Lue keskustelun säännöt.
Temperamenttiset vanhemmat ja lapset
15.11.2014 |
Olemme mieheni kanssa helposti kiihtyviä ja räiskähteleviä persoonia. Yllätys, yllätys lapsemme ovat perineet tämän temperamentin. He testaavat rajoja vahvasti, ovat omapäisiä ja omaehtoisia, kovaäänisiä, vilkkaita ja hankalia. Ihan niinkuin mekin.
Koen että kasvatusoppaat eivät ota hyvin huomioon meidänlaisia kasvattajia ja lapsia. Esimerkiksi vanhempana ei saisi hermostua, pitäisi olla kärsivällinen ja tyyni kuin viilipytty kun lapset tekevät sietämättömiäkin asioita niinkuin purevat toisiaan tai tuhoavat sisustusta. Ei saisi huutaa eikä kiihtyä. Mutta kun nämä ovat meille ihan luontaisia piirteitä. Eli meillä huudetaan ja paljon. Olemme kuin paraskin latinoperhe.
Tietenkään ei saa satuttaa mutta välillä pitää käyttää fyysistä voimaa että esimerkiksi saa lapsen pysymään sängyssä kun ei osaa rauhoittua ja kiipeää sängystä kolmatta sataa kertaa klo 23:00. Se on ainoa mikä heihin välillä tehoaa. Kun puhuu rauhallisesti, sillä ei ole lapsiin mitään vaikutusta. On korotettava ääntä että pieninkin pyyntö menee läpi. Kasvatusoppaiden mukaan tämä on väärin.
Onko kellään kokemusta tällaisesta tai vinkkejä miten toimia? Haluaisin olla oma itseni äitinä enkä tunteeton robotti. Tältä minusta tuntuu kun yritän tehdä kasvatusoppaiden mukaan ja olla tyyni kasvattaja joka ei hermostu ja rauhallisesti pyytää lasta lopettamaan käytöksen ja jos ei toimi, vie rauhallisesti miettimään tai ottaa lelun pois.
Kommentit (28)
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:27"]
Olen aina miettinyt, miksi temperamenttiseksi itsensä esittelevät vanhemmat ovat aina myös huonokäytöksisiä tuuliviirejä. Kuten joku jo kirjoitti, ei huutaminen ole merkki mistään muusta kuin opitusta huonosta tavasta ja laiskuudesta toimia oikein. Temperamenttinen lapsi ei vaadi vanhemmiltaan yhtään sen enemmän kuin muutkaan, hän vain vaatii erilaisia asioita.
Rauhallisesti lapsilleen juttelevan vanhempi on ihan yhtä tosissaan (ja enemmänkin) kuin huutava, joka tänään kieltää ja huomenna myöntää ja ylihuomenna raivoaa saman asian kanssa. Lapsi ei voi tietää, saako tänään ottaa jääkaapista jugurttia, kun se eilen sallittiin ja tänä aamuna kamalan huudon kanssa kiellettiin sen sijaan että lapselle olisi kerrottu, että jugurtti on tarkoitettu iltapalaksi.
Temperamenttiseksi itseään mainostava vanhempi on synonyymi laiskalle henkisesti kakaravaihteelle jääneelle vanhemmalle, joka ei edes viitsi ajatella kokonaisuutta vaan kaikissa tilanteissa ainoastaan itseään. Huutamalla ei saavuta mitään, karjumalla vielä vähemmän. Jos ei ole mitään muita tapoja osoittaa tunteitaan, niin kannattaa hakeutua hoitoon. Asiat hoidetaan asioina ja lapsille voi puhua. He ymmärtävät ihmeen paljon, vaikka saivat raukat sen temperamenttisen geeniperimän.
[/quote]
Et nyt puhu temperamenttisista ihmisistä vaan huonokäytöksisistä eli viestisi ei oikein antanut minkäänlaisia rakennuspalikoita aiheeseen. Huonostikäyttäytyvät riehuvat, huutavat ja vänkäävät julkisesti ja yksityisesti. He päästelevät kirosanoja, haukkuvat ja mekastavat niin lapsille kuin aikuisillekin. Tästähän ei ollut ap:n aloituksessa kyse.
Olen itse temperamenttinen ja tunnen monia samanlaisia emmekä me huuda, mekasta tai kasvata epäloogisesti. Mutta temperamenttisuus vaikuttaa esim. siihen, että reagoimme nopeasti, niin kuin se temperamenttinen lapsikin. Kehumme ja torumme välittömästi eli annamme palautteen heti. Ystäväni perheessä ollaan viilipyttyjä ja lapsen onnistumiset ja epäonnistumiset koetaan kaikki samalla hitaalla kaavalla ja oikeastaan samalla äänensävylläkin. Meidän perheessämme innostutaan onnistumisista ja murehditaan epäonnistumisia porukalla. Meillä tunteet näkyvät ja kuuluvat heti, viilipyttyperheissä niille etsitään se oma, rauhallinen aikansa.
