Mitä mieltä lapsiperheen kuuden vuoden purjehduksesta?

Samanikäisten lasten äitinä pidän perheen vanhempien päätöstä äärimmäisen itsekkäänä vetona. Lapset eristetään vuosiksi normaalista sosiaalisesta elämästä. Heiltä estetään mahdollisuus tavata samanikäisiä kavereita ja solmia pidempiä ystävyyssuhteita. Lapsilla ei myöskään ole mahdollisuutta tutustua itsenäisesti toisiin aikuisiin (kuten opettajaan tai harrastusten vetäjiin). Jatkuvasssa ahtaudessa ja rajatussa tilassa eläminen voi olla pidemmällä aikavälillä kammottavan ahdistavaa.

Jos pariskunnalla ei olisi lapsia, niin toivottaisin heille iloisesti 'hyvät matkat', mutta lasten puolesta tekee pahaa edes lukea koko artikkelia.

Säälittää lapset. Miksei voisi tehdä monta lyhyempää purjehdusta. Mies elää unelmaansa, ja perheen on vain sopeuduttava.

Oikeita seikkailijoita noi tyypit! Lapset oppivat varmaan ihan hillittömän paljon tuolla reissulla, en olisi sekuntiakaan huolissani heidän tulevaisuudestaan.

Äh, mun mielestä tuo on tosi siistiä. Ei aina tarvitse olla samanlaista lähiörivarielämää kuin kaikilla muilla, että olisi hyvä lapsuus. Varmasti tuossa on varjopuolia, mutta myös upeita, uniikkeja kokemuksia. 

Eiköhän sen purjehduksen pysty keskeyttämään, jos se on lapsille niin haastavaa kuin kakkonen ajattelee? Lapsia elää kuitenkin hyvin erilaisissa olosuhteissa koko ajan, se miten sopeutuu tuollaiseen elämään riippuu niin paljon lasten luonteista. Tälläkin hetkellä ympäri maailmaa elää suomalaisperheitä, joiden lapset käyvät koulua vanhempiensa toimiessa opettajina, ystävyyssuhteita ei ole mahdollista solmia pidemmäksi aikaa, koska perheet muuttavat työn vuoksi tai ihan vain omasta halustaan vähän väliä.

WAU!

Jotenkin tuntuu, että tuollainen ratkaisu antaa lapsille paremmat eväät elämään kuin suomalainen koulu. Kokevat ja oppivat kaiken itse, eikä ole pelkkää kirjoista pänttäämistä. Noista lapsista tulee varmasti isona suvaitsevaisia ja avarakatseisia maailmankansalaisia.

Kummassako perheessä kasvaisit mielummin: Kyseisessä purjehtijaperheessä vai perheessä, jossa on äiti ja x-määrä lapsia, joilla kaikilla eri isä? Isät (miksei myös äiditkin?) ovat joko: vankilassa, toisen perheen jo perustanut, tuntematon alukuaankin, kenties jo aikaisemmasta suhteesta lapsia ja jo seuraavassakin, päihteiden väärinkäyttäjä, sivusuhteessa lapsen siittänyt, väkivaltainen, välinpitämätön...

Ja välimalleja ei olisi. 

Kyllä aikuiset ihmiset voi olla lapsellisia; esimerkkeinä se 10 vuotta maailmalla pyörinyt pariskunta ja tässä toinen veneilijäperhe.

Ne unelmansa kyllä voi sovittaa hiukan lyhyeempäänkin ja etäisyydeltään vaikka 5- 200 km:n päähän kodista. Ymmärrän, että ollaan vaikka ulkomailla töissä vuosia perheen kanssa, mutta on kuitenkin olemassa yhteiskuntarakenteet ympärillä ja kiinteä koti.

On mielestäni todella huono itsetunto, jotain kehittymättömyyttä tmv. vaikeuksia ihmisellä jos unelman täyttäminen vaatii jonkun hillittömän ja monivuotisen reissun. Ihminen voi löytää muuten läheltäkin paljon niitä unelmiaan ja vuodessa on niin paljon lomia, että niitä voi kyllä toteuttaakin.

Ja näitä jaksetaan vielä jotenkin ihailla. Näitä kypsymättömiä, juu.

