Vauva tulee taloon, esikoinen jatkaa päivähoidossa?
Kysyisin kokemuksianne yllä mainitusta asiasta. Eli meidän perheeseen pitäisi syntyä keväällä uusi perheenjäsen, entuudestaan meillä on ensi keväänä 3 vuotta täyttävä ERITTÄIN ENERGINEN poika, joka on viihtynyt hyvin ryhmäperhepäivähoidossa jossa on paljon kavereita.
Harkitsemme osittaista päivähoitoa: 2 lyhyttä hoitopäivää viikossa sekä yhtenä päivänä seurakunnan pyhäkoulu.
Kuinka olette toimineet vastaavassa tilanteessa? Kuinka päiväkodissa suhtaudutaan hoidossa jatkamiseen, vaikka äiti jää kotiin?
Harkitsemme tätä osittaista päivähoidon jatkamista ihan oman jaksamisen ja esikoisen sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen vuoksi.
Kommentit (71)
Esikoinen ehti olla päiväkodissa n. 13 kk kun jäin uudestaan äitiyslomalle. Hoitorupeamasta jäi hyvät muistot, mutta en silti olisi raskinut viedä hoitoon kun vaihtoehtona oli kotihoito.
Ikäeroa lapsilla oli vajaa reilut 2v. ja kotiaika on mennyt hyvin. Totta kai välillä väsyttää, mutta se kai kuuluu tähän vaiheeseen jos haluaa ja saa lapset suht pienellä ikäerolla. Veljekset ovat läheisiä toisilleen. Isompi sanoo kyllä välillä haluavansa päiväkotiin, mutta kavereita riittää kyllä enimmäkseen ilman pkotiakin, kyllä siellä ehtii vielä olemaan.
Meillä poika 3,3v aloitti kokopäiväisesti tarhassa. Poika oli ollut ennen sitä perhepäivähoidossa 1,3 vuotiaasta saakka jossa sitten tuli ongelmia perhepäivähoitajan kanssa koska ryhmään tuli kolme vähän yli vuoden ikäistä lasta. Poika kiusasi pienempiä ja se oli selvä merkki turhautumisesta koska kaipasi isompiensa seuraa. Illalla kotiin tullessa oli kiukkua ja yliaktiivisuutta. Kävimme pitkät neuvottelut eri tahojen kanssa asiasta(perhepäivähoidon ohjaaja,psykologi, lastenlääkäri). Kiitos heidän positiivisesta suhtautumisesta ja tarhahoidon puolestapuhumisesta.
Nyt poika on tarhassa ja viihtyy siellä tosi hyvin. Ilalla kotiin tullessa poika on rauhallinen,iloinen ja hyvät tavat näkyvät käytöksessä, joten tarha oli meille oikea ratkaisu.
Meille on tulossa uusi vauva parin viikon sisällä enkä aio katkaista tätä poikani hyvinalkanutta tarhaa. Toki otamme hänet pois tarhasta pariksi viikoksi(isyysloman ajaksi) tutustumaan uuteen tulokkaaseen mutta sitten jatkamme samaan malliin. Olen jutellut asiasta tarhan hoitajien kanssa ja he ovat samaa mieltä siitä ettei kannata syyllistää liikaa itseään että jää vauvan kanssa kotiin ja isompi on hoidossa.Heidän mielestä tarhat palvelevat perheitä ja heidän jaksamistaan ja sitäpaitsi kustannamme niiden toiminnan omista verovaroistamme. Enkä usko että poikani kärsii siitä että olen vauvan kanssa kotona. Jaksammehan sitten antaa sitten hänelle enemmän huomiota(äiti+isä) tarhapäivän jälkeen. Parempi onnellinen perhe kuin loppuunpalaneet vanhemmat.
... mutta kerronpa mitä olemme suunnitelleet:
Esikoinen aloitti maaliskuun alussa pph:lla tasan 1 -vuotiaana, kaikki on mennyt ihan uskomattoman hyvin :) Ennen joulua jään uudelleen äitiyslomalle ja esikoinen jää silloin kanssani kotiin. Jos raskaus sujuu yhtä hyvin kuin ensimmäinen, niin varmaankin ulkoilemme samassa leikkipuistossa kuin pph, jotta ero kavereista ei olisi lopullinen.
Vauvan synnyttyä isä pitää isyyslomia ainakin kaksi viikkoa ja ulkoilee sitten esikoisen kanssa ym. kun vastasyntynyttä vauvaa ei talvipakkasilla voi ottaa vielä mukaan.
Jos vauvan kanssa menee kaikki hyvin, niin varmaan pikku hiljaa aloittelemme puistoissa käynnit, kaveriperheillä kyläilyt sekä perhekerhot, sisarusmuskarit tms. jolloin esikoinen näkisi muita lapsia ja saisi niitä sosiaalisia kontakteja. Ja luulen, että alun mustasukkaisuuden jälkeen varmaan kovastikin tykkää auttaa vauvan hoidossa, ainakin nuket on ihan pop :)
Tämä on siis kaikki vasta suunnitteluasteella ja tottakai välillä mietityttää, että miten sitä jaksaa yövalvomiset taas ja riittääkö sitä huomiota kahdelle lapselle, mutta kyllä mä uskon että kaikesta selvitään. Esikoinen nukkuu vielä päiväunia, joten silloin on itselläkin aikaa pelkästään vauvalle tai sitten jos vauvakin nukkuu, niin voi itsekin levätä. Meillä toiset isovanhemmat ei osallistu juuri lainkaan elämäämme, mutta toiset sitä vastoin asuvat vain 30 km päässä ja varmasti voisivat välillä ottaa jommankumman lapsen päiväksi luokseen. Luulen, että tulevaisuus saattaisi pelottaa enemmän, jos ei olisi mitään sosiaalista verkostoa, meillä onneksi on edes jonkin verran.