On totta, että meidän on vaikea ymmärtää toisiamme. Ystäväni kokee omat kyyneleeni lapsen itkiessä epäonnistumisena vanhempana, vanhemman kun pitäisi kyetä laittamaan tunteet sivuun. Minä taas koen ystäväni korrektin ja rauhallisen reagoinnin lapsensa onnistumiseen latistavana ja kylmänä. Lapsemme kuitenkin elävät tämän kaiken keskellä ja kaipaavat juuri sellaista reagointia onnistumisiinsa ja epäonnistumisiinsa kuin me annammekin luonnostaan. Se on aitoa. Kun harmittaa, saa itkeä ja kun riemastuttaa, saa riemuita. Huonosti ei kohdella ketään kummassakaan perheessä.
Temperamentin kohdalla on kyse tunteista ja nopeasta reagoinnista. Kun lapseni aikoo tehdä jotain arveluttavaa, reagoin välittömästi napakalla ja kuuluvalla käskyllä. Kun ystäväni lapsi aikoo tehdä jotain arveluttavaa, ystäväni menee vierelle ja muistuttaa rauhallisesti, miten ikävä teko vaikuttaa muihin. Molemmissa on sama lopputulos, koska lapseni on nopea niin kuin minäkin ja ystäväni lapsi on hidas niin kuin hänkin. Mutta ristiin homma ei toimikaan. Kun ystävän lapsi kuulee napakan ein, hän pelästyy ja kokee epäonnistuneensa. Kun minun lastani lähdetään opastamaan kädestä pitäen, tullaan liian myöhään paikalle, koska hän on jo ehtinyt tekonsa tehdä.
Haastavinta on siis vanhemmilla, joilla on lapset eri temperamenttia kuin he itse. Siinä on vanhemman osattava joko hillitä itseään ja nopeita reagointejaan tai vastaavasti kehitettävä itselleen se nopea reagointikyky, vaikka se ei luontevasti tulisikaan. Temperamenttista lasta kun ei vaan voi kasvattaa samoilla keinoilla kuin harkitsevaa ja rauhallista lasta. Se ei vaan onnistu.
Jos lapsi näkyy ja kuuluu, tulkitaan se usein suomalaisessa yhteiskunnassa huonoksi käytökseksi. Kun lapseni päästi kunnollisen voitonhuudon pihapelissä, hyssytteli mummo että ei noin saa mekastaa. Kuitenkin samaan aikaan mummon lapset (mieheni ja hänen kaksi veljeään) katsoivat jalkapalloa ja päästivät kunnollisia karjahduksia maalien kohdalla. Miksi ihmeessä lapsi ei saa ilmaista tunteitaan sopivalla hetkellä ja aika sopivalla tqavalla mutta aikuinen saa? Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että lapsi olisi töninyt, kaatanut tai muutenkaan kohdistanut intoaan mihinkään negatiiviseen. Hän vain päästi spontaanin huudon (ei mitään kimakkaa tai rääkyvää vaan sellaisen kovaääniseen jee-huudon). On hyvä asia hillitä lasta julkisilla paikoilla ja sopimattomasta käytöksestä, mutta kaikkea ääntä ei saa eikä voi kieltää. Lapsi saa ilmaista tunteitaan, koska tukahduttamalla ne saadaan aikaan hyvin ongelmallisia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Must ulkona saa käyttää lapset ja aikuiset ääntään kunhan se ei ole semmosta pelkkää "ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖRGHGHHHHHHHHHHHHHHH" :D
Olen samaa mieltä. Ainakaan täällä Suomessa ei oteta huomioon tätä temperamenttia kun se on kokemuksen mukaan aika harvinaista. Lapset ovat todellla rauhallisia ja hiljaisia ja ujoja. Samoin kuin vanhemmat.
Isäni on italialainen ja heillä oli ihan normaalia huutaa ja meluta kotona koko ajan. Tapella äänekkäästi ja rakastaa. Olisi ollut mahdotonta pyytää että he olisivat rauhallisia eivätkä huutaisi tai sanoisi mielipidettään kaikista asioista. Se oli normaalia. Hiljainen suomalainen äitini tosin kärsi tästä. Ihan kunnon kansalainen minusta kuitenkin kasvoi.
Minä näen tämän positiivisena asiana, isäni äänekkyys toi iloa ja elämää kotiin. Opin jo nuorena että on olemassa eri persoonia ja kasvatustyylejä. Olkaa omat itsenne, kunhan ette tosiaan satuta ja kontrollia on. Minusta lapselle saa suuttua. Se on normaalia että vanhemmillakin on tunteet.
