Lue keskustelun säännöt.
Temperamenttiset vanhemmat ja lapset
15.11.2014 |
Olemme mieheni kanssa helposti kiihtyviä ja räiskähteleviä persoonia. Yllätys, yllätys lapsemme ovat perineet tämän temperamentin. He testaavat rajoja vahvasti, ovat omapäisiä ja omaehtoisia, kovaäänisiä, vilkkaita ja hankalia. Ihan niinkuin mekin.
Koen että kasvatusoppaat eivät ota hyvin huomioon meidänlaisia kasvattajia ja lapsia. Esimerkiksi vanhempana ei saisi hermostua, pitäisi olla kärsivällinen ja tyyni kuin viilipytty kun lapset tekevät sietämättömiäkin asioita niinkuin purevat toisiaan tai tuhoavat sisustusta. Ei saisi huutaa eikä kiihtyä. Mutta kun nämä ovat meille ihan luontaisia piirteitä. Eli meillä huudetaan ja paljon. Olemme kuin paraskin latinoperhe.
Tietenkään ei saa satuttaa mutta välillä pitää käyttää fyysistä voimaa että esimerkiksi saa lapsen pysymään sängyssä kun ei osaa rauhoittua ja kiipeää sängystä kolmatta sataa kertaa klo 23:00. Se on ainoa mikä heihin välillä tehoaa. Kun puhuu rauhallisesti, sillä ei ole lapsiin mitään vaikutusta. On korotettava ääntä että pieninkin pyyntö menee läpi. Kasvatusoppaiden mukaan tämä on väärin.
Onko kellään kokemusta tällaisesta tai vinkkejä miten toimia? Haluaisin olla oma itseni äitinä enkä tunteeton robotti. Tältä minusta tuntuu kun yritän tehdä kasvatusoppaiden mukaan ja olla tyyni kasvattaja joka ei hermostu ja rauhallisesti pyytää lasta lopettamaan käytöksen ja jos ei toimi, vie rauhallisesti miettimään tai ottaa lelun pois.
Kommentit (28)
Minulla on hyvin temperamenttiset lapset ja tässä ketjussa on paljon tuttuja piirteitä. En itse taas ole mielestäni yltiö temperamenttinen (vaikka en mikään yltiö hissukkakaan), mutta mieheni perhe taas on kovin temperamenttista väkeä. Lapsen serkku tuolta puolelta on ihan samaa maata omieni kanssa ja vertaistuki helpottaa kyllä. On henkisesti haastavaa olla temperamenttisten lasten vanhempi, erityisesti kun oman sisarukseni lapset taas ovat oikeita rauhan tyyssijoja ja saan jatkuvasti kuunnella vertailua lastenlasten erilaisuudesta omalta äidiltäni. Ovat kyllä paljon mukana meidän elämässä enkä koe, että mummilta välittämistä meitä kohtaan puuttuu, mutta usein tuntuu että ollaan rankkaa seuraa (melko suoraankin tuosta välillä sanoo) ja että olen jotenkin vanhempana epäonnistuneempi kuin siskoni (tästä ei ole sanottu). Pitäisi vaan yrittää päästä näiden tunteiden yli jotenkin :/ esikoinen alkaa onneksi olla sen ikäinen, että alkaa vähän tasoittua, kuopuksella se toistaiseksi haastavin kausi on vasta alkamassa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lue Ross Greenen Tulistuva lapsi, siitä voi saada jotain apuja
Siis temperamenttisuushan on ihan okei, huono käytös ei. Toiselle rumien huutaminen on huonoa käytöstä, niinkuin myös fyysisen voiman käyttäminen jos toista sattuu tai toinen pelkää. Mä luulen et ap tässä olis tärkeää että näytät lapsellesi itse hyvää mallia, miten niitä tunteita voi itse hallita ja miten itseään rauhotellaan. Temperamentin voi kääntää myös lapsen voimavaraksi, usein esim luovuus kulkee käsikädessä tuollaisen luonteen kanssa.
Mä itse olen tosi temperamenttinen luonne, mutta käytöstavoista olen aina saanut kiitosta, eli eivät sulje toisiaan pois kyllä. Se on vaan että suutun nopeasti, mutta se on eri asia miten siihen tunteeseen reagoin. Mutta kyllä se on ollut vaikea opetella hallitsemaan sitä tunnetta.
