Viihdyttekö sinkkuna?

Olen aina ollut sitä mieltä, että näin sinkkuna on kaikki paljon paremmin, mutta nyt 33-vuotiaana tullut yhtäkkiä jotenkin ristiriitaiset fiilikset, että olisihan se kiva löytää joku, mutta sitten ei kuitenkaan. Ja miettii liikaa kaikenlaista, että osaisiko sitä edes olla kenenkään kanssa, kun yli puolet elämästä ollut ns. erakkona.

Itse olen ollut sinkkuna liki kaksi vuosikymmentä ja alan epäillä, että iso syy omaan uupumukseen, elämänilon katoamiseen ja varmaan jo jonkin sortin masennukseenkin on tällä yksinelämisellä. En siis ole mikään villi bilettäjä ollut koskaan niin ei sinkkuelämä varsinaisesti ole antanut mulle mitään, jota en olisi saanut kokea parisuhteessa eikä edes taannut mahdollisuutta elää omannäköistä elämää.

Olen enemmänkin konservatiivi arvoiltani ja nämä vain vahvistuu iän myötä. En siltikään halua parisuhdetta epätoivoisesti saati että harkitsisin ketä vaan, mutta oikeanlaisen miehen kanssa elämänkumppanuus olisi taatusti (ollut) itselleni sopivampi tapa elää kuin yksin.

Enää en ole varma onko mulla mitään annettavaa toiselle ihmiselle tai parisuhteelle, koska kyllä tämä melko täydellisenkin epäsopiva elämäntapa on jälkensä jättänyt vaikka tietenkin tämä huonon suhteen voittaakin.

En vaan ymmärrä miksi aina pitäisi valita kahdesta huonosta vähemmän huono. Miksi se itselle sopivin ja eniten oikea ei ole ollut edes vaihtoehtona?

Tämä voisi olla suoraan omasta kynästäni. Mutta ei viihdy sinkkuna. Haluaisin kokea ja löytää rakkautta, hellyyttä. Olen täysin loppu ja masentunut tämän yksinäisyyden vuoksi. 

Mä olin tottunut ikisinkkuuteen ja luulin olevani sen kanssa jo täysin sinut, mutta koronapandemian alkaessa sitten valkenikin totuus, että enhän mä tästä yksinelämisestä tykkää todellisuudessa yhtään vaan oma perhe ja parisuhde on ne asiat jotka elämästäni puuttuu.

Lasten suhteen juna valitettavasti meni ja nyt sitten olen saanut surra jo muutaman vuoden ei-vapaaehtoista lapsettomuuttani ja tuntuu kurjalta ajatukselta, että sen myötä meni myös paljon sellaista vasta tulevaisuudessa ajankohtaista, jota ei nyt myöskään ole minkäänlaista mahdollisuutta kokea. Tuntuu todella vaikealta hyväksyä, että elämä menikin näin ja menee myös jatkossa.

Ja ei se parisuhdekaan kovin todennäköiseltä tunnu vaikka kyllä siihen edelleen halua olisi. Toisaalta ei vaan enää jaksaisi minkäänlaista pettymystä ja riski siihen on tietenkin olemassa aina jos jotain romanttista alkaa viritellä. Lisäksi sekin hirvittää, että tapaisi taas jonkun hankalan miehen ja saisikin vain harmia elämäänsä vaikka muuta ajatteli. Niitä kun koki nuorena ihan omiksi tarpeiksi jo.

Sama, reilu 2 vuotta yksin. Onneksi nyt on eräs, joka tuntee samoin. Voin joskus käpertyä hänen viereensä. Ikävä kyllä hän asuu kaukana, ja on vähän äärimmäinen omanlaisensa. No, eipä tarvitse olla ihan yksin kummankaan. Olemme kuitenkin ystäviä. 

Tapasin lähempää toisenkin, mutta hänellä on omat juttunsa ja yhteydenpito on hiipunut. 

viitisen vuotta ollut sinkkuna, periaatteessa viihtynyt, nyt kun edellisen pitkän ei-terveen suhteen kuohut alkaa olemaan käsiteltyä voisin kyllä sellaisen kivan ja huomioivan miehen kelpuuttaa, missä ne luuraa? :) Tietty joulun lähestyessä tämä yksinäisyys korostuu, kun kaikki hehkuttaa perheen ihanuutta.