En nyt halua suututtaa, mutta useinkin huutaminen on omilta vanhemmilta opittua, ei temperamenttia. Tai no, en minä nyt oikeasti voi tietää, mutta jos nyt järkevästi ajattelee. Siitä kyllä olen samaa mieltä, että vahvalla temperamentilla varustettua lasta ei ihan voi kasvattaa niinkun oppaat sanoo. Itselläni on siis tällainen lapsi, itse olen rauhallinen. Mietin välillä, että saakohan lapsi toteutettua itseään tarpeeksi, kun käsken häntä koko ajan rauhouttumaan ja olemaan tasainen. Hän on luonteeltaan menevä ja tykkää että sattuu ja tapahtuu. Sen tosin olen huomannut, että jos itse kiihdyn ja alan olemaan loppusuoralla, lapsi kiihtyy vielä enemmän. Sinulla voi olla vielä vaikeampi, koska olet itsekin temperamenttinen. Jos haluaa saada lapsen rauhalliseksi onnistuu se helposti olemaan itse rauhallinen ja mahdollisimman tyyni. Onhan se vaikeaa näin rauhallisellekin ihmiselle kun toinen juoksee ja pomppii kolmatta tuntia kun pitäisi jo nukkumassa olla.
Tuohon rauhallisesti puhumiseen en oikeen osaa sanoa paitsi, että yleensä sanotaan, että jos lapsi on tottunut huutamiseen, ei rauhallinen puhe enää tehoa. Voisin kyllä väittää, että jossain vaiheessa meidän lapselle ei auta kumpikaan. Ainoana auttaa se, että lapsi itse ymmärtää asian (jotenkin,vaikeaahan se on). Ennen kun laitoin nukkumaan, sanoin pienestäkin höpöttelystä, istumisesta ja muusta, mutta huomasin, että se pahentaa lapsen rauhoittumaan menoa. Parasta on tehdä nukkumiset mahdollisimman sovussa. Meillä jutellaan, että onko kaikki nyt hyvin, puuttuuko jotain. Sanon aluksi, että ota kirja ja lue hämärässä ja äiti tulee kohta laittamaan nukkumaan (ensin siis ollaan yhdessä luettu kirjaa). Kuulostelen kun lapsi alkaa väsymään, vien kirjan pois. Annan lapsen jutella itsekseen, lähinnä sängystä pois tuleminen on kiellettyä. Jos nukkumaanmeno menee vähänkin pakottamisen puolelle, ei hommasta tule mitään. saatan tosinn sanoa rauhallisesti ja tasaisesti, että äidin on otettava yövalo pois, jos tulet pois sängystä, jos et unta valon kanssa saa (oikeasti en ikinä anna tietysti lapsen pelätä ja olla ilman valoa jos ei halua, mutta tuo tehoaa). Meilläkin ennen jouduin rauhoittamaan sylissä kun lapsi kiljui, nauroi ja juoksi ympyrää. Kävi siis ylikierroksilla. Myöhemmin olen tajunnut, että se johtui siitä, etten antanut lapsen olla oma itsensä nukkumaan mennessä. Ei hän pysty olemaan hiljaa, kyllähän minä sen tiedän. Silti käskin lapsen olemaan hiljaa. Ahdistaahan se kun pitää paikallaan olla ja suu supussa, ei varmasti saa unta. Olen nukuttanut myös naapurin ihan tavallisella temperamentilla varustetun lapsen ja hänen nukuttamisensa oli tosi tosi helppoa. Meidän lapsen nukuttaminen on kuin palapeliä rakentaisi. Yksikin pala puuttuu, ei toimi.
En nyt tarkoita ap:ta, joka saattaa olla ihan fiksu ihminen, mutta yleisesti nämä lapsen tulisuudesta valittavat ovat vaan yksinkertaisesti huonoja kasvattajia. Muksu kiljuu ja rääkyy joka paikassa ja on normaalia lähes kouluikäiseltä huutaa jossain kaupassa pitkiä aikoja. Suomessa temperamentti usein käsitetään yliampuvaksi kiukutteluksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmoseen...siis serkkutyttöä...en naapurin lasta :D mitäköhän minä selitän.
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:48"]
En nyt halua suututtaa, mutta useinkin huutaminen on omilta vanhemmilta opittua, ei temperamenttia. Tai no, en minä nyt oikeasti voi tietää, mutta jos nyt järkevästi ajattelee. Siitä kyllä olen samaa mieltä, että vahvalla temperamentilla varustettua lasta ei ihan voi kasvattaa niinkun oppaat sanoo. Itselläni on siis tällainen lapsi, itse olen rauhallinen. Mietin välillä, että saakohan lapsi toteutettua itseään tarpeeksi, kun käsken häntä koko ajan rauhouttumaan ja olemaan tasainen. Hän on luonteeltaan menevä ja tykkää että sattuu ja tapahtuu. Sen tosin olen huomannut, että jos itse kiihdyn ja alan olemaan loppusuoralla, lapsi kiihtyy vielä enemmän. Sinulla voi olla vielä vaikeampi, koska olet itsekin temperamenttinen. Jos haluaa saada lapsen rauhalliseksi onnistuu se helposti olemaan itse rauhallinen ja mahdollisimman tyyni. Onhan se vaikeaa näin rauhallisellekin ihmiselle kun toinen juoksee ja pomppii kolmatta tuntia kun pitäisi jo nukkumassa olla.