Tsemppiä kovasti päätöksentekoon!
ariella rv 19+6 ja tyttö 1,5v
Asiallisia mielipiteitä ja kokemuksia kummastakin tavasta, loistavaa!
Itse olen miettinyt mahdollisen toisen lapsen ehkä joskus syntyessä, että esikoinen jatkaisi osapäivähoidossa. Ehkä olen juuri niitä itsestään epävarmoja äitejä, jotka eivät usko omiin kykyihinsä. Siksi olisikin kiva kuulla teiltä, jotka olette kahden tai kolmen lapsen kanssa olleet kotona, miten selvititte seuraavat minua hirvittävät asiat:
- Oma lepo. Itse nukuin esikoiseni kanssa aamupäivisin usein kolmenkin tunnin päiväunet, kun yöt olivat mitä olivat. Miten äidin unet voi hoitaa, jos pieni valvoo yöt ja iso päivät?
- Lasten ristiin menevät nukutukset. Jo nyt päiväunille laitto on asia, jonka mielelläni ulkoistaisin vaikka loppuelämäkseni. 2-vuotias nukkuu yhä huonosti ja uhmaa erityisesti unille mennessä, päivällä paljon enemmän kuin illalla. Entäpä sitten, kun on yksi, joka nukkuu yhdet päiväunet, ja toinen, joka nukkuu x kertaa päivässä? Vaunu-unet pelastavat välillä, mutteihän joka kerta voi ulos vääntäytyä? Mihin esikoinen pannaan, kun vauvaa nukutetaan, entä vauva, kun esikoista? (Tiedän, että kuulostaa uusavuttomalta, mutta meillä on kaksi vuotta kärsitty ihan tuon yhdenkin lapsen nukkumaan saamisesta viisastumatta siinä ajassa paljonkaan. Neuvolaa on konsultoitu ja kirjoja luettu ja kokemuksia vaihdettu, mutta mikään ei ole auttanut kuin ehkä vähän ja tilapäisesti.)
Jos joku tähän ketjuun kirjoittaneista kotihoitoa kokeneista äideistä on kuulolla, kertokaa ihmeessä vinkkejä ja niksejä!
Oma lepo: nukuin vauvan kanssa kaksin ekat 3 kk isolla patjalla omassa huoneessamme. Yöheräilyt sujuivat siinä. Päivisin vauva nukkui omassa sängyssä, vaunuissa ulkona, ja itse asiassa vaikka lattialla, koska oli (vauvana) hyvin omatoiminen nukahtelija. Kun vauva nukkui sopivasti, menin esikoisen kanssa pötköttämään ja lukemaan kirjaa, saatoimme nukahtaa molemmat, minä ehkä vain hetkeksi. Miehen vapaapäivinä nukuin vauvan kanssa päikkäreitä.
Päiväunet: esikoinen alkoi lopetella päiväunia 2,5-vuotiaana ja silloin vauvalla oli jo oma rytminsä. Laitoin ensin vauvan iltapäiväunille ja sitten pakkolepuutin esikoista ja kun tämä ei enää suostunut millään päikkäreille, annoin katsoa videota kunnes sain vauvan nukkumaan.
Iltaunille mennessä istuin esikoisen sängyn vieressä, vauva tissillä ja kirja toisessa kädessä luin esikolle iltasatua.
Kuopus syntyi joulukuussa, joten oli helpompi tietysti mennä kevättä ja valoisaa aikaa kohti ja toisaalta esikoinen ei ei vielä alle 2-vuotiaana saanut talviulkoleikeistä niin valtavasti irti. Vauvaa lykkäsin vaunuissa ja kuopus istui pulkassa.
Muistan esikoisen kerran protestoineen vauvan imetystä, silloin hän kaivoi yhden kukan ulos purkista. Täysimetin kuopusta pidempään kuin esikoista ja osittaisimetyskin jatkui pidempään, että meillä ei ainakaan voi tällä mittarilla mitaten väittää kuopuksen kärsineen...
Hienoa, että esim. LuruLude vain laittaa päivällä vauvan omaan sänkyynsä päiväunille ; ) onko tuollaisia vauvoja ihan oikeasti olemassa???? Meillä ei koliikkia kummallakaan ole ollut (toistaiseksi), mutta sen sijaan allergioita, ääniyliherkkyyttä etc. tuonkin edestä. Kuopus on meillä onneksi " lievempi tapaus" , nukutus päivällä sujuu vain sylissä, kantoliinassa tai kainalossa. Hetkeksikään ei voi laskea käsistään tai huutaa itsensä hysteerisenä välittömästi siihen kuntoon, että happi loppuu, ei pytsty pitkään aikaan millään syömään ja nukkumaan ja tämä aloittaa lisäksi kierteen aiheen tiimoilta. Positiivista hänessä tilanteessa on kuitenkin se, että toistaiseksi muidenkin kuin äidin syli ja kainalo kelpaavat - toisin kuin esikoisen kohdalla oli..! Tämä vain pikkuesimerkkinä.
Meidän esikoisella on tänään " kotipäivä" . Puolipäivää viihtyikin nauttien kotiloloista (tänään jopa isikin kotona!), mutta sitten alkoi kerjäämään tarhaan :). Yllä lukevasta varmaan rivien välistä lukeekin, että meidän mussukoille tarkat rytmit ja rutiinit ovat tosi tärkeitä. Tämä on yksi puoltaja tarhan puolesta kerhotoimintaa etc. vastaan.