En oikein tiedä. Elämäni suurimmaksi osaksi ikisinkkuna elettyäni ja viimein koettuani karvaasti sen ettei minusta ole parisuhteeseen, elämältä tavallaan katosi pohja. Ennen tuota kokemusta se jokin "ehkä jonain päivänä" kai sitten ajoi eteenpäin ja antoi jotain tarkoitusta. Nyt sitä vain miettii että mitäs hiton järkeä missään enää tosiaan yksin pitää hautaan asti hinkuttaa.

Viihdyn. Olen ollut pari kertaa pitkässä parisuhteessa, joiden yhteydessä olen yrittänyt yhteisasumista. Ei onnistu. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja tilaa. Paras ja sopivin elämäntapa minulle on yksin eläminen. Rakastan yksin olemista!

N43

Viihdyin vuosia paremmin kuin hyvin, mutta en viihdy enää. Siltikään en usko ikinä enää uskaltautuvani parisuhteeseen, koska minulla on niin huonoja kokemuksia. Tai siis ei olekaan muunlaisia ja jopa kokemus sellaisesta ihanasta alkuhuumasta puuttuu kokonaan. Kaksi suhdetta olen nuoruudessa kokenut ja kummassakin alkoi heti se sellainen arkinen välinpitämättömyys miehen puolelta, mutta kun en paremmastakaan tiennyt niin ei sitä muuta osannut kaivatakaan. Onneksi sentään ymmärsin lähteä kun miehen kontrollinhalu ja mustasukkaisuus eteni fyysiseen väkivaltaan, mutta siitä tulikin sitten uudenlaisia ongelmia kun mies ei suostunut ymmärtämään että suhde on lopullisesti ohi.

Viihdyin tosi hyvin sinkkuna. Mulla oli paljon omaa aikaa maalata ja tehdä muita omia juttuja. Mulla oli aina joku fwb tyyppinen viritelmä jonkun kanssa ja sain kun halusin. Treffeillä kävin kun halusin, enemmänki valitsemalla mitä haluun tehdä ku et kenen kanssa. Tein jopa sitä, et jos treffit peruuntu niin menin silti treffeille, otin vaan jonku toisen deitin. Kavereitakin näki sinkkuna enemmän. 

Mulla oliki tosi vaikee suostua seurustelemaan kun sit löyty se oikeenlainen kumppani. Tiesin, että tässä se nyt on, enkä haluu olla muiden kanssa, mut sain sellasia ihmeellisiä "itsenäinen nainen" vaiheita jollon yritin työntää tota nykyistäni pois, ettei mun vapaus menis mihinkään. Jopa sillon kun se ekaa kertaa kerto rakastavansa mua mun reaktio oli "et sä noin voi vielä sanoa!" Lopulta mun kaverit huomautteli liikaa siitä, et käytännössä seurustellaan jo, miks en voi myöntää sitä? Niin sit yhden tyttöporukan reissun jälkeen tulin kotiin, missä nyksä olikin jo koska vietettiin niin paljo aikaa yhessä ja sanoin, et nyt voin seurustella. 

Ollaan nykysen kanssa paljon juteltu myös siitä mun vapaudesta. Mulle se ei tarkota sitä, et haluisin mennä muiden kanssa. Mut haluun vapauden tehdä ja harrastaa ja mennä kavereiden kanssa kun haluun ja sen oon saanut. Mulla on ihana mies, joka ymmärtää sen mun "itsenäisen naisen" joka ei pyydä apua vaan yrittää väkisin tehdä kaiken ite. Ja jotenkin toi nykynen osaa aina auttaa just oikeissa vaiheissa ja osaa myös pysäyttää mut kun ylisuoritan jotain enkä osaa pysähtyä lepäämään. Ihana mies. 

Vierailija kirjoitti:

viitisen vuotta ollut sinkkuna, periaatteessa viihtynyt, nyt kun edellisen pitkän ei-terveen suhteen kuohut alkaa olemaan käsiteltyä voisin kyllä sellaisen kivan ja huomioivan miehen kelpuuttaa, missä ne luuraa? :) Tietty joulun lähestyessä tämä yksinäisyys korostuu, kun kaikki hehkuttaa perheen ihanuutta.

Niinpä ja yhdessäoloa. En tiedä olenko jotenkin herkistynyt tai kuvittelenko vaan, mutta ihan kuin mainoksissakin korostettaisiin nykyään jatkuvasti sitä kuinka yhdessäolo antaa sitä ja toisen ihmisen kosketus tätä. Jopa jäätelöäkin mainostetaan kuinka se on tarkoitettu jaettavaksi.