Tuohon rauhallisesti puhumiseen en oikeen osaa sanoa paitsi, että yleensä sanotaan, että jos lapsi on tottunut huutamiseen, ei rauhallinen puhe enää tehoa. Voisin kyllä väittää, että jossain vaiheessa meidän lapselle ei auta kumpikaan. Ainoana auttaa se, että lapsi itse ymmärtää asian (jotenkin,vaikeaahan se on). Ennen kun laitoin nukkumaan, sanoin pienestäkin höpöttelystä, istumisesta ja muusta, mutta huomasin, että se pahentaa lapsen rauhoittumaan menoa. Parasta on tehdä nukkumiset mahdollisimman sovussa. Meillä jutellaan, että onko kaikki nyt hyvin, puuttuuko jotain. Sanon aluksi, että ota kirja ja lue hämärässä ja äiti tulee kohta laittamaan nukkumaan (ensin siis ollaan yhdessä luettu kirjaa). Kuulostelen kun lapsi alkaa väsymään, vien kirjan pois. Annan lapsen jutella itsekseen, lähinnä sängystä pois tuleminen on kiellettyä. Jos nukkumaanmeno menee vähänkin pakottamisen puolelle, ei hommasta tule mitään. saatan tosinn sanoa rauhallisesti ja tasaisesti, että äidin on otettava yövalo pois, jos tulet pois sängystä, jos et unta valon kanssa saa (oikeasti en ikinä anna tietysti lapsen pelätä ja olla ilman valoa jos ei halua, mutta tuo tehoaa). Meilläkin ennen jouduin rauhoittamaan sylissä kun lapsi kiljui, nauroi ja juoksi ympyrää. Kävi siis ylikierroksilla. Myöhemmin olen tajunnut, että se johtui siitä, etten antanut lapsen olla oma itsensä nukkumaan mennessä. Ei hän pysty olemaan hiljaa, kyllähän minä sen tiedän. Silti käskin lapsen olemaan hiljaa. Ahdistaahan se kun pitää paikallaan olla ja suu supussa, ei varmasti saa unta. Olen nukuttanut myös naapurin ihan tavallisella temperamentilla varustetun lapsen ja hänen nukuttamisensa oli tosi tosi helppoa. Meidän lapsen nukuttaminen on kuin palapeliä rakentaisi. Yksikin pala puuttuu, ei toimi.
[/quote]
Tuo kuulostaa todella tutulta tuo lapsen nukkumaan meno. Varsinkin nuorempi on tuollainen. Höpisee ja laulaa itsekseen, kiehnaa ja riehuu, rauhoittuminen kestää todella kauan. Ongelmana että molemmat lapset ovat samassa huoneessa eli jos yksi riehuu, toinenkaan ei saa unta ja hermostuu ja sitten ei tule mistään mitään. Olen alkanut pidentämään iltarauhoittumisaikaa että nuorempi rauhoittuisi jo aikaisemmin illalla, luetaan paljon kirjoja jne. Yleensä hermostun tunnin nukutuksen jälkeen itsekin. Mies ei edes yritä, lähtee ulos nukuttamisen ajaksi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei kiljuta tai rääytä pihoilla tai toreilla. Mutta äänekkäitä olemme kaikki. Lapset vaativat tiukkaa kuria, välittömästi tapahtuvaa palautetta ja kyllä, äänen korotusta, jos homma ei mene perille. Olemme saaneet sukulaisilta tästä palautetta, että lasta ei saa käskyttää, häntä pitää opastaa kauniisti, mutta kaikki kokeilut tähän suuntaan ovat olleet katastrofeja ihan pienestä pitäen. En vain pysty puhumaan nätisti, kun lapsella on ämpäri täynnä hiekkaa valmiina kaatamaan se toisen niskaan. Meillä tehoaa tiukka ei, kaikenlainen lässytys aiheuttaa sen, että ämpäri kaadetaan jonkun päälle.
Olemme saaneet palautetta, että lapsemme ovat tottelevaisia vaikkakin vilkkaita ja kilttejä vaikka äänekkäitä. Muuhun emme valitettavasti pysty. Kokeiltu on monenlaista tapaa.
Miksi ihmeessä kovaäänisyys tarkoittaa sitä, että kiljutaan ja melutaan julkisilla paikoilla? Minusta usein tuntuu, että ne kiljuvat kauppahuutajat ovat näitä hiljaisia ja äänettömiä, joiden täytyy löytää jokin keino purkaa itseään edes joskus, kun edes omalla pihalla ei saa pitää ääntä tai vanhemmat saavat sydänkohtauksen.
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:48"]
En nyt tarkoita ap:ta, joka saattaa olla ihan fiksu ihminen, mutta yleisesti nämä lapsen tulisuudesta valittavat ovat vaan yksinkertaisesti huonoja kasvattajia. Muksu kiljuu ja rääkyy joka paikassa ja on normaalia lähes kouluikäiseltä huutaa jossain kaupassa pitkiä aikoja. Suomessa temperamentti usein käsitetään yliampuvaksi kiukutteluksi.
