulunut vuosia sen ymmärtämiseen, mitä parisuhteessamme oikeastaan tapahtuu, koska mies ei ole koskaan näkyvästi vaatinut mitään, ja hänestä on hyvin vaikeaa tietää, mitä hän oikeastaan haluaa.

Kaikki tämä kun ei kuitenkaan olisi niin suuri ongelma, jos elettäisiin toisenlaista taloudellista aikakautta. Alanvaihtohankkeeni eivät elätä minua, ja aikaisempi ammattitaitoni ja työhistoriani ei näköjään kelpaa nykyisille työmarkkinoille. Elämäntaistelun tiukentuminen ja tulonhankinnan vaikeutuminen yhdistyneenä taiteilijaliittoon verrattavaan tilanteeseen ja miehenkin epävarmaan työtilanteeseen ovat yhdessä hiukan liikaa, joten uuvumme hiljalleen molemmat. Elämä tuntuu uimiselta vastavirtaan.

Tätä taustaa vasten kaikki muut parisuhteen ongelmat tuntuvat toisaikaisilta, vaikka eivät nekään pieniä ole. Meistä on tullut enemmänkin sotakavereita kuin puolisoita, ja vaikka pärjäämisen ongelmat yhteisenä vihollisena yhdistäisivätkin, niin taisteluväsymys vaivaa. Jos joskus päästään eläkkeelle tai muuten turvatuille tuloille, sitten alkaa varmaan kaikenlainen psyykkinen oireilu, niinkuin veteraaneille on tapana käydä. Nyt siihen ei oikein ole varaa.

[quote author="Vierailija" time="18.11.2014 klo 13:16"][quote author="Vierailija" time="18.11.2014 klo 09:07"]

Mulla on seksin vähyys ja heikko laatu.

[/quote]

Se ettei stä ole ollut, ei ole, eikä kai koskaan tulekaan sattuneesta syystä

Kun 90-luvun laman aikoihin teininä iski semmoinen varovaisuus noihin kotileikkeihin, että vähintään armeija pois alta ennen minkään valtakunnan seukkaamisia. Armeijan jälkeen töihin, määräaikainen pesti joka kesti muutaman vuoden ja juurikin tuo määräaikaisuus kait sai painamaan edelleen jarrua kaiken elämisen suhteen, joten homma jälleen lykkäytyi vuosilla. Ei se onnekas vakinaistaminenkaan paljoa asian tilaa muuttanut, mitä nyt sai arvuuttelemaan, jotta kauanko tämmöinen "joulu" voi kestää yhden ihmisen elämässä. Sitten yhtenä kauniina aamuna peilistä katsoo "yllättävän" äkkiä harmaantunut naisten silmissä kaiken markkina-arvonsa menettänyt äijä. Ja varsinainen järkytys iski siinä vaiheessa, kun laski kaikki nuo omasta mielestään epävarmat työvuodet yhteen. Pesue ois lähes maailmalle valmis, jos vain olisi uskaltanut ajoissa.

 
[/quote]

Tulin surulliseksi kirjoituksestasi:( Itse aikoinaan sanoin poikaystävälleni jo heti alkuun, että lapset teen heti, kun siltä tuntuu elämäntilanteesta viis. Jos ei olisi sopinut, olisin jatkanut etsimistä. Sopihan se, onneksi, hyvä mies. En nimen omaan halunnut tuhlata yhtään elämästäni, suvussani on paljon sairauksiin nuorena nukkuneita. Se on saanut elämään. Toivon, että sinullekin onni vielä löytyy.

Meidän molempien uupumus. On ollut masennusta, sairautta, työttömyyttä, loppuunpalamista, kuolemia lähipiirissä, asunnon myyntiä tappiolla, vahinkoraskaus, edelleen jatkuva epämääräinen asuntotilanne ja paljon stressiä. Tätä on jatkunut useamman vuoden. Itse olen kantanut suurimman osan vastuista, taloudellisesti, vanhempana ja partnerina. Nyt kun mies alkaa olla pitkästä aikaa enemmän psyykkisesti läsnä kohonneiden kilpirauhasarvojen myötä, odotan häneltä ehkä liikaakin. Koen, että minun jaksamiseni on ollut liian pitkään ihan äärirajoilla, ja nyt olisi ihanaa jos hän ottaisi vetovastuun tästä koko höskästä ainakin hetkeksi. Mutta eihän se näin tietenkään mene...