Päätäntävalta meidän perheessä on aikuisilla, mutta lapsia - etenkin 3,5v.tä, joka ei tosiaankaan ole mikään aivoton ja tunteeton maanmatonen, kannattaa ehdottomasti kuunnella ja tämä ertyisesti, kun hänen asioistaan päätetään. Näin meillä ainakin asiat rullaa parhaiten!
Mutta nyt keskittymään lapsosiin :). Hyvää päivää kaikille!
- Tiina -
hyvä, että joskus kerrotaan tarinoita vauvoista joilla ei ole koko perheen elämän perustuksia musertavia ongelmia.
muurahaiskäpy:
- Oma lepo. Itse nukuin esikoiseni kanssa aamupäivisin usein kolmenkin tunnin päiväunet, kun yöt olivat mitä olivat. Miten äidin unet voi hoitaa, jos pieni valvoo yöt ja iso päivät?
- Lasten ristiin menevät nukutukset. Jo nyt päiväunille laitto on asia, jonka mielelläni ulkoistaisin vaikka loppuelämäkseni. 2-vuotias nukkuu yhä huonosti ja uhmaa erityisesti unille mennessä, päivällä paljon enemmän kuin illalla. Entäpä sitten, kun on yksi, joka nukkuu yhdet päiväunet, ja toinen, joka nukkuu x kertaa päivässä? Vaunu-unet pelastavat välillä, mutteihän joka kerta voi ulos vääntäytyä? Mihin esikoinen pannaan, kun vauvaa nukutetaan, entä vauva, kun esikoista? (Tiedän, että kuulostaa uusavuttomalta, mutta meillä on kaksi vuotta kärsitty ihan tuon yhdenkin lapsen nukkumaan saamisesta viisastumatta siinä ajassa paljonkaan. Neuvolaa on konsultoitu ja kirjoja luettu ja kokemuksia vaihdettu, mutta mikään ei ole auttanut kuin ehkä vähän ja tilapäisesti.)Jos joku tähän ketjuun kirjoittaneista kotihoitoa kokeneista äideistä on kuulolla, kertokaa ihmeessä vinkkejä ja niksejä!
-Oma lepo.
Toisen (paitsi joskus ihan alussa kun ykkönen ja kakkonen nukkuivat unensa yhtäaikaa) ja kolmannen kanssa en päässyt enää itse päiväunille. Meillä yöt pelastanut se että vauvana kaikki ovat nukkuneet vieressäni perhepedissä. Omaan sänkyyn on siirretty vasta 1v:na (sekin meidän sängyn vieressä). Yöllä olen sitten pystynyt imettämään vauvan vieressä vaikka puolinukuksissa eikä ole tarvinnut ylös pomppia ja uneni ovat päässeet jatkumaan heti. Eli perhepeti on ollut äitiystävällinen tapa saada nukkua.
Tietenkin tietyissä vauvan ikäkausissa ja tautiaikaan on ollut väsymystä, kun ei ole ihan koko aika voinut tissilläkään yöllä pitää (ja kun isompana olen vähentänyt yöimetyksiä). Ihan pahimpaan aikaan olen saattanut viikonloppuna nukkua pienet päiväunet kun mies on ollut kotona ja katsonut lapsia. Mutta itse olen sitä mieltä että harva vauvan äiti saa nukkua normaalisti ja väsymys on normaalia.
-Ristiin menevät nukutukset.
Tämä ei tuntunut vauva-aikana alkuun hankalalta. Kakkosen syntyessä ensimmäinen oli vielä 1v10kk ja nukkui päiväunet sisällä. Alkuun nukutin esikoisen niin että vauva oli mukana (ensimmäiset pari kuukautta), kunnes vauva ei viihtynyt nukutusaikaa. Sitten siirryimme käytännön pakosta siihen että esikoinen nukahti itsekseen, eikä tässä ollut ongelmia. Kolmannen syntyessä edelliset eivät enää nukkuneet päiväunia, eli tarvitsi hoitaa vain vauva nukkumaan.
Alkuun ensimmäiset 2-3kk vauvat nukkuvat useat unet ja tuntuvat nukahtavan helposti (tai sitten tuntuu että nukahtaminen on täyttä työtä), mutta rytmi ei usein ole vielä selkeä unia tarvitaan useammat. Tällöin meillä on vauvat nukahtaneet tissille, sitteriin, vaunuihin (huonommin alkuun) ja autoon, eli vähän miten sattuu. Tällöin on saattanut osua vauvan uniaikakin esikoisen päiväuniaikaan. Lähinnä se aika kun lasten päiväunet ovat menneet ristiin on vauvalla 6kk-1v, jolloin nukkuu yleensä kahdet unet ja isompi yhdet, ne lomitin niin että vauva saattoi vielä nukkua aamupäiväunien loppua kun isompi meni nukkumaan (ja jos oli herännyt, niin vauva oli mukana laittamassa isompaa päiväunille) ja kun isompi oli nukkunut omansa, niin sitten laitettiin vauva toisille unille. Tämä aika oli ehkä kypsin kun tuntui ettei mihinkään päässyt kun aina joku nukkui: Mutta oli vasta tosiaan alkuajan jälkeen vauvan ollessa yli 6kk. Eli ei kyseessä ollut se kaikkien eniten pelkäämä alkuaika.