[/quote]
Ota meidän lapsi sinne ja yritä kasvattaa :D En usko, että onnistut tekemään hänestä rauhallista. Helposti tulistuvia lapsia on olemassa ja siihen on kirja, josta voit lukea asiasta. Meillä on tällainen lapsi. Itse olen tosi rauhallinen ja pinnaa on kiristetty tosi tosi pitkälle, kun lapsi naama väärinpäin kiukuttelee vaikka koko päivän ja jos on väsynyt, mikään ei ole hyvin, mitään ei halua tehdä. vetää itkupotkuraivarit keskellä kaupan lattiaa. Hirveäähän se on, mutta en todellakaan tiedä mitä niissä tilanteissa olisin voinut tehdä toisin. Jos lapsi saa raivarin, voin joutua istumaan hänen kanssaan puoli tuntia rauhoittamassa. Tätä en tietysti kaupassa tee vaan vien pois. Kun raivari alkaa ei lapsi kuule mitään mitä hänelle sanotaan. Hänellä ei tunnu siinä vaiheessa enää olevan korvia. Ei katso silmiin, ei pysty olemaan. Hyppii tasajalkaa, heittäytyy lattialle makaamaan, huutaa. Paras keino on jättää huomioimatta, kaikki muu mitä olen kokeillut, saa lapsen vielä pahemman raivon valtaan. Ei hänellä nuo raivarit kauan kestä jos pystyn olemaan huomioimatta. Jos puutun tilanteeseen tai yritän viedä kaupasta pois tai itse hermostun, lapsi raivostuu vielä enemmmän. Eikä ole enää mikään 3 v uhmaikäinen vaan kohta jo 5. Tosin saattaa olla adhd, siitä nyt en tiedä ja tässä vaiheessa liian aikaista sanoa. Mutta jos meidän lapsi ei ole rauhallinen luonteeltaan, ei se tarkoita sitä, että hän on huonosti kasvatettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein on vaan niin että tiukempi puhe tehoaa paremmin kuin rauhallinen juttelu. Tää on niin nähty! Nämä vanhemmat jotka ei koskaan kiihdy mistään, eivät myöskään näytä lapselle että ovat tosissaan. Mukavaa rauhallista juttelua vaan koko lapsen elämä, miksi nykyään on niin paljon huonosti käyttäytyviä lapsia? Tunteet saa näyttää ja sopia voi sen jälkeen puolin ja toisin. Meillä huudetaan joskus ja mekastetaan yms, kaikki ovat tyytyväisiä.
Terve järki käyttöön vaan!
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:01"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:48"]
En nyt tarkoita ap:ta, joka saattaa olla ihan fiksu ihminen, mutta yleisesti nämä lapsen tulisuudesta valittavat ovat vaan yksinkertaisesti huonoja kasvattajia. Muksu kiljuu ja rääkyy joka paikassa ja on normaalia lähes kouluikäiseltä huutaa jossain kaupassa pitkiä aikoja. Suomessa temperamentti usein käsitetään yliampuvaksi kiukutteluksi.
[/quote]
Ota meidän lapsi sinne ja yritä kasvattaa :D En usko, että onnistut tekemään hänestä rauhallista. Helposti tulistuvia lapsia on olemassa ja siihen on kirja, josta voit lukea asiasta. Meillä on tällainen lapsi. Itse olen tosi rauhallinen ja pinnaa on kiristetty tosi tosi pitkälle, kun lapsi naama väärinpäin kiukuttelee vaikka koko päivän ja jos on väsynyt, mikään ei ole hyvin, mitään ei halua tehdä. vetää itkupotkuraivarit keskellä kaupan lattiaa. Hirveäähän se on, mutta en todellakaan tiedä mitä niissä tilanteissa olisin voinut tehdä toisin. Jos lapsi saa raivarin, voin joutua istumaan hänen kanssaan puoli tuntia rauhoittamassa. Tätä en tietysti kaupassa tee vaan vien pois. Kun raivari alkaa ei lapsi kuule mitään mitä hänelle sanotaan. Hänellä ei tunnu siinä vaiheessa enää olevan korvia. Ei katso silmiin, ei pysty olemaan. Hyppii tasajalkaa, heittäytyy lattialle makaamaan, huutaa. Paras keino on jättää huomioimatta, kaikki muu mitä olen kokeillut, saa lapsen vielä pahemman raivon valtaan. Ei hänellä nuo raivarit kauan kestä jos pystyn olemaan huomioimatta. Jos puutun tilanteeseen tai yritän viedä kaupasta pois tai itse hermostun, lapsi raivostuu vielä enemmmän. Eikä ole enää mikään 3 v uhmaikäinen vaan kohta jo 5. Tosin saattaa olla adhd, siitä nyt en tiedä ja tässä vaiheessa liian aikaista sanoa. Mutta jos meidän lapsi ei ole rauhallinen luonteeltaan, ei se tarkoita sitä, että hän on huonosti kasvatettu.