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:11"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:00"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:48"]
[/quote]
Tuo kuulostaa todella tutulta tuo lapsen nukkumaan meno. Varsinkin nuorempi on tuollainen. Höpisee ja laulaa itsekseen, kiehnaa ja riehuu, rauhoittuminen kestää todella kauan. Ongelmana että molemmat lapset ovat samassa huoneessa eli jos yksi riehuu, toinenkaan ei saa unta ja hermostuu ja sitten ei tule mistään mitään. Olen alkanut pidentämään iltarauhoittumisaikaa että nuorempi rauhoittuisi jo aikaisemmin illalla, luetaan paljon kirjoja jne. Yleensä hermostun tunnin nukutuksen jälkeen itsekin. Mies ei edes yritä, lähtee ulos nukuttamisen ajaksi.
ap
[/quote]
Meilläkin on kaksi lasta, en sitä tuohon jaksanut alkaa selittämään sen enempää. Ymmärrän ongelman. Meillä se hoituu sillä, että laitan toisen lapsen vanhempien makuuhuoneeseen nukkumaan. Helpompi olisi tietysti molemmille oma huone. Joko lapsi itse lopulta on väsynyt ja annan mennä hiljaa nukkuvan siskonsa kanssa takaisin omaan huoneeseen tai annan nukahtaa meidän makkariin. Kannan sieltä sitten omaan huoneeseen. Meillä lapset siis haluavat nukkua samassa huoneessa. Toinen vaihtoehto on, että menen sinne lasten keskelle istumaan. Jos jätän keskenään, ei onnistu nukkuminen vaan alkaa riehuminen. Kyllä meillä yleensä parissa tunnissa nukahtavat. Jompi kumpi jossain vaiheessa väsyy ja lopettaa. Menen helpommalla ja pistän suosiolla ensin eri huoneisiin ja sitten niin, että toinen nukkumaan ensin, odotan että nukahtaa ja toinen perässä. Tässä vaiheessa sanon tosi tiukasti, että jos alkaa vähänkin riehumaan, menee vanhempien makkariin ja sieltä ei enää poist tulla. Meillä tehoaa nykyään aina. Tähänkin järjestelyyn on mennyt tosi kauan ja tärkeintä tässä on saada lapsi ymmärtämään homma.
Meillä mies ei nukuta, koska "ei osaa". Tai kyllä se pärjää jos olen itse pois, mutta kaaosta se yleensä on. Itse tiedän kaikki palaset näin monen vuoden jälkeen ja tiedän mistä narusta vetää. Voin kertoa, että itsellänikin on pinna palanut ja olen jättänyt riehuvat kakarat lasethuoneeseen ja sanonut miehelle että valvokoot koko yön, minä en enää jaksa. On tosi ihanaa, kun nukkuminen nyt onnistuu. Tosin nuorempi on vielä niin pieni, että voi laittaa koko rumban uusiksi.
[/quote]
Miehesi ei nukuta, koska se ei viitsi. "Osaamattomuus" on vain tekosyy, kaikki asiat oppii, jos yrittää tarpeeksi - ellei ole jotenkin vajavainen...
Milläs selittyy se, että meilläkon toinen lapsista on rauhallinen ja helppo ja toisella on tempperamenttiö enemmän, kun kylässä. Samallalilla ne on kasvatettu ja ihan erillaista hoitaa ja kasvattaa?
Ihana, kun täällä vinkkejä jakelee ne jotka ei tiedä edes asiasta mitään tai sitten haluaa kasvattaa uusia bb-jennoja..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 10:32"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:11"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:00"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:48"]
[/quote]
Tuo kuulostaa todella tutulta tuo lapsen nukkumaan meno. Varsinkin nuorempi on tuollainen. Höpisee ja laulaa itsekseen, kiehnaa ja riehuu, rauhoittuminen kestää todella kauan. Ongelmana että molemmat lapset ovat samassa huoneessa eli jos yksi riehuu, toinenkaan ei saa unta ja hermostuu ja sitten ei tule mistään mitään. Olen alkanut pidentämään iltarauhoittumisaikaa että nuorempi rauhoittuisi jo aikaisemmin illalla, luetaan paljon kirjoja jne. Yleensä hermostun tunnin nukutuksen jälkeen itsekin. Mies ei edes yritä, lähtee ulos nukuttamisen ajaksi.
ap
[/quote]
Meilläkin on kaksi lasta, en sitä tuohon jaksanut alkaa selittämään sen enempää. Ymmärrän ongelman. Meillä se hoituu sillä, että laitan toisen lapsen vanhempien makuuhuoneeseen nukkumaan. Helpompi olisi tietysti molemmille oma huone. Joko lapsi itse lopulta on väsynyt ja annan mennä hiljaa nukkuvan siskonsa kanssa takaisin omaan huoneeseen tai annan nukahtaa meidän makkariin. Kannan sieltä sitten omaan huoneeseen. Meillä lapset siis haluavat nukkua samassa huoneessa. Toinen vaihtoehto on, että menen sinne lasten keskelle istumaan. Jos jätän keskenään, ei onnistu nukkuminen vaan alkaa riehuminen. Kyllä meillä yleensä parissa tunnissa nukahtavat. Jompi kumpi jossain vaiheessa väsyy ja lopettaa. Menen helpommalla ja pistän suosiolla ensin eri huoneisiin ja sitten niin, että toinen nukkumaan ensin, odotan että nukahtaa ja toinen perässä. Tässä vaiheessa sanon tosi tiukasti, että jos alkaa vähänkin riehumaan, menee vanhempien makkariin ja sieltä ei enää poist tulla. Meillä tehoaa nykyään aina. Tähänkin järjestelyyn on mennyt tosi kauan ja tärkeintä tässä on saada lapsi ymmärtämään homma.
Meillä mies ei nukuta, koska "ei osaa". Tai kyllä se pärjää jos olen itse pois, mutta kaaosta se yleensä on. Itse tiedän kaikki palaset näin monen vuoden jälkeen ja tiedän mistä narusta vetää. Voin kertoa, että itsellänikin on pinna palanut ja olen jättänyt riehuvat kakarat lasethuoneeseen ja sanonut miehelle että valvokoot koko yön, minä en enää jaksa. On tosi ihanaa, kun nukkuminen nyt onnistuu. Tosin nuorempi on vielä niin pieni, että voi laittaa koko rumban uusiksi.
[/quote]
Miehesi ei nukuta, koska se ei viitsi. "Osaamattomuus" on vain tekosyy, kaikki asiat oppii, jos yrittää tarpeeksi - ellei ole jotenkin vajavainen...
[/quote]
Mun miehellä menee hermot täydellisesti kun lapsia nukutetaan ja eivät nuku. Minusta on hyvä osata lähteä tilanteesta ennen kun satuttaa lasta. Olen itse rauhallinen ja mulla menee hermot, miehellä menisi täysin yli eli minä hoidan nukkumaanmenon ja hyvä näin. Mies taas osaa riehua ja leikkiä paremmin eli hän hoitaa tämän tehtävän. Ihmisillä on selvästi eri vahvuuksia lastenhoidon suhteen ja ne on hyödynnettävä miten perheelle parhaiten sopii. Kunhan kukaan ei jää yksin lasten hoidossa, niin minusta asia ok.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:01"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:48"]
En nyt tarkoita ap:ta, joka saattaa olla ihan fiksu ihminen, mutta yleisesti nämä lapsen tulisuudesta valittavat ovat vaan yksinkertaisesti huonoja kasvattajia. Muksu kiljuu ja rääkyy joka paikassa ja on normaalia lähes kouluikäiseltä huutaa jossain kaupassa pitkiä aikoja. Suomessa temperamentti usein käsitetään yliampuvaksi kiukutteluksi.
Ota meidän lapsi sinne ja yritä kasvattaa :D En usko, että onnistut tekemään hänestä rauhallista. Helposti tulistuvia lapsia on olemassa ja siihen on kirja, josta voit lukea asiasta. Meillä on tällainen lapsi. Itse olen tosi rauhallinen ja pinnaa on kiristetty tosi tosi pitkälle, kun lapsi naama väärinpäin kiukuttelee vaikka koko päivän ja jos on väsynyt, mikään ei ole hyvin, mitään ei halua tehdä. vetää itkupotkuraivarit keskellä kaupan lattiaa. Hirveäähän se on, mutta en todellakaan tiedä mitä niissä tilanteissa olisin voinut tehdä toisin. Jos lapsi saa raivarin, voin joutua istumaan hänen kanssaan puoli tuntia rauhoittamassa. Tätä en tietysti kaupassa tee vaan vien pois. Kun raivari alkaa ei lapsi kuule mitään mitä hänelle sanotaan. Hänellä ei tunnu siinä vaiheessa enää olevan korvia. Ei katso silmiin, ei pysty olemaan. Hyppii tasajalkaa, heittäytyy lattialle makaamaan, huutaa. Paras keino on jättää huomioimatta, kaikki muu mitä olen kokeillut, saa lapsen vielä pahemman raivon valtaan. Ei hänellä nuo raivarit kauan kestä jos pystyn olemaan huomioimatta. Jos puutun tilanteeseen tai yritän viedä kaupasta pois tai itse hermostun, lapsi raivostuu vielä enemmmän. Eikä ole enää mikään 3 v uhmaikäinen vaan kohta jo 5. Tosin saattaa olla adhd, siitä nyt en tiedä ja tässä vaiheessa liian aikaista sanoa. Mutta jos meidän lapsi ei ole rauhallinen luonteeltaan, ei se tarkoita sitä, että hän on huonosti kasvatettu.
ehkä sinun lapsesi sitten todella on oikeasti temperamenttinen. Mun tuttavapiirissä nämä tapaukset on lähinnä surkean kasvatuksen lopputulos.
Avaa vähän
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:27"]
Olen aina miettinyt, miksi temperamenttiseksi itsensä esittelevät vanhemmat ovat aina myös huonokäytöksisiä tuuliviirejä. Kuten joku jo kirjoitti, ei huutaminen ole merkki mistään muusta kuin opitusta huonosta tavasta ja laiskuudesta toimia oikein. Temperamenttinen lapsi ei vaadi vanhemmiltaan yhtään sen enemmän kuin muutkaan, hän vain vaatii erilaisia asioita.
Rauhallisesti lapsilleen juttelevan vanhempi on ihan yhtä tosissaan (ja enemmänkin) kuin huutava, joka tänään kieltää ja huomenna myöntää ja ylihuomenna raivoaa saman asian kanssa. Lapsi ei voi tietää, saako tänään ottaa jääkaapista jugurttia, kun se eilen sallittiin ja tänä aamuna kamalan huudon kanssa kiellettiin sen sijaan että lapselle olisi kerrottu, että jugurtti on tarkoitettu iltapalaksi.
Temperamenttiseksi itseään mainostava vanhempi on synonyymi laiskalle henkisesti kakaravaihteelle jääneelle vanhemmalle, joka ei edes viitsi ajatella kokonaisuutta vaan kaikissa tilanteissa ainoastaan itseään. Huutamalla ei saavuta mitään, karjumalla vielä vähemmän. Jos ei ole mitään muita tapoja osoittaa tunteitaan, niin kannattaa hakeutua hoitoon. Asiat hoidetaan asioina ja lapsille voi puhua. He ymmärtävät ihmeen paljon, vaikka saivat raukat sen temperamenttisen geeniperimän.
[/quote]
Temperamentti on kyllä ihan peritty juttu, vastasyntyneissäkin on jo selviä eroja. Sen huomaan jo synnytyslaitoksella. Esimerkiksi yksi meidän kolmesta lapsesta oli jo heti ensimmäisinä päivinä sellainen joka huusi pienistä asioista heti ja kovaa. Kukaan ei sitä hänelle opettanut. Hän on rauhallisen perheen ainoa huutaja. Jos hänelle vanhempana yrittää rauhallisesti tosissaan puhua se menee kuuroille korville. Olemme hankaluuksissa hänen kanssaan koska niin sanotut tavalliset keinot eivät hänen kanssaan toimi, jäähyt jne. Emme huutaneet ennen mutta olemme huomanneet että välillä hänelle on pakko huutaa. Se on oikeasti ainoa mikä toimii että ottaa tosisaan. Se ei kuitenkaan tunnu meistä hyvälle ja vie paljon henkistä energiaa.