Lue keskustelun säännöt.
Mun mies on tullut väkivaltaiseksi, muttei myönnä mitään
15.11.2014 |
Suhteen aikana on haukkunut mua, nimitellyt, imitoinut ja väheksynyt. On käskenyt tappaa itseni. On sanonut että olen tuhonnut hänen elämänsä. On sanonut että voisi tappaa mut. Kaikki siis vihaisena ollessaan, jonka vuoksi sillä ei ole väliä!! Ajatteletteko tekin näin? Että kun ihminen on vihainen, hän saattaa sanoa hassuja juttuja joita ei tarkoita, ja siksi ei saa ottaa tosissaan tai suuttua?
Hän on kaatanut mut, tukistanut, lyönyt naamaan, puristanut ja kiskonut. Kylpyhuoneen liukkaalla lattialla tarttui mua tukasta ja ravisti, ja kun pelkäsin kaatuvani ja lyöväni pääni lattiaan niin kiljahdin,-josta hän suuttui ja loukkaantui että kuinka kehtaan korottaa ääntäni kun naapurit voivat kuulla ja hän on nimenomaan kieltänyt korottamasta ääntä. On kuulemma ihan ansaittua että riuhtaisi mua sen jälkeen koska on ihan yhtä paha olla väkivaltainen kuin on korottaa ääntä. Onko teidänkin mielestä?
En jätä häntä koska en pelkää väkivaltaa. Olen ollut masentunut jo kauan ennen kuin hänet edes tapasin ja olen itsekin itseäni kohtaan väkivaltainen, siksi en oikeastaan välitä. Kaikkein eniten suren vain sitä ettei hän ymmärrä tekevänsä mitään ikinä väärin, ei myönnä ikinä koskeneensa muhun tai väittää ilkeilyjään vitsailuksi. Tätäkin enemmän silti suren sitä, etten voi hänelle puhua kuinka paljon loukkaa ajattelemattomuutensa. En voi kysyä edes pienintä palvelusta, kun hermostuu. Enkä voi selittää syytäni tai kantaani asiaan, koska vain valehtelen tai en suostu myöntämään että oikeasti syy oli minun. En koskaan hauku häntä, varon viimeiseen asti sanomasta mitään väärin koska tiedän mikä helvetti siitä syntyisi. Mutta silloinkin kun itken hysteerisesti että yritä ymmärtää mua edes tämän kerran, niin olen vain rasite ja feikki ja mun pitäisi painua vittuun talosta.
En tahtoisi vastauksia kuten "jätä se" koska en aio jättää. Koen olevani itse syyllinen moneen asiaan. Ehkä toivoisin kuulevani jos joku toinenkin tietää millaisesta tilanteesta puhun.. miten tässä näin kävi. Olen vasta kaksikymppinen.
Kommentit (57)
Ihminen joka jää väkivaltaisen läheisen luo, puolustaa väkivaltaa. Kyllä uhri on syyllinen siihen että sallii väkivaltaisen hullun jatkaa tekosiaan.
Okei, useimmiten väkivaltainen mies on naiselle joku läheinen kuten miesystävä tai isä. Mutta pitää osata nähdä että väkivallan tekijä ei ole oikea läheinen. Hän ei rakasta sinua terveellä tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vetäset kerran takaisin niin loppuu siihen..olet lattiamaatto niin kauan kun siihen alistut.
Ap, sulla on vain yksi elämä.
Tyydytkö tuohon mikä sulla nyt on? Etkö usko että sulle voi olla jotain parempaa?