[/quote]
ehkä sinun lapsesi sitten todella on oikeasti temperamenttinen. Mun tuttavapiirissä nämä tapaukset on lähinnä surkean kasvatuksen lopputulos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin voinut itse tuon kirjoittaa. Tälläkin hetkellä 7v:n kanssa aik haastavaa. Yhtä luupäitä ollaan molemmat. P.s ei minulle ole lapsena huudettu
Temperamenttiset lapset vaativat kasvattajiltaan enemmän. On helppo sanoa että vika piilee vanhemmissa kun lapsi ei tottele, rauhallisten lasten vanhemmat sitten saavat kiillottaa superkasvattajan kruunujaan. Jos vika on vanhemmissa miten selitätte sellaiset perheet joissa on sekä rauhallisia ja vilkkaita lapsia. Meillä on kumpaakin pari, ja kaikki kasvatettu samalla tavalla. Rauhallisiin tehoaa rauhallinen puhe ja kiellot, vilkkaille pitää suurinpiirtein huutaa ja välillä fyysisesti pakottaa. Itse olen rauhallinen mutta kun vihdoin pinna palaa niin varokaa! Tsemppiä ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:00"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:48"]
[/quote]
Tuo kuulostaa todella tutulta tuo lapsen nukkumaan meno. Varsinkin nuorempi on tuollainen. Höpisee ja laulaa itsekseen, kiehnaa ja riehuu, rauhoittuminen kestää todella kauan. Ongelmana että molemmat lapset ovat samassa huoneessa eli jos yksi riehuu, toinenkaan ei saa unta ja hermostuu ja sitten ei tule mistään mitään. Olen alkanut pidentämään iltarauhoittumisaikaa että nuorempi rauhoittuisi jo aikaisemmin illalla, luetaan paljon kirjoja jne. Yleensä hermostun tunnin nukutuksen jälkeen itsekin. Mies ei edes yritä, lähtee ulos nukuttamisen ajaksi.
ap
[/quote]
Meilläkin on kaksi lasta, en sitä tuohon jaksanut alkaa selittämään sen enempää. Ymmärrän ongelman. Meillä se hoituu sillä, että laitan toisen lapsen vanhempien makuuhuoneeseen nukkumaan. Helpompi olisi tietysti molemmille oma huone. Joko lapsi itse lopulta on väsynyt ja annan mennä hiljaa nukkuvan siskonsa kanssa takaisin omaan huoneeseen tai annan nukahtaa meidän makkariin. Kannan sieltä sitten omaan huoneeseen. Meillä lapset siis haluavat nukkua samassa huoneessa. Toinen vaihtoehto on, että menen sinne lasten keskelle istumaan. Jos jätän keskenään, ei onnistu nukkuminen vaan alkaa riehuminen. Kyllä meillä yleensä parissa tunnissa nukahtavat. Jompi kumpi jossain vaiheessa väsyy ja lopettaa. Menen helpommalla ja pistän suosiolla ensin eri huoneisiin ja sitten niin, että toinen nukkumaan ensin, odotan että nukahtaa ja toinen perässä. Tässä vaiheessa sanon tosi tiukasti, että jos alkaa vähänkin riehumaan, menee vanhempien makkariin ja sieltä ei enää poist tulla. Meillä tehoaa nykyään aina. Tähänkin järjestelyyn on mennyt tosi kauan ja tärkeintä tässä on saada lapsi ymmärtämään homma.
Meillä mies ei nukuta, koska "ei osaa". Tai kyllä se pärjää jos olen itse pois, mutta kaaosta se yleensä on. Itse tiedän kaikki palaset näin monen vuoden jälkeen ja tiedän mistä narusta vetää. Voin kertoa, että itsellänikin on pinna palanut ja olen jättänyt riehuvat kakarat lasethuoneeseen ja sanonut miehelle että valvokoot koko yön, minä en enää jaksa. On tosi ihanaa, kun nukkuminen nyt onnistuu. Tosin nuorempi on vielä niin pieni, että voi laittaa koko rumban uusiksi.
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:05"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 09:01"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2014 klo 08:48"]
En nyt tarkoita ap:ta, joka saattaa olla ihan fiksu ihminen, mutta yleisesti nämä lapsen tulisuudesta valittavat ovat vaan yksinkertaisesti huonoja kasvattajia. Muksu kiljuu ja rääkyy joka paikassa ja on normaalia lähes kouluikäiseltä huutaa jossain kaupassa pitkiä aikoja. Suomessa temperamentti usein käsitetään yliampuvaksi kiukutteluksi.