Ulkoilut esikoisen ja isompien kanssa on hoidettu talviaikaan vauvan nukkuessa vaunuissa, kesällä on voitu vauvaa sitten vaikka pitää sylissä. Ja tosiaan silloin kun meillä on vauvat nukkuneet selkeämmin sen kahdet-yhdet päiväunet päivässä (yli 6kk iästä eteenpäin) meillä on vääntäydytty säännönmukaisesti ulos joka kerta (paitsi kipeänä). Tämä kolmas nukkuu päiväunensa edelleen vaunuissa ulkona ja aion jatkaakin sitä vielä pitkään, koska sisällä isompien melussa on aikasen vaikea nukkua rauhassa.
-Imetyksen aikainen isomman hoitaminen.
Meillä isommat eivät ole olleet mitenkään hankalia kun vauvaa on tarvinnut imettää. Esikoinen tosin säännönmukaisesti meni aina vessaan tai halusi tehdä häntänsä kun imetin toista (oletan että tämä oli vain tylsää aikaa hänelle ja sopiva kuluttaa tekemällä hätiään). Sitten sitä keskeytettiin tarvittaessa imetys tai autettiin esikoista vauva tississä. Kyllähän se imetys pitää kiinni vauvassa, mutta itse olen liikkunut vauva tississäkin kiinni ja siinä saa kyllä toisen käden tarvittaessa hyvinkin vapaaksi (liinassa en onnistunut imettämään, jotta olisin saanut molemmat kädet käyttöön). En ole siis mitenkään linnottautunut sänkyyn tai sohvannurkkaan imettäessäni. Tosin tällä tyylillä oli välillä hartiat vähän kipeinä ja niska jumissa, mutta sekin menee ohi.
Sanoisin että tsemppiä! Kokeilemalla löytää kyllä toimivat tavat. Kannattaa miettiä miten hommat toimisi joustavasti (ja jättää tietyt jäykät " näin pitää toimia" tavat omaan arvoonsa). Kyllä niitä lapsia lyhyelläkin ikäerolla on monessa perheessä ja hommat on saatu toimimaan- toisilla on jopa useampia kuin kaksi (ihan kotonahoidettuja sisarussarjoja tunnen useampia joissa on neljäkin alle kouluikäistä ja äidit eivät ole edes ihan lopussa).
Meillä esikoinen täytti viime syksynä 2 vuotta samoihin aikoihin, kun kuopus syntyi. Poika oli ollut koko vuoden perhepäivähoidossa ja jatkoin ihan karusti sitä vuoden loppuun (1,5 kuukautta vauvan syntymän jälkeen). Satunnaisesti pidettiin vapaapäiviä, mutta monesti poika oli kolmeen asti hoidossa.
Tottakai minäkin tuosta podin huonoa omatuntoa, mutta se vaikutti omaan jaksamiseeni tosi paljon. Silloin kun vauva oli valvottanut yöllä, sain ottaa hiukan rennommin päivällä. Näin jaksoin esikoisenkin kanssa olla ihan eri lailla iltaisin. Useat ystäväni, jotka ovat tehneet lapset pienellä ikäerolla, varoittelivat " en muista mitään ensimmäiseltä puolelta vuodelta" -väsymyksestä. Itse en sellaiseen tilanteeseen joutunut ja luulen sen olevan paljolti tuon hoitokuvion ansiota.
Nyt olemme olleet tämän vuoden alusta koko porukka kotona ja hyvin sekin on mennyt, kun vauva-arki lähti rullaamaan hyvin jo viime vuoden puolella. Poika käy nyt kahtena päivän (ti ja to) kerhossa (2,5 h) ja keskiviikkoisin jumpassa isänsä kanssa iltaisin. Näistä harrastuksista, puistossa touhuamisesta muiden lasten kanssa sekä ystäväperheiden lasten vierailuista tämä kohta 3-vuotias poika saa mielestäni tarpeeksi ikäistään seuraa. Kuten Beatitude kirjoitit, 3-vuotias tarvitsee jo muiden ikäistensä seuraa. Itse olen ainakin huomannut tämän tosi selvästi nyt tämän kesän aikana. Esimerkiksi keväällä pojan kerhopäivät olivat välillä itkua ja ikävää, nyt hän on mennyt samaan paikkaan aivan eri " miehenä" . Ei ole yhtään itkenyt äidin perään ja on touhunnut innoissaan muiden kanssa.
Riippuu vanhempien maailmankuvasta ja perhekäsityksestä jne.. Varmaan hoitoon viejät näkevät hoidon hyvät puolet ja kotona hoitavat taas sen hyvät puolet.
Itse olen hoitanut lapseni kotona - no, mies oli yhdessä vaiheessa puolisen vuotta koti-isänä ja äitini on hoitanut lapsia opiskelujeni takia muutamia päiviä kuussa puolen vuoden ajan - eli 100% itse en ole hoitanut (ehkä 95-prosenttisesti olen). Nyt lapset on aloittaneet päiväkodissa ja ymmärrän sitä puoltakin ehkä nyt paremmin.
Oli todella vaikea luopua lasten kotihoidosta, koska tähän asti olen koko ajan ollut tietoinen mitä he puuhaavat, tuntevat, kokevat ja tekevät. Mielestäni on kurjaa luovuttaa suuri osa heidän hereilläoloajastaan muille.