Monet varoittelevat että kyllä se vielä tappaa. Minä olisin enemmän huolissani siitä että kuolema ei tulekaan ja huomaat olevasi raskaana. Tai tuota paskaa jatkuu seuraavat kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun siskolla on ollut kaksi väkivaltaista miestä elämänsä aikana (tietääkseni). Oli justii alle parikymppinen kun alkoi tämän ensimmäisen kanssa olemaan. Teki pari lastakin sille. Olin heillä paljon kylässä viikonloppusin ja lomilla, kun lapsi tuli kuvioihin. Olin siis itsekin vielä lapsi 10v. Ensimmäinen lapsi kun syntyi, ei ilmeisesti saanut siskoltani seksiä, aatteli sit minua hyväksikäyttää. Silloin tajusin että mikä tämä oli miehiää. Kun toinen lapsi tuli kuvioihin, näin tämän väkivaltaisenkin puolen. Olin ihan kauhuissani heillä kylässä kun siellä oli vielä vauva ja pieni taapero. Itse tällöin joku 12v. Lopulta siskoni lähti turvakotiin lapsiensa kanssa. Jonkun ajan päästä siskoni huomasi että päässä ei oo kaikki ok, meni mielisairaalaan, lapset huostaanotettiin. Tämän jälkeen alkoi vielä pahemman sekopään kanssa seurustelemaan. Sai pampusta päähänsä ja joka paikkaan. Naama ihan turvoksissa ja paikat kipeenä jatkuvasti. Meni vielä naimisiinkin. Lopulta jätti tämänkin. Alkoi seurustelemaan alkoholistin kanssa seuraavaksi. Jätti tämänkin ja löysi hyvän miehen. Sai hyvän miehen kanssa lapsen. Valitettavasti siskoni ei voi olla paljoa lapsensa kanssa kahden koska hänelle on todettu skitsofrenia ja ties mitä muita mielenterveysongelmia. Liiian myöhäistä korjata mielenterveys, mennyt niin pahaksi jo. Mutta on hänellä sentään nyt edes vähän parempi elämä, ei saa turpaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap Olen ollut itse samassa tilanteessa. Aloin teini ikäisenä seurustelemaan eksäni kanssa joka oli jo silloin hyvin äkkipikainen, väkivaltainen ja alkoholisoitunut. Muutimme aika äkkiä yhteen asumaan, enkä ollut seurustellut sitä ennen vielä kenenkään kanssa niin en tiennyt mikä on oikein ja mikä väärin parisuhteissa. Heti seurustelun alettua alkoi huorittelut, väkivalta ja pettäminen ja pahenivat kun muutimme yhteen, silti nielin kaiken, pidin itseäni vahvana kun kestin tuollaista paskaa ja jos en olisi kestänyt olisin mielestäni ollut heikko. Ajattelin että kukaan muu ei ymmärrä minua ja jos moittivat eksääni eivät he ymmärtäneet mitään. Pari vuotta meni kun masennuin ja lakkasin tapaamasta muita ihmisiä, elämälläni ei tuntunut olevan muuta paino arvoa kun hänen kotipiikana olemiset ja kännikuskina olot. Menin niin pohjalle että aloin haaveilla itsemurhasta, ja luulin että joudun olemaan koko elämäni hänen kanssaan ja aloin pelätä että joku päivä hän tappaa minut. Kunnes pari vuotta sitten hairahduin toiseen mieheen ja ihastuin siihen että joku voi huolehtia minustakin ja minun tunteista, eikä satuta tai hauku millään tavalla, siinä samassa pakkasin kamani ja muutin pois "kodista" ja seuraavana aamuna tuntui kuin olisin päässyt taivaaseen, siitä eteenpäin olen oppinut että maailmassa on paljon ihania miehiä jotka pitävät huolta ja arvostavat sinua juuri sellaisena kuin olet ja yksinkin on parempaa kun joutua pelkäämään joka päivä. Siitä uhrin roolista on vaikea päästä pois mutta kun pääset pakenemaan tilanteesta niin huomaan että se oli elämäsi paras päätös. Voimia sinulle paljon, muista että muutkin samassa tilanteessa olevat ovat selviytynyt tuosta vaikka voimat olisivat olleet kuinka loppu ja elämän halu kadonnut, kyllä sinäkin siihen pystyt! Olin saman ikäinen kanssasi tuolloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sama. Tosin mä pelkään väkivaltaa ja haen eroa.
On väkivaltainen selvin päin. Aina ei tartteta sitä viinaa ennenkuin lätty lätisee.
Kuulemma mun oma vika!
Olet nuori. Sinulla on parempi elämä edessäsi hyvän, kiltin ja turvallisen miehen kanssa.
Nykyinen miehesi on sinulle vaarallinen, koska hän ei ajattele normaalilla tavalla.
Sinä et todellakaan ole syyllinen pahoinpitelyihin. Mies on. Käy näyttämässä jäljet terveyskeskuksessa ja kerro, mitä on tapahtunut. Tee rikosilmoitus jokaisesta pahoinpitelystä.
Puhu tilanteesta terapeutillesi seuraavalla käyntikerrallasi.