[/quote]
Ota meidän lapsi sinne ja yritä kasvattaa :D En usko, että onnistut tekemään hänestä rauhallista. Helposti tulistuvia lapsia on olemassa ja siihen on kirja, josta voit lukea asiasta. Meillä on tällainen lapsi. Itse olen tosi rauhallinen ja pinnaa on kiristetty tosi tosi pitkälle, kun lapsi naama väärinpäin kiukuttelee vaikka koko päivän ja jos on väsynyt, mikään ei ole hyvin, mitään ei halua tehdä. vetää itkupotkuraivarit keskellä kaupan lattiaa. Hirveäähän se on, mutta en todellakaan tiedä mitä niissä tilanteissa olisin voinut tehdä toisin. Jos lapsi saa raivarin, voin joutua istumaan hänen kanssaan puoli tuntia rauhoittamassa. Tätä en tietysti kaupassa tee vaan vien pois. Kun raivari alkaa ei lapsi kuule mitään mitä hänelle sanotaan. Hänellä ei tunnu siinä vaiheessa enää olevan korvia. Ei katso silmiin, ei pysty olemaan. Hyppii tasajalkaa, heittäytyy lattialle makaamaan, huutaa. Paras keino on jättää huomioimatta, kaikki muu mitä olen kokeillut, saa lapsen vielä pahemman raivon valtaan. Ei hänellä nuo raivarit kauan kestä jos pystyn olemaan huomioimatta. Jos puutun tilanteeseen tai yritän viedä kaupasta pois tai itse hermostun, lapsi raivostuu vielä enemmmän. Eikä ole enää mikään 3 v uhmaikäinen vaan kohta jo 5. Tosin saattaa olla adhd, siitä nyt en tiedä ja tässä vaiheessa liian aikaista sanoa. Mutta jos meidän lapsi ei ole rauhallinen luonteeltaan, ei se tarkoita sitä, että hän on huonosti kasvatettu.
[/quote]
ehkä sinun lapsesi sitten todella on oikeasti temperamenttinen. Mun tuttavapiirissä nämä tapaukset on lähinnä surkean kasvatuksen lopputulos.
[/quote]
Pakko kyllä myöntää, että oma tuttu on kyllä sellainen kasvattaja, että omaa syytään lapsi on koko ajan pahalla tuulella. Ilmankos kun äiti ei anna lapsen olla lapsi. Eli onhan niitä. Ärsyttää vaan, jos joku ajattelee, että jos lapsi on tulistuva, on äiti huono kasvattaja.
Temperamenttia on, että kiivastui nopeasti
temperamenttia ei ole huutaminen tai väkivalta. Ne on vaan tapoja tuoda sitä temperamenttia esiin.
voisitte opetella toisenlaisia tapoja.
ei ole pako huutaa. Ei ole pakko yhteentoista asti kiikuttaa lasta takaisin sänkyyn. Ota se viereen tai istu sinä vieressä niinkuin, että nukahtaa.
noihan on opittuja tapoja esim. HUUTAMINEN ja lapselle leikkejä...se petiin kantaminen. Eikä aina nukuta. Voisi olla juttelun paikka, että mikä lasta jännittää mikä häntä mietityttää, kun uni ei tule...tai onko nälkä tai muu haitta.
lapset oppii teiltä käyttäytymisen tapoja. Huutakaa...niin ne varmasti huutaa myös. Puhukaa ja käyttäytykää rauhallisemmin, niin nekin tekee niin.
jos aina hermoot lapsillesi, niin tuleehan siitä olo, että on taas tiellä ja mitä seuraavaksi tekee väärin...ts mistä vanhemmat saa aiheen huutaa...ei lapsi varmaan edes ymmärrä, että mitä tuiki tehtyä...koska vanhemmat hermoo ja huutaa vähän väliä.
mä olen sellainen hermo ja huutaja. Ja mun mielestä se ei ole hyväksi kenellekään.
Olen vähentänyt huutamista ja tiuskimista...kun ei ole niin stressaavaa muualla. Ja tää tuntuu paljon paremmalta. Lapsetkin oi paremmin. Luottavaisempia.
se rauhallisuuden oppiminen vie aikansa. Ei se hetkessä muutu. Vaikka sä muuttaisit, sun lapsilla on siellä jo malli miten käyttäytyä....joudut panostamaan itseesi ja lapsiasi. Tai saat panostaa. Sulla on perhe.mse on arvokas.
voittehan te jutella koko perhe tuosta asiasta, että miltä se tuntuu ja mitä sille aiotte tehdä.
Minä olen meillä se temperamentikkaampi ja äänekkäämpi vanhempi, ja hermostunkin herkästi. On lapsillakin temperamenttia, esikoinen on tavallaan rauhallinen ja harkitseva, mutta kun kilahtaa niin se kuuluu koko kylän yli ja kestää sitten jonkin aikaa... kuopus taas on iloinen ja vilkkaampi noin niin kuin ihan joka päiväisessä elämässä mutta raivostuu harvoin.