Kaipaisin meille seesteistä vaihetta elämään, jossa talous olisi jotenkin turvattu, mieheni terveys olisi parempi ja meillä olisi vihdoin taas oma paikka asua (siis yhtähyvin vuokra...). Ehkä se kadonnut intohimokin taas löytyisi.

Meillä olisi yhteistä aikaa kun lapseni (yli 10v:t) ovat isällään. Miehellä kuitenkin omia menoja. Itseasiassa tilanne on parantunut syksyn mittaan hurjasti. Mies haluaisi meille vauvan, minä en. Nautin niin kovin kahdenkeskeisistä viikonlopuista.

Yhteisen ajan/yhdessä tekemisen puute täälläkin. Parempi puolisko tulee töistä, käynnistää tietokoneen ja wowittelee sen 7-7.5 h, jonka jälkeen ehkä joudetaan katsomaan yhdessä tv:tä ja siitä nukkumaan. Aina aika ajoin tämä käy tympimään, että se telkun töllötys ja samassa sängyssä nukkuminen on ne ainoat yhdessä tehtävät asiat tässä suhteessa.

Olen tässä koittanut tulla vastaan ja kokeilin sopisiko pelaaminen minullekin, no, ei sopinut. Eikä oikein tunnu puhekaan tepsivän, aina tulee uusi raidi loppuneen tilalle tai uusi lisäosa peliin ja minä vässykkänä mökötän sohvalla.

Mukavahan se olisi jos edes puolen tunnin kävelylenkin lähtisi kanssani heittämään, mutta ei, kun pitää nyt tämä "mountti" saada. Prkl. Tulipas avauduttua.

Y

Se, että en siivoa tarpeeksi, vaikka se on mun hommani täällä. Mies vaatii siistiä kotia, mulle kelpaa lähestulkoon läävä.

[quote author="Vierailija" time="18.11.2014 klo 15:42"]

Vaimo ei anna enää anaalia

[/quote]

Taidat olla homo.

Y

[quote author="Vierailija" time="18.11.2014 klo 17:05"]Olemme teknisesti ottaen kilpailijoita, ja miestä ei pohjimmiltaan haittaa minun sitomiseni kotiin pois tieltä, niinkuin hänenkin äitinsä oli. Minä kuitenkin olin kuvitellut, että teen oikein antaessani miehen päteä rauhassa, mutta en tajunnut miten paljon vihaa se minussa herättää ja miten vaikea sitä on kanavoida mihinkään järkevään. Minulta on kulunut vuosia sen ymmärtämiseen, mitä parisuhteessamme oikeastaan tapahtuu, koska mies ei ole koskaan näkyvästi vaatinut mitään, ja hänestä on hyvin vaikeaa tietää, mitä hän oikeastaan haluaa.

Kaikki tämä kun ei kuitenkaan olisi niin suuri ongelma, jos elettäisiin toisenlaista taloudellista aikakautta. Alanvaihtohankkeeni eivät elätä minua, ja aikaisempi ammattitaitoni ja työhistoriani ei näköjään kelpaa nykyisille työmarkkinoille. Elämäntaistelun tiukentuminen ja tulonhankinnan vaikeutuminen yhdistyneenä taiteilijaliittoon verrattavaan tilanteeseen ja miehenkin epävarmaan työtilanteeseen ovat yhdessä hiukan liikaa, joten uuvumme hiljalleen molemmat. Elämä tuntuu uimiselta vastavirtaan.

Tätä taustaa vasten kaikki muut parisuhteen ongelmat tuntuvat toisaikaisilta, vaikka eivät nekään pieniä ole. Meistä on tullut enemmänkin sotakavereita kuin puolisoita, ja vaikka pärjäämisen ongelmat yhteisenä vihollisena yhdistäisivätkin, niin taisteluväsymys vaivaa. Jos joskus päästään eläkkeelle tai muuten turvatuille tuloille, sitten alkaa varmaan kaikenlainen psyykkinen oireilu, niinkuin veteraaneille on tapana käydä. Nyt siihen ei oikein ole varaa.
[/quote]

Tämä vastaa täysin parisuhdettani. Tähän vielä lisänä se, ettei ole enää "selviytymisen" ja lasten lisäksi yhteistä puhuttavaa, kahdestaan jäädessä toinen tuntuu vieraalta ja meillä ei ole hauskaa yhdessä (erilainen huumorintaju).Elämä on tasaista taistelua, emmekä osaa täyttää toistemme tarpeita, yrityksistäkään huolimatta.

Tällä hetkellä meilläkin yhteisen ajan puute. (Mies armeijassa näin vanhemmalla iällä.)

Muuten sitten oma huono taloudenpitoni. Olen ollut tosi huono rahankäyttäjä, mikä on aiheuttanut epävarmuutta suhteeseen, vaikka luottotietoja en olekaan menettänyt. Olen niin onnellinen, että tämä vaihe on ihan kohta ohi, viimeiset velat on pian maksettu ja säästössäkin on jo jonkin verran rahaa :) Todella harmittaa oma tyhmyys, luojan kiitos parisuhde ei tässä mennyt.

[quote author="Vierailija" time="18.11.2014 klo 17:11"]

[quote author="Vierailija" time="18.11.2014 klo 13:16"][quote author="Vierailija" time="18.11.2014 klo 09:07"] Mulla on seksin vähyys ja heikko laatu. [/quote] Se ettei stä ole ollut, ei ole, eikä kai koskaan tulekaan sattuneesta syystä Kun 90-luvun laman aikoihin teininä iski semmoinen varovaisuus noihin kotileikkeihin, että vähintään armeija pois alta ennen minkään valtakunnan seukkaamisia. Armeijan jälkeen töihin, määräaikainen pesti joka kesti muutaman vuoden ja juurikin tuo määräaikaisuus kait sai painamaan edelleen jarrua kaiken elämisen suhteen, joten homma jälleen lykkäytyi vuosilla. Ei se onnekas vakinaistaminenkaan paljoa asian tilaa muuttanut, mitä nyt sai arvuuttelemaan, jotta kauanko tämmöinen "joulu" voi kestää yhden ihmisen elämässä. Sitten yhtenä kauniina aamuna peilistä katsoo "yllättävän" äkkiä harmaantunut naisten silmissä kaiken markkina-arvonsa menettänyt äijä. Ja varsinainen järkytys iski siinä vaiheessa, kun laski kaikki nuo omasta mielestään epävarmat työvuodet yhteen. Pesue ois lähes maailmalle valmis, jos vain olisi uskaltanut ajoissa.   [/quote] Tulin surulliseksi kirjoituksestasi:( Itse aikoinaan sanoin poikaystävälleni jo heti alkuun, että lapset teen heti, kun siltä tuntuu elämäntilanteesta viis. Jos ei olisi sopinut, olisin jatkanut etsimistä. Sopihan se, onneksi, hyvä mies. En nimen omaan halunnut tuhlata yhtään elämästäni, suvussani on paljon sairauksiin nuorena nukkuneita. Se on saanut elämään. Toivon, että sinullekin onni vielä löytyy.

[/quote]

Itselläni on saman tyyppinen tarina, kuin tuolla miehellä tuossa edellä, mutta olen nainen, jonka miehet ovat jarrutelleet perheenperustamista epävarman työ- ja rahatilanteen takia. 90-luvun lama johti siihen, ettei minulla eikä silloisella avomiehelläni ollut vakituisia töitä, korkeintaan pätkää, ja osan 90-luvusta olimme opiskelijoita. Ei siihen tilanteeseen uskaltanut lapsia tehdä, kun molemmilla oli vielä opintolainaakin niskassa. Lopulta erosimme.

Tapasin uuden miehen, joka oli 90-luvun lamassa menettänyt työnsä, mutta opiskeli juuri toista tutkintoa saadakseen taas töitä. Lähdin myöhemmin itsekin tekemään toista tutkintoa, jotta työllistyisin. Uudelle alallenikin tuli sitten työttömyyttä, enkä saanut taaskaan kuin lyhyitä pätkiä. Mies oli tällä välin saanut vakituisen työpaikan ja ehti maksaa opintolainansa pois, kunnes työpaikka meni taas alta. Mies ei halunnut lapsia epävarmaan tilanteeseen. Erosimme, mutta minulla oli tällä kertaa ikää sen verran, ettei uutta kumppania joka olisi valmis sitoutumaan ja haluaisi lapsia enää minulle löytynyt. Ilman näitä lamoja ja työttömyysaikoja tai pätkätöitä tai uusia aikaavieviä opintoja minullakin olisi nyt varmaan lapsia, jotka olisivat aikuisia tai aikuisuuden kynnyksellä.

[quote author="Vierailija" time="18.11.2014 klo 17:20"]

[quote author="Vierailija" time="18.11.2014 klo 15:42"]

Vaimo ei anna enää anaalia

[/quote]

Taidat olla homo.

[/quote]

Taidat olla tyhmä