Mutta olen kuopuksen syntymästä asti huomannut itsessäni piirteen: jotenkin paheksun esikoisensa hoitoon viejiä (kun pikkusisarus syntyy) ja pidän normaalina tilana sitä, että kaikki lapset on kotona. Periaatteessa ymmärrän enkä ääneen paheksu kenellekään, mutta jos rehellisiä ollaan, pidän hoitoon viemistä jotenkin vääränä. Mun mielestä lastenhoitovastuu kuuluu vanhemmille / suvulle / läheisille eikä yhteiskunnalle, jos kyseessä ei ole työssäkäynti tai opiskelu tai muu " kunnon" syy. Kunnon syy on kyllä mielestäni myös psyykkinen syy - esim. synnytyksen jälkeinen masennus tms. Sitä en rehellisyyden nimissä ymmärrä syyksi, että PELÄTÄÄN ettei jaksa. Tai pelätään ettei lapsi sitten joskus pääsekään samaan hoitopaikkaan. Meilläkin päin on ollut huhua, että lapset ehkä joutuvat eri päiväkoteihin tms. kun ei ole valmiina odottamassa mikään hoitopaikka. Kuitenkin he molemmat pääsivät juuri siihen päiväkotiin mihin ensisijaisesti haimme, vaikka ei ollut aikaisempaa päivähoitokokemusta.
Aina tämä keskustelu menee tämmöiseksi toisten valintojen moralisoimiseksi, mihin nyt itsekin syyllistyn! ANTEEKSI! Mutta kyllä asiaa pitäisi mielestäni pohtia perinpohjaisesti eikä mennä siihen päiväkodin sosiaalistamiselämäntapaan ihan vain siksi, että " kuuluu" tai se on " helpointa" . Helppoahan elämä ei ole kuitenkaan eikä sen kuulukaan olla.
Mun mielestä on väistämätöntä, kun perheessä on enemmän kuin yksi lapsi, lasten roolit muuttuvat. Joudutaan luopumaan omasta, jakamaan vanhempien huomiota jne. Niinhän sen kuuluukin olla. Tavallaan tuntui kurjalta, kun toisen lapsen synnyttyä (1v 10kk ikäerolla) lapsille ei voinut antaa kummallekaan niin paljon huomiota kuin he halusivat. Mutta toisaalta, vastineeksi he saivat toisensa. He todella rakastavat toisiaan kovasti ja heistä on toivottavasti toisilleen tukea loppuelämäksi. Se, onko alkuajan imetys onnistunut hyvin vai huonosti, on minimaalisen pientä koko ihmiselämää ajatellen.
On tietysti sekin seikka, että kun naapurit vievät lapsensa päiväkoteihin, jää kotihoidossa oleva lapsi vaille leikkikaveria. Jos yhteiskunnassa suhtauduttaisiin lasten- ja kodinhoitoon arvostavammin, tämäkin seikka olisi ehkä eri. Tästä oli mielenkiintoinen kirjoitus Helsingin Sanomien mielipidepalstalla tällä viikolla. Kun " miehinen" maailma on se " oikea" maailma ja nainen poistuu " oikeiden / merkityksellisten" asioiden ääreltä saadessaan lapset ja se on toisarvoista / toissijaista.. Ja koulussa myös nämä " miehiset" oppiaineet ovat arvostettuja ja lasten ja kodinhoitoon liittyvät aineet ovat vähäpätöisinä pidettyjä ja oletetaan, että ne hoituvat itsestään.
Jos koko naapurusto hoitaisi lapsensa kotona kouluikään asti (tai edes siihen 3-vuotiaaksi) olisi kotivanhemmilla varmasti enemmän tukea toisistaan.
Tähän jaksamisongelmaan ja töiden jakamiseen voi kukin itsekin yrittää löytää luovia ratkaisuja. Voi esim. yrittää omasta talosta / asuinpaikasta etsiä samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä ja jakaa hoitovastuuta. Tämä ennestään tuntemattomien välinen vertaistuen maailma aukeni itselleni vasta kuopuksen synnyttyä. Eli samassa puistossa ulkoilevat tai samassa talossa asuvat tai tutun kautta tutustuneet kotiäidit voivat antaa toisilleen vertaistukea (ottaa esikoista kotiinsa leikkimään, syödä välillä toisen kotona yhdessä, kahvitella, tehdä leikkipuistotreffejä...) Kuopuksensa kanssa kotona olijat, jotka veivät esikoisen hoitoon, vain viuhahtivat puiston ohi kauppakierrokselleen vailla juttuseuraa, kun me lapsemme kotona hoitavat isuskelimme leikkipuistossa ilot ja murheet toistemme kanssa jakaen ja lapset keskenään leikkien. No, olihan se aika rankkaa kun esikoinen lopetti päiväunensa kuopuksen synnyttyä ja se rauhallinen päiväkahvivaihe katosi elämästäni, mutta toisaalta, esikoinen sai rauhassa omaan tahtiin tehdä sormiväreillä, piirrellä, liimailla tarroja ja olla äitinsä kanssa kahdestaan.
Myös minä mielessäni hieman " paheksun " äitejä, jotka vievät isommat lapset hoitoon vauvan tultua taloon. Ymmärrän toki että tietyissä tilanteissa ( sairaus, mielenterveydenongelmat ) kodin ulkopuolinen hoito lapsen etu. Minunkaan mielestäni ei ole yhteiskunnan velvollisuus järjestää hoitoa lapsille joiden vanhempi kotona.
En ymmärrä miksi niitä lapsia hankitaan lisää, jos esikoisen vauva aika jäänyt mieleen " painajaismaisena " ja täytyy etukäteen pelätä tuleeko uudesta vauva-ajasta samanlaista???!!!