Mullakin tuli ensimmäisenä mieleen, että tämä on kyllä vahvasti aikuisten projekti. Esimerkiksi vuoden mittaisen reissun ymmärtäisin hyvin. Itselläni on suunnilleen samanikäiset lapset, jotka ovat jo tosi vahvasti sitoutuneet kavereihinsa, harrastuksiin yms. Kysyinkin tyttäreltä 7 v, että mitä tämä tykkäisi samanlaisesta matkasta ja hän oli ihan kauhistunut, vaikka tykkääkin kovasti matkustelusta.

Varmasti saavat ainutlaatuisia kokemuksia ja lapset oppivat paljon ja saavat myös leikkikavereita, mutta on sellaisessa pysyvyydessä (koulu, ystävät, oman elämänpiirin vähittäinen laajeneminen, itsenäinen liikkuminen) todellakin puolensa. Toki riippuu paljon lapsen psyykestä, miten tuollaisen reissun ottaa. Vahva lapsi varmasti sopeutuu, oppii uusia taitoja, tutustuu helpommin ihmisiin, oppii kieliä jne. mutta herkemmälle lapselle voi tulla ongelmia ja juurettomuuden tunnetta.

Ainahan sitä on ollut perheitä, jotka ovat eläneet liikkuvaa elämää, kun on ollut työ joka kiertämistä vaatii. Sosiaalisia kontaktejakaan ei hirveästi vaikka jollain uudisraivaajilla ole ollut. Ne sisarukset ovat sitten sitäkin tärkeämpiä. Ei tämä ole mikään ihmiskoe, varmasti sekä edut että haitat ovat jo tässä vaiheessa historiaa aika hyvin selvillä. Merkillistä jeesustelua mun mielestä että vain tämä moderni suomalainen normielämä tarjoaa lapsille hyvän kasvuympäristön. Ei sekään kuulkaas aina niin täydellistä ole. Jos jonkun elämän pilaa lapsuus nomadina niin epäilemättä sen olisi täällä sitten pilannut jokin muu asia. Yleensä syy on niissä varhaislapsuuden tunnesiteissä ja perheen tavasta käsitellä ongelmia, ei ulkoisissa olosuhteissa. 

Moni perhe elää työn pakottamana vastaavaa elämää. Ehkä samassa paikassa ollaan hieman pidempään, mutta anyway "koko ajan" paikka vaihtuu.

Omassa lähipiirissä tuollaista elämää eläneitä on muutamia, ja ovat aivan tavallisia, joskin hyvin avarakatseisia, ihmisiä. Yhden isä on lähetystyöntekijä ja äitikin tekee töitä lähetystyölle , lähinnä aasian eri maissa perhe asunut "aina", lapset tulleet lukioiässä Suomeen opiskelemaan, asuneet sukulaisilla silloin. Toisen tutun isä on jonkinsortin tutkija, asuivat Afrikassa lapsuutensa, siellä eri paikoissa. Kun vanhemmat erosivat äiti+lapset muuttivat Suomeen. Ja kolmas tuttu on isänsä työn takia asunut ympäri maailmaa, ns. expat elämää, eli hyvin erilaista mitä nuo kaksi aiempaa tuttua.

Mahtavaa! Itse lähtisin sekunnissa jos olisi tilaisuus, tai jos pitäisin veneilystä;-) Varmasti tulee ongelmia, mutta voi niitä on ihan "tavallisessakin" elämässä, erilaisia vain. Ihailen ja kadehdin tätä perhettä!! Meidänkin perhe suunnittelee irtiottoa, tosin paljon pienemmässä mittakaavassa. Totta on että lapset eivät haluaisi pois totutusta, mutta aikuisten tehtävä on arvioida onko lapsille reissusta enemmän hyötyä vai haittaa. En omasta puolestani ymmärrä millä tavalla maailman näkeminen oman perheen kanssa olisi millään tavalla pahasta. Jutussahan mainittiin että ankkurissa ollaan suurin osa ajasta. 

Toivotan mahtavaa reissua!! Toivottavasti matkaa voi seurata jossain!

"Voit joko purjehtia maailman ympäri tai elää neukkukuutiossa ja kulkea joukkoliikenteen aiaktaulujen mukaan ostoskeskukseen.

Kumpaa muistelet mieluummin vanhainkodissa sitten joskus?"

Tässä tapauksessa sentään kerrotaan miten tuo perhe matkansa rahoittaa. Normaalisti näissä "Jätin kaiken ja läksin maailmalle"-jutuissa jätetään aina kertomatta miten maksetaan matkustus ja eläminen matkan aikana ja asuminen ja eläminen sen jälkeen. Eivät tällaiset irtiotot ole läheskään kaikille koskaan mahdollista.