Silti lapset osaavat käyttäytyä hoidossa ja julkisilla paikoilla hienosti, eivätkä kotonakaan tee ikinä pahojaan vaikka ovatkin tietysti äänekkäämpiä kuin kodin ulkopuolella. Ääntä joutuu korottamaan joskus ja jäähyjä jakelemaan ylikierroksista, mutta muuten meillä on ollut aina rajat selvänä mitä saa ottaa ja mitä ei, milloin mennään nukkumaan, milloin syödään jne. eikä niistä ole tarvinnut taistella.
Ihan vinkiksi ap:lle, että jos lapsillanne on keskittymisvaikeuksia tms. kannattaisi valita jokin yksilöharrastus, joka vaatii keskittymistä. Soittaminen on erinomainen siihen tarkoitukseen, joutuu opettelmaan keskittymisen lisäksi kurinalaisuutta ja toisten huomioonottamista. Se heijastuu sitten positiivisesti koulussakin.
Olen aina miettinyt, miksi temperamenttiseksi itsensä esittelevät vanhemmat ovat aina myös huonokäytöksisiä tuuliviirejä. Kuten joku jo kirjoitti, ei huutaminen ole merkki mistään muusta kuin opitusta huonosta tavasta ja laiskuudesta toimia oikein. Temperamenttinen lapsi ei vaadi vanhemmiltaan yhtään sen enemmän kuin muutkaan, hän vain vaatii erilaisia asioita.
Rauhallisesti lapsilleen juttelevan vanhempi on ihan yhtä tosissaan (ja enemmänkin) kuin huutava, joka tänään kieltää ja huomenna myöntää ja ylihuomenna raivoaa saman asian kanssa. Lapsi ei voi tietää, saako tänään ottaa jääkaapista jugurttia, kun se eilen sallittiin ja tänä aamuna kamalan huudon kanssa kiellettiin sen sijaan että lapselle olisi kerrottu, että jugurtti on tarkoitettu iltapalaksi.
Temperamenttiseksi itseään mainostava vanhempi on synonyymi laiskalle henkisesti kakaravaihteelle jääneelle vanhemmalle, joka ei edes viitsi ajatella kokonaisuutta vaan kaikissa tilanteissa ainoastaan itseään. Huutamalla ei saavuta mitään, karjumalla vielä vähemmän. Jos ei ole mitään muita tapoja osoittaa tunteitaan, niin kannattaa hakeutua hoitoon. Asiat hoidetaan asioina ja lapsille voi puhua. He ymmärtävät ihmeen paljon, vaikka saivat raukat sen temperamenttisen geeniperimän.
Kolmoseen ja 13 lisään vielä...meillä nuorempi on siis vasta 1,5 ja on tosi rauhallinen ja helppo tapaus vaikkakin riehuu sängyssä jos sisko villiinnyttää. Jos tästä nuoremmasta tulee yhtä tulinen, pitää kai vähän katsoa omaa kasvatusta :D Ovat kyllä tässä vaiheessa yö ja päivä meidän lapset. Vanhempi oli tässäkin vaiheessa hankala nukutettava. Nuorempi voisi vaikka nukahtaa keskelle lattiaa.
Kuulostaa kyllä vaativalta. Itse kyllä tiedostan ihmisten temperamenttien eroavuudet, mutta kun luen näitä juttuja vaikkapa lapsen nukkumaanmenosta, niin täytyy sanoa, että ohhoh. Meillä koko perhe, kaikki isovanhemmat, heidän vanhempansa ja sitäkin edeltävä sukupolvi ovat olleet kaikki rauhallisesti käyttäytyviä. Nukkumaan mentiin silloin, kun käskettiin mennä, ja äänen korottaminen merkitsi sitä, että vanhemmat olivat äärimmäisen vihaisia.
Sinänsä kasvatuksen tulisi myös tukea lapsen luontaista temperamenttia. Lapsen temperamenttia tulisi tukea riittävästi, mutta toisaalta rajat olisi hyvä pitää mielessä. Huutaminenkin muuttuu varmasti tehottomaksi, jos sitä käytetään päivittäin. Toisaalta on vähän kulttuurisidonnaistakin, että äänen korottamista pidetään huonona ja epäkohteliaana käytöksenä. Temperamentti on vahvasti periytyvä, mutta tietynlaiset käyttäytymismallit opitaan kotoa. Esim. huutaminen ei ole temperamenttipiirre, mutta elämyshakuiset ja vahvasti sinnikkäät temperamentit todennäköisesti ovat alttiimpia voimakkaamalle äänenkäytölle.
Sinänsä ihmisiä tulee opettaa tuntemaan erilaisia temperamentteja, koska temperamentti ei voi olla vääränlainen. Muistan lapsena sisareni kovaäänisen ystävän, jolla oli lupa vierailla perheessä vain kerran viikossa, koska koko perheen voimat kuluivat moneksi päiväksi vierailun jälkeen. Tämä sen vuoksi, että kotona olimme tottuneet rauhaan ja hiljaisuuteen, ja sen vuoksi vahvasti temperamenttisen lapsen ymmärtäminen ei oikein onnistunut keneltäkään.