Pakkaa tavarasi, kun miehesi on pois kotoa ja lähde pois.
Älä KOSKAAN palaa miehen luo, joka näkee oikeudekseen pahoinpidellä sinua. Miehesi ei ole vielä katkaissut käsiäsi, rusikoinut naamaasi tunnistamattomaksi tai murskannut hampaitasi.
Haluatko oikeasti päätyä hautausmaalle tuon ikäisenä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eipä kai siinä mitään jos olet valintasi tehnyt. Todennäköisesti päädyt iltapaskan pikku-uutiseen ja saat sinäkin hetkesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, vaikka jollain tavalla kai toivot että mies tappaisi sinut, ota huomioon se että hän voi aiheuttaa sinulle sen sijaan esimerkiksi aivovamman tai halvaantumisen. Ihan oikeasti sydämeni pohjasta toivon että jätät miehen ja koitat jaksaa hakea hoitoa ja pitää itsestäsi huolta. Sä ansaitset parasta etkä ole niin huono kuin pahoinvoiva mielesi (ja miehesi) sinulle väittää. Olen päässyt itse irti 15 vuotta kestäneestä samanlaisesta paskasta, ja vaikka en itse uskonut siihen että valoa näkyisi tunnelin päässä koskaan niin silti sanon sinulle että se valo on siellä, kun vaan jaksat yrittää, ja silloin kun et jaksa pyydät apua muilta ihmisiltä. Ja jätät elämästäsi kaikki ihmiset jotka ruokkivat sitä ajatusta että olet huono ja ansaitset huonoa kohtelua. Ole kiltti ja järkevä ja JSSAP.
Ap, mä vähän ymmärrän sua, koska itselläni on ollut samankaltainen tilanne. Mies muuttui hiljalleen aggressiivisemmaksi (huutoa, kovempaa huutoa, karjumista ja kiljumista, naamalle sylkemistä, ihan hillitöntä raivoamista ja haukkumista) ja jossain vaiheessa mukaan alkoi tulla tönimistä, käsivarresta tarttumista ym. "lievää" väkivaltaa, ja sitten tönimiset muuttui rajummiksi, käsivarresta tarttuminen riepottelemiseksi, ja vihdoin ihan lyömiseksikin (enimmäkseen käsivarsiin, selkään, jalkoihin). Vasta ensimmäinen (ja ainoa) nyrkinisku joka kohdistui kasvoihin sai mut tajuamaan, että tää on ihan oikeasti sitä parisuhdeväkivaltaa, ihan oikeeta väkivaltaa, eikä vaan, niinkuin mies itse sanoi "sun hillitsemistä ja paikallaan pitämistä kun oot hysteerinen" jne.
Olen ihan älykäs, vahvatahtoinen ja itsenäinen nainen, feministi jne., mutta mulla on mielenterveysongelmia, eli masennusta ja ahdistuneisuushäiriö, ja miehen mukaan hänessä ei koskaan ollut mitään vikaa, eikä mikään ollut hänen syynsä, vaan hän oli traumatisoitunut uhri, koska joutui elämään hullun kanssa. Se väkivaltakin, jota hän ei kunnolla melkein koskaan myöntänyt, vaan vähätteli ja väitti, että mun mustelmat on tulleet jostain muusta, oli vain hänen reaktionsa siihen, kuinka olen kiduttanut häntä sillä, että hän on joutunut elämään vankina näin sairaan ihmisen maailmassa (en tietenkään koskaan pakottanut häntä olemaan kanssani, joten mun on vaikea sisäistää tätä hänen näkemystään). Kyllä mä pitkään koin, että näin asian täytyy olla, että mun täytyy olla aivan kauhea, ja mun kanssa olemisen ihan hirvittävää kidutusta, että miesparka on tosiaan uhri, ja tän todistaa erityisesti se, että mä oikeasti saan hänet jopa käyttämään väkivaltaa. "Katso nyt mitä sä saat mut tekemään!"
Hiljalleen tajusin kuitenkin, että miehellä on itsellään pahoja mielenterveysongelmia, eikä hän suostu sitä myöntämään, joten ei ole mitään, mitä voisin tehdä häntä auttaakseni. Tällä tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että eron jälkeen hiljakseen mies alkoi tajuta oman käytöksensä sairaalloisuuden, ja haki apua aggressiivisuuteen ja muihin ongelmiinsa, ja lakkasi syyttämästä mua ihan jokaisesta asiasta. Samoin itse sain apua mielenterveysongelmiini suhteen päätyttyä. Meillä on exän kanssa vieläkin aika erilaiset näkemykset monista parisuhteemme ongelmista ja siitä, kenen syytä ne ovat olleet, mutta pystymme nykyään kunnioittamaan toisiamme ja olemaan melkein ystäviä.