Ei se arki ole helppoa useamman pienen lapsen kanssa. Ei TODELLAKAAN jää aikaa itse lepäillä. Se vaan on totuus! Meillä lasten ikäeroa 1v10kk ja esikoinen jäi kotiin silloin kun minäkin. Ekan puolivuotta lapset nukkuivat täysin ristiin. Jos olin illat yksin kotona niin nukuttaminen olikin sitten " mielenkiintoista " . Se vaati vaan luovuutta ja pitkää pinnaa. Vauva nukkui aamu-unet vaunuissa samalla kun ulkoilin esikoisen kanssa, puoliltapäivin kotiin syömään ja esikoinen päikkäreille ( ja vieressä täytyi olla ja nukuttaa ), joskus vauva vielä nukkui, joskus oli rinnalla. Vauva valvoi esikoisen nukkumisen ajan. Sitten vaan taas ulos kiireen vilkkaa esikoisen kanssa ja vauva unille. Eka vuosi on ollut rankka, mutta päivääkään en antaisi pois ( tai no, ehkä jonkun...) Lisään vielä että meilläkään ei ole sukulaisia lähistöllä, kaksin on täytynyt miehen kanssa pärjäillä.
En todellakaan koe että se olisi vauvalta pois että esikoinen kotihoidossa! Vauva suorastaan palvoo sisartaan! Perhepeti meilläkin loistava valinta. Esikoinen kainaloon kirjojen / palapelien kera imetyksen ajaksi jne.
Alle 3-vuotiaalle riittää virikkeeksi aivan hyvin perheen yhteiset toimet ja tekemistä ja puuhaa riittää pihalla. Ja ainakin täällä kaupungissa on kavereitakin puistoissa. Täytettyään 3v esikoinen aloittaa kerhon kerran viikossa ja vauvan syntymästä saakka ollaan käyty perhekahvilassa viikottain. Siinä on ihan tarpeeksi virikkeitä.
Taas muutamia ajatuksia... Esikoisemme oli aluksi siskollani hoidossa, ja se oli kaiken kaikkiaan ihanteellinen ratkaisu silloisessa tilanteessamme. En kuitenkaan ymmärrä, miksei yhteiskunnankin palveluja voisi tarvittaessa käyttää. Miksi lokeroida? Eikö vanhemmat, suku ja läheiset ole osa yhteiskuntaa? Miksi esikoisemme ryhmis olisi jotenkin huonompi paikka kuin jokin kerho tai leikkipuistotoiminta, jos tulee tarvetta kodin ulkopuoliselle hoidolle?
Mietin keskosen äitinä, että onhan tässä varmaan vähän hullu, kun toista lasta yrittää. Lääkäreiden mukaan esikoisen keskosuus saattoi kuitenkin olla pelkkää sattumaa. En varsinaisesti pelkää (toivottavasti) tulossa olevaa vauva-aikaa, mutta yritän varautua eri vaihtoehtoihin. Elämän ei tarvitse olla aina helppoa ja hauskaa, mutta myös lapsen etu on, että vanhemmat tunnistavat rajallisuutensa. Elämää ei voi suunnitella kovin pitkälle eteenpäin, yllätyksiä tulee. Kyseenalaistan sen, että aina täytyisi vain yksin pärjätä ja sinnitellä, oli tilanne mikä tahansa. Luovuutta voi silti käyttää vaihtoehtojen miettimisessä.
Lisään vielä, että todellakin haluan hoitaa esikoisen kotona vauvan kanssa (tulisi meille halvemmaksikin) ja että omiakin asenteita on hyvä tarkastella kriittisesti. Olen sitä mieltä, että sen isomman lapsen, oli hän alle tai yli 3-vuotias, on useimmissa tapauksissa ihan hyvä olla kotihoidossa. Päiväkoti ole mikään autuaaksi tekevä laitos, muttei absoluuttinen pahakaan.
En ole lukenut läheskään kaikkia vastauksia, mutta tässä oma kokemus.
Meillä on lapsi jolla on ollut vaikeuksia puheen tuotossa ja kommunikoinnissa. Kun pikkusisko oli vajaan vuoden, aloitti esikoinen päiväkodin puolipäiväisenä. Minä alkujaan ajattelin, että pari kertaa viikossa koko päivän ois parempi ratkaisu, mutta nimenomaan ton kaverisuhteiden luomisen ja ympäristöön tottumisen kannalta monelta ammattilaistaholta suositeltiin jokapäiväistä hoitoa. Puolipäiväistä ei pidetty ollenkaan huonona vaihtoehtona. Meillä on sikäli eri tapaus, että tyttö on ollut oikeasti kuntoutuksen takia päiväkodissa. Mutta perusteet jokapäiväiseen puolipäiväiseen hoitoon tuntuu nyt ihan hyviltä myös ns. normaaleja lapsia ajatellen.
Toisaalta esim esikoisen muskari on ollut täkeä juttu ja tyttö itsekin muistaa sen joka viikko. Siellä on nyt käynyt 2 vuotta, kolmas nyt menossa. Sen kokemuksen perusteella lapsi oppii myös iloitsemaan ja tottuu kerran viikossa olevista jutuista. On siis vaikea sanoa mikä on oikeasti hyvä ja mikä huono juttu.
Alkuperäisen alotuksen tekijän harkinta vaikuttais siltä, että tarvetta jonkinlaiseen päivähoitoon vois olla. Tuskin kovin moni sitä huvikseen miettii. Näitäkin ääirpäitä varmasti on, kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, mutta välinpitämätön äiti tuskin laittaa alotusta tälläselle palstalle. Minä kuvittelisin, että hoitopaikka ois hyvä pitää ainakin alussa. Saahan sen toki peruttua, jos uuden vauvan kanssa arki sujuukin tosi hyvin ja haluaa pitää esikoisen kotona.
