Tapasin aikanaan Omeglessa erään pojan...

Nyt tulee romaani! Lukekaa jos jaksatte, yritän olla selkeä :)

Muistaako kukaan Omeglea? Se oli aikanaan ainaki demi.fi sivulla iso juttu. Siellä pysty juttelemaan ihmisille ympäri maailman, keskustelukaveri arvottiin ihan randomisti.

No anyway, asiaan! Tapasin siellä siis vuonna 2009 usalaisen pojan, olin itse sillon 17 ja hän oli 19. Se oli ihan hurja kiva heti aluksi ja mää olin korviani myöten ihastunu :D Juteltiin päivittäin, tietty aikaero vaikeutti juttelua mutta viikonloppusin juteltiin sitte tuntikausia ku ei tarvinu aamulla herätä kouluun. Aina mukamas puhuttiin että joku päivä tavataan mutta eihän me tietty tavattu, ei sitä noin vaan lennellä Yhdysvalloista Suomeen. Varsinkaan ku oltiin rahattomia opiskelijoita :D Ja hiukkasen vielä teinejä!

Vuosien varrella se ihastus pikkuhiljaa kaikkos eikä enää puhuttu siitä että tavataan, se kun ei ollu mitenkään realistinen vaihtoehto. Siis tykkäsin hänestä (ja hän minusta) mutta oltiin siinä vaiheessa opittu olemaan realisteja. Juteltiin kumminki usein ja oltiin kaveita. Puhuttiin myös Facebookissa ja videochatissa joten olin (ja olen) hyvinki vakuuttunu että hän on se joka väittääki olevansa. Vuosien varrella kummallaki oli välillä parisuhteita. Välillä juteltiin enemmän ja välillä saatto mennä kuukausiaki ettei juteltu. Mutta aina ku juteltiin niin mulla oli niin hyvä mieli, meidän huumorintajut sopi just yhteen! 

Viime keväänä sitten kumpiki oltiin vasta erottu ja juteltiin siitä että kuinka helppoa olis jos voitas olla vaan yhessä. Huumorimielellä siis tästä puhuttiin, ei mitenkään vakavissaan. Mää aloin kumminki mielessäni harkitteen matkaa sinne, oon muutenki aina halunnu nähä New Yorkin ja se asuu siinä lähellä. Mulla kumminki isona esteenä kalliiden lippujen vuoksi oli se etten ollu oikeen kellekkään hänestä kertonu, jotenki se tuntu aina vähän nololta jutulta :D Ja näin vähän vanhempana se tuntu kans aika lapselliselta. Miten mää selittäisin lähipiirille sen että lähen yhtäkkiä yksistään New Yorkiin ku aina oon puhunu että pelkään matkustamista enkä ikinä lähtis Helsinkiä kauemmas itsekseen...

Asia sitte jäi, mutta meidän keskustelut alko meneen enemmän ja enemmän siihen "Jos me oltas yhessä niin..." - suuntaan. Ja ekaa kertaa vuosiin alettiin taas puhumaan melkeen päivittäin. Kesällä hoksasin että oon korviani myöten ihastunu taas. Se on ulkonäöllisesti ja luonteellisesti just mun unelmamies ja halutaan samoja asioita tulevaisuudelta. Vähän aikaa ootin että se tunne menis ohitte mutta sitte yks päivä päätin vaan että kerron hälle kaiken. Ja se oli hyvä päätös! Nimittäin hän sanoi että kaikkien näiden vuosien ajan hän oli ollu enemmän ja vähemman ihastunu minuun. Muissa parisuhteissaki hän oli vertaillu naisia minuun ja miettiny että kuinka paljo hauskempaa olis minun kans. Ja että hän rakasti minua (tietty ystävänä)

Sovittiin sitten että yhtään millekkään ei aleta ennen ku ollaan nähny ja vietetty aikaa ihan livenä. Kasvoikkain tapaaminen voiki olla ihan erilaista ja juttu ei välttämättä luistakkaan. Jatkettiin siis juttelemista eikä se muuttunu oikeestaan millään tapaa. Keskusteluista katos vaan ne treffitarinat joita ennen jaettiin. Mitään ei siis sinänsä sovittu, mutta kumpikaan ei vaan enää tapaillut muita ihmisiä. Ja välillä mietittiin sitä että miten ja missä nähdään. 

Alkusyksystä hän sitte totes että nyt riittää ja että hän varaa lennot tänne. Aluksi oli puhetta että mentäs "neutraalille alueelle" ja hän ei tulis minun kotiin. Mutta siitäki ois tullu lisää kuluja, hotelli jne. Joten hän tulee sittenkin minun luokse. Hän pääsi kumminkin lipuissa halvemmalla koska hän hoitaa jonkun kollegansa työhomman Keski-Euroopassa ensin ja maksaa siis itse vaan lentolipun sieltä tänne. 

Ja siis niin, hän on täällä tänä iltana. Oon niin kauhussani että suorastaan oksettaa. Oon siivonnu ja puunannu paikkoja ja jännittäny. Ja mikä säälittävintä en oo kertonu tästä oikeen kellekkään. Perhe ja ystävät ei siis vieläkään tiedä hänestä mitään enkä ymmärrä miksen oo kertonu koska he suhtautuisivat asiaan varmasti hyvin. Muutin siis syksyllä eri paikkakunnalle ja täällä ystävät on oikeastaan vaan koulukavereita. Ne parhaat ystävät ja perhe asuvat kauempana joten ei ole riskiä että törmättäisiin kaupungilla :D

Kerroin tästä siis nyt teille! Saatte olla mun ystävänkorvikkeita. Ja nyt ois aivan maailman parasta kuulla edes jollaki tapaa vastaavia kokemuksia! Ja vakuutteluja siitä että kaikki menee ihan törkeen hyvin ja huomiseen mennessä me ollaan ihan in löööv. Ja tietty myös ne kommentit missä sanotaan että tyyppi on kumminki oikeesti George 70 vee on paikallaan, pysyypähän järki hommassa mukana!