En tiedä mitä haluan sanoa, kai sitä, että älä ap luota lainkaan siihen, mitä sun oma, masentunut mieli sanoo asiasta. Jos puhut asiasta muiden kanssa, huomaat, että kukaan ei ole sitä mieltä, että voisit ansaita tuollaista kohtelua tai se voisi olla omaa syytäsi. Ei normaalit, terveet ihmiset ikinä ajattele niin. Mutta masentunut ihminen ajattelee, masentunut syyttää helposti itseään, ja sun pitäisi olla älyllisesti kykenevä tajuamaan tämä, vaikka ne masentuneet tuntemuksesi muuta sanoisivatkin. Ei tuo tilanne ole hyvä kenellekään, eikä miehesikään ikinä saa apua omiin ongelmiinsa jos jatkatte noin. Eroaminen tarjoaa teille kummallekin mahdollisuuden parantua.
Meidän naapurissa asui uskovainen nuoripari, lääketieteen opiskelijoita molemmat. Olivat mukana seurakunnan toiminnassa aktiivisesti. Useita kertoja sieltä kuului pahoinpitelyn ääniä ja naisen huutoa. Että osataan sitä paremmissakin piireissä.
Väkivalta aiemmassa suhteessa oli harvoin fyysistä, pääasiassa henkistä. Mutta tyrkkimistä ja rajua kiinnipitämistä oli.
Kun pääsin eroon hänestä, tuntui kuin olisi voinut hengittää pitkästä aikaa. Lupaan että yksinolo on jotain taivaallista sen jälkeen. Vaikka oikea rakkauskin odotti jo muutaman kuukauden päässä.
Voi Ap! Olet todella avun tarpeessa, miehesi vielä enemmän. Hakeudu nyt ensin vaikka terveyskeskukseen psykologin tai psykiatrisen sairaanhoitajan puheille tai voit soittaa paikkakuntasi sosiaali- ja kriisipäivystykseen. Älä anna tuon jatkua. Mikään sanominen tai riita tai muukaan ei oikeuta miestäsi kohteleemaan sua noin.t.psyk.sh
Uhriutuminen, se on ap:n elämässä vialla. Olet kamalan kohtelun uhri, ja olet siihen joko lapsuudessasi oppinut kun vanhempien liitossa on ollut samaa. Taikka sitten sua on kohdeltu huonosti koko elämäsi muutenkin.
Minkä takia edes alat keskustella miehen kanssa, että "onko yhtä paha ottaa kiinni toisesta kuin että korottaa ääntä"??!! Miksi tommoisesta asiasta edes puhutaaan. Mulla ei tulis mieleenkään alkaa edes kinaamaan tai vertailemaan, että kumpi on pahempi ja onko sitten sallittua miehen väännella ja heitellä sua pitkin, koska sehän on yhtä paha kuin mitä sä teit. Eihän asiassa ole mitään epäselvää. Ei pitäis sullekaan olla, mutta näköjään on.
Olet kamalan nuori etkä kypsä ja kunnossa parisuhteeseen välttämättä ollenkaan. Miehelläs on omia ongelmia joita ei osaa näköjään käsitellä ollenkaan.
Romanttinen haave, että välillä meillä on niin ihanaa ettei ole kenekään toisen kanssa, on vain haave. Te yritätte sitä molemmat välilä toteuttaaa. Että jospa se tästä sitten taas vähän paranisi.
Ei muuten parane. Pahenee vaan. Jossain vaiheessa varmaan alat ajatella että ehkäpä se ei hakkaa kun olen raskaana sille, ja ehkäpä lapsi saa sen näkemään mitä se tekee. Ei onnistu sekään. Tulee vaan lisää ahdistusta ja väkivalta jatkuu.
Jatka sitä terapiaa ja ota siellä puheeksi mitä miehesi tekee ja sanoo. Voisit saada siitä apua ja alkaa kehittää voimia lähteä.Sääliksi käy sekä sinä että miehes.