T: Yniäinen kera tyttöjen 4,5v ja lähes 2v
Mielenkiintoinen ketju. Luin pikaisesti kaikki läpi. Jotenkin vain paistaa läpi " mustavalkoisuus" vastauksista. Mikään tässä maailmassa ei ole pelkästään mustavalkoista, vaan harmaan sävyjä löytyy. Tuntuu, että moni kotona lapsensa hoitanut pitävät tarhaan viejiä lapsiensa hylkääjinä, huonoina äiteinä jne jne. Ja pelkästään kotiäitys on arvostettua. Mutta molemmista varmaan löytyy hyviä ja huonoja puolia, jos etsitään.Mutta miksi pitäisi etsiä? Ja loppujen lopuksi osapäivähoito (siis ei kokopäivähoito) voi olla tuntimäärältään sama kuin päiväkerhot ellei jopa pienempi. Miten kotiäiti, joka laittaa lapsen kerhoon, on parempi kuin naapuri, jonka lapsi on osapäivähoidossa? Monet ovat todenneet, lapset ovat erilaisia ja perheet ovat erilaisia, voimavarat ovat erilaisia, tukiverkot ovat erilaisia. yhtä samanlaista tilannetta ei ole. Rauhallinen, kotona kiltisti puuhaileva lapsi; mikäs sen mukavampaa olla kotona tällaisen kanssa, vaikka vauvankin kera. Mutta on oikeasti olemassa sellaisiakin lapsia, joita ennen vanhaan sanottiin ns. kyläluudiksi:kaipaa menoa ja toimintaa jatkuvasti ja täytyy käydä ahkerasti harrastuksissa, puistoissa, avoimessa päiväkodissa ja kyläillä jne. Jos tähän yhtälöön toisi uuden vauvan, kuvio kyllä kävisi mahdottomaksi.Ja lapset ovat nukkumistavoiltaankin erilaisia; joissakin perheissä nukutaan kaikki yöt putkeen, joissakin ensimmäinen putkeen nukuttu yö voi sattua vasta lähempänä kouluikää. Perheissä on olemassa myös erilaisia isiä: sellaisia, jotka tulevat klo 16 jälkeen kotiin ja sitten sellaisia, jotka tekevät pitkiä päiviä ja viikonloppujakin kenties itse sitä ollenkaan haluamatta ja äidit kuormittuvat ihan toisella lailla kuin ensin mainitussa tapauksessa. äitejäkin on erilaisia ja äidinrakkautta voi tarjota monella lailla. 24h/vrk ei välttämättä takaa parempaa laatua määrää kylläkin. Ja sitten jos ajatellaan mahdollisia sairauksia, jotka voivat hoidon tarvetta lisätä, ne eivät välttämättä näy ulospäin.Ja tukiverkot: joillakin on esim.isovanhempia lähellä ja toisilla ei. Joillakin enempi ystäväperheitä ja lapsituttuja kuin toisilla, jotkut ovat vain arkoja ja jäävät yksin. Ja on niitäkin, jotka oikeasti ovat sitä mieltä, että tarhassa lapsi saa jotain mitä kotona ei saa ja siksi on hyvä, että on mahdollisuus olla osittain molemmissa. Ja sosiaalinenhan tämä maailma loppujen lopuksi on.Ja jos joku jää miettimään niin itse olen kotiäiti, mutta ymmärrän kyllä sitä toisenkin vaihtoehdon valitsijoita. Niin moni muukin täällä kirjoitti ymmärtävänsä, mutta rivien välistä paistoi selvästi muu. Onko se meiltä jotenkin pois, jos joku vie lapsensa osaksi aikaa hoitoon? Onko oikeasti todistettu aukottomasti, että kotihoidossa kasvaneet ovat ne ns.parhaimmat ja kilteimmät lapset?
Mun mielestä on ihan kauheaa miten monen mielestä lapsen hoitoonjättäminen toisen lapsen synnyttyä on tosi hyvä juttu! Mä en itse voi tajuta miten joku äiti voi kirkkain silmin sanoa, että " kun meidän x viihtyy niin hyvin päiväkodissa, niin hän jatkaa siellä vauvan synnyttyä, että mä sitten saan rauhassa olla vauvan kanssa ja levättyä päivisin" . Ja pointtina tässä se, että kyse on tosi pienistä lapsista, alle 3-vuotiaista...
Kysykääpä itseltänne kenen vuoksi te kotona olette? Lastenko?
Meillä lapsilla on 2 vuotta ikäeroa ja otin esikoisen kotiin kanssani, en oikeastaan edes miettinyt muuta. En vaan osaisi ajatella, että lähtisin häntä roudaamaan aamuisin hoitoon ja sitten jäisin vauvan kanssa kotiin. Ensinnäkin, mikä ilo on saada olla lasten kanssa kotona, kun siihen kerran on mahdollisuus. Ei ne lapset niin kauaa pieniä ole. Kyllä he varmasti ehtivät hoidossa ja koulussa olla jatkossa ihan tarpeeksi.
Toiseksi, tuollaisesta 2-4 vuotiaasta on päivällä tosi kivasti jo seuraa. Musta on ainakin mukavaa lähteä lasten kanssa ulos ja katsella heidän touhujaan :)
Kun vauva oli pieni niin olihan siinä kiirusta itsellä, että päästiin ulos ja ruoka oli " oikeaan" aikaan pöydässä, mutta pikkuhiljaa siinä rutiinit syntyivät ja päivät menivät tosi kivasti eteenpäin. Vauva nukkui kuin nukkui ja ruoka kulki mukana tisseissä :)
Tottakai sitä on välillä väsynyt, jos ei itse saa nukkua, mutta ei sitä nyt niin kauaa kestä, etteikö sitä jaksaisi...