Täytyy sanoa että itsekin huolestuin lapsista, vaikka varmasti tuo antaa heille myös valtavan paljon myönteisiä kokemuksia ja valmiuksia elämään. Mutta vähän mietityttää tuollaisen ihmiskokeen tekeminen, mitä tosiaan tekee se ettei esimerkiksi tuo nuorin saa tutustua käytännössä kehenkään muuhun ihmiseen ennen kouluikää kuin omaan perheeseensä? Tuleeko heistä epäsosiaalisia vai oikeita maailmankansalaisia kun ovat saaneet nähdä niin monenlaista menoa ympäri maapalloa? Onnistuuko kavereiden saaminen vanhimmalta teini-iässä, kun muutenkin herkkä aika ja koulu- ym kaverit ovat ne bestiksensä löytäneet jo ajat sitten? Sopeutuvatko lapset takaisin normaaliin elämään kun heille ei jää muistijälkeä siitä, minkälaista se on? 

Mutta mielenkiintoista ja varmasti unohtumatonta. Toivotaan vaan, että tosiaan mennään koko perheen ehdoilla eikä vain eletä isän unelmaa. 

Lapset tutustuvat muihin kulttuureihin, oppivat kieliä, saavat ystäviä ympäri maailmaa, oppivat omatoimisuutta, kestämään koviakin oloja. 

Ainoa, mikä tuossa pelottaisi olisi mahd. merirosvot joillakin etapeilla. 

Tuskin nuo nyt koko kuutta vuotta merellä kelluvat, eiköhän tuossa myös vietetä aikaa eri maissa ja pidetä yhteyttä muihin samanhenkisiin. Eli varmasti oppivat myös sitä sosiaalisuutta.

Ihminen elää vain kerran.

Voit joko purjehtia maailman ympäri tai elää neukkukuutiossa ja kulkea joukkoliikenteen aiaktaulujen mukaan ostoskeskukseen.

Kumpaa muistelet mieluummin vanhainkodissa sitten joskus?

2 kirjoitti minusta tosi hyvin.

Kuusi vuotta on hirveän pitkä aika, yleensähän näissä "perhe jättää kotimaan ja lähtee downsiftaamaan maailmalle"-jutuissa reissussa ollaan vaan vuosi-kaksi. Kuusi vuotta on ihan eri asia.

Aikuiselle kuusi vuotta ei ole "mitään". Harva esim. ikävuosien 32-38 aikana muuttuu kovin radikaalisti. Sen sijaan lapsi muuttuu aika lailla vaikkapa ikävuosien 3-9 aikana. Tärkeiden lapsuusvuosien aikana pitäisi oppia sosiaalisia suhteita, oppia elämään erilaisten ihmisten kanssa jne. Jos elämä on kovin liikkuvaista ei näitä taitoja ehdi niin hyvin omaksua.

Muutama vuosi sitten oli juttua siitä, miten joku oli tutkinut ulkomailla pätkittäin työskentelevien suomalaisten vanhempien lasten kokemuksia. Vaikka valtaosa oli melko tyytyväisiä lapsuutensa, jonka aikana asuttiin esim 2 vuotta yhdessä maassa ja yksi vuosi toisessa niin miltei kaikkia kuitenkin vaivasi tietynlainen irraallisuuden tunne. Lapsia oli harmittanut myös se, että kaveruussuhteet jäivät aina niin lyhyiksi.

Ja edellä siis puhuttiin tapauksista, missä perhe oli kuitenkin asunut 1-3 vuotta samassa paikassa! Nämä purjehtijat tuskin viipyvät puolta vuottakaan samassa paikassa.

[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 09:14"]

Jos pariskunnalla ei olisi lapsia, niin toivottaisin heille iloisesti 'hyvät matkat', mutta lasten puolesta tekee pahaa edes lukea koko artikkelia.

[/quote]

No justhan tääll pari päivää sitten haukuttiin sitä yhtä pariskuntaa sivutolkulla... mies kun oli erehtynyt siittämään aiemmassa elämässään. Ja jos jossain kirjoitettaisiin lapsettomasta parista niin sosiaalipummeiksihan nekin haukuttaisiin, tai ainakin sanottais että mars mars takaisin Suomeen lapsia tekemään!

Eli periaatteessa tän palstan enemmistön mielestä kukaan ei missään olosuhteissa saa tehdä mitään tuollaista pöyristyttävää.