Yksinelävänä yksinäisenä nuo on melkoisia tölväisyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

viitisen vuotta ollut sinkkuna, periaatteessa viihtynyt, nyt kun edellisen pitkän ei-terveen suhteen kuohut alkaa olemaan käsiteltyä voisin kyllä sellaisen kivan ja huomioivan miehen kelpuuttaa, missä ne luuraa? :) Tietty joulun lähestyessä tämä yksinäisyys korostuu, kun kaikki hehkuttaa perheen ihanuutta.

 

Niinpä ja yhdessäoloa. En tiedä olenko jotenkin herkistynyt tai kuvittelenko vaan, mutta ihan kuin mainoksissakin korostettaisiin nykyään jatkuvasti sitä kuinka yhdessäolo antaa sitä ja toisen ihmisen kosketus tätä. Jopa jäätelöäkin mainostetaan kuinka se on tarkoitettu jaettavaksi.

Yksinelävänä yksinäisenä nuo on melkoisia tölväisyjä.

 

Aina niissä mainoksissa on lässytetty...ja lupailtu romantiikkaa, kun käytät tätä tai tuota. 

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut sitä mieltä, että näin sinkkuna on kaikki paljon paremmin, mutta nyt 33-vuotiaana tullut yhtäkkiä jotenkin ristiriitaiset fiilikset, että olisihan se kiva löytää joku, mutta sitten ei kuitenkaan. Ja miettii liikaa kaikenlaista, että osaisiko sitä edes olla kenenkään kanssa, kun yli puolet elämästä ollut ns. erakkona.

Vaikka itse en ole koskaan ollut ja elänyt parisuhteessa ja olen sinua vanhempi, niin en osaa pitää itseäni erakkona. Haaveilen ja unelmoin kyllä toisinaan kumppanin löytämsiesta ja mahdollsiuudesta elää ja olla parisuhteessa. - mutta elämässäni on ja on ollut onnekseni ja ilokseni muita merkittäviä ihmissuteita, vaikka Se yksi ja erityinen on puuttunut ja puuttuu edelleen rinnaltani.

Tunnistan itsessänikin tuon, että sitä miettii ja pohdiskelee tavallaan liikaa. - Liikaa siksi, että kuinka moni parisuhde olisi ikinä lopulta syntynyt, jos niitä ennen olisi kelannut mahdottman määrän erilaisia skenaarioita siitä mitä kaikkea parisuhteessa voi tapahtua tai jäädä tapahtumatta? - Veikkaan, että aika moni olsi jäänyt muodostumatta.

Tarvitaan siis kykyä heittäytyä. Mutta kun on ja on ollut aina sinkkuna, niin kai sitä on huomaamattaan tullut kasvattaneeksi jonkunlaisen panssarin; pelkää alitajuisesti, ettei riitä toiselle tai toinen tulee ja mullistaa koko elämän.

Toisaalta varmaan olen joskus itse ollut treffeillä yli innokas ja liiankin toiveikas. Ja joku fiksu nainen on ymmärtänyt laittaa jarrut pohjaan ennen kuin olemme edenneet parisuhteeseen asti. - Toisaalta olen itse ollut välillä niin haavoittunut tai herkässä tilassa, että minulle olsi varmasti kelvannut kumppaniksi kuka vaan, joka osoittaa edes jotain eleitä tai ilmeitä minua kohtaan. 

Kumpikaan ei luullakseni ole pidemmän päälle kovin fiksua; kyllä parisuhteen täytyy tuoda kuitenkin "tarpeeksi paljon" lisäarvoa, jotta se saattaisi tuntua tai kokea mielekkääksi. - Ellei kumppani tosi mitään lsiäarvoa eloon, niin eikö silloin oikeastaan olsii yhtä fiksua ellei fiksumpaakin elää sinkkua.

Toisaalta sitä huomaa aattelevansa enempi sitä, mitä toinen voisi omaan eloon tuoda ja mahdollsitaa. Kuitenkin itselleni on ollut tärkeää. että olen yrittänyt hahmottaa, että mitä itse saattaisin antaa ja mahdollsitaa parisuhteelle tai "vain"  mahdolliselle parisuhdekumppanilleni. - jotenkin aattelen niin, että jotta voi saada, niin on kyettävä antamaan myös itse.