Tiedän, että tästä nyt osa vetää herneen nenäänsä, koska minä en nyt ymmärrä miten rankkaa juuri teillä on lasten kanssa. Mutta miettikääpä sitä 2-vuotiasta, jota viette hoitoon... Voiko oikeasti olla niin, että hänelle iso lapsiryhmä on parempi paikka kuin koti?
Beatitude:
meillä on ensi keväänä 3 vuotta täyttävä ERITTÄIN ENERGINEN poika,
Onko olemassa muita kuin erittäin energisiä 3-vuotiaita poikia :D ?
kiitos silti ap:lle hyvän ketjun avaamisesta. Käsittömätön määrä tulee vain näitä mustavalkoisia vastauksia superäideiltä, jotka jaksaa vaikka mitä kun kyse on niin lyhyestä ajasta, joka on aika suhteellinen käsite muuten - kyllä 6kk ilman yhtään kokonaista yötä oli ainakin mulle lähes mahdoton kestää ihan selväpäisenä (tosin se ehkä selittää osan näistä tämän ketjun vastauksista, sitten kun saa lepoa niin ehkä ne ajatuksetkin siitä kirkastuu ; ) ).
Toisaalta olen sitä mieltä, että Rosen ja muiden olisi joskus hyvä vierailla päiväkodissa - tulisi vähän perspektiiviä muihinkin kuin niihin omiin lapsiin. Voin nimittäin kertoa että maailmaan mahtuu hiljaisia, ujoja, sosiaalisia, villejä, energisiä, rauhallisia, iloisia, juroja, puheliaita, tottelevaisia, omapäisiä ja vaikka minkälaisia ja mallisia 3 vuotiaita poikia.
Jestas että tää laput silmillä eläminen ja omaa (pimeää) putkea pitkin eteenpäin painaminen rypyt otsissa ja hampaat irvessä onnistuu ilman, että sitä itse huomaa missään vaiheessa.
Vähän hei suvaitsevaisuutta peliin siskot hyvät !!! ; ) Miksi on niin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä sitä, että jos toisessa perheessa kotihoito toimii hyvin niin jossain toisessa voi joku muu vaihtoehto olla paljon parempi?! Onko todellakin niin, että jossain sisimmässään sitä on epävarma/kateellinen tai harmissaan omasta huonosta vaihtoehdostaan ettei kestä sitä että joku toinen tekee parempia valintoja vai voitteko te todellakin olla niin varmoja siitä, että se oma malli toimii auringon varmasti ihan kaikilla ja kaikkialla?!?
vaikka oikeasti meídän pitäisi tukea toisiamme.
Siitä huolimatta kirjoitin rehelliset tuntemukseni tänne, vaikka en niistä ajatuksista tai tuntemuksista kaikilta osin ylpeä olekaan. Katson todellakin oman pikku putkeni lävitse tätä maailmaa ja yksittäistä asiaa.
Tottakai jokainen tekee omat ratkaisunsa oman elämänsä mukaisesti. Minunkin tekstistäni sai ehkä kuvan, että olen ylipäätään päivähoitoa vastaan ja joku superäiti. En todellakaan ole superäiti. Eikä se kotiäitiys ole ollut minulle helppoa. Mies on ollut aika paljon työmatkoilla ja iltatöissä päivätöiden lisäksi, mutta ONNEKSI on ollut isovanhemmat auttamassa hädän tullen. Ne, joilla ei ole näitä hädän tullen auttajia, ovat aivan toisenlaisessa asemassa ja varmasti haluavat varmistaa lastensa turvallisuuden pitämällä hoitopaikan, jossa lasta takuulla vahditaan, jos äiti / isä ei mitenkään voi tai jaksa. Pääasiahan on, että joku luotettava henkilö vahtii ja hoivaa lasta niin, että tälle ei satu mitään ja jos sattuu, saa lohtua. Esim. jos kotihoidossa oleva 3-4 -vuotias juoksentelee yksinään pitkin pihoja ja autoteitä äidin imettäessä vauvaa, on varmasti kaikkien kannalta parempi, että isompi on päivähoidossa aitojen rajaamalla alueella aikuisen silmien alla!
Mun mielestö kerho on kyllä eri asia kuin päiväkoti. Kerho on vaan 2-3 tuntia kerrallaan. Kerho myös saattaa olla tärkeä tukiverkko kerholaisen äidille. Ainakin meidän kaupungin järjestämän kerhon toimintaperiaatteena on lapsen ja vanhemmuuden tukeminen. Ja suuri osa tästä tukemisesta on samanikäisten lasten vanhempien keskinäinen vuorovaikutus. Hädän tullen viemisiä ja hakemisia voi sopia jonkun lähistöllä asuvan äidin kanssa. (siis kaupunkiolosuhteissa!) Mutta eipä se päiväkotikaan paha ole. Ainakin itse saan paljon kasvatustukea päiväkodin työntekijöiltä, joilla on onneksi aikaa vaihtaa sananen jos toinenkin viedessä ja hakiessa.
onnimanni2:
Ja loppujen lopuksi osapäivähoito (siis ei kokopäivähoito) voi olla tuntimäärältään sama kuin päiväkerhot ellei jopa pienempi.
Itse en ainakaan tiedä päiväkerhoa joka olisi pidempään kuin 3h kerralla 1-3kertaa viikossa. Näillä tuntimäärillä ei todellakaan päästä läheskään samaan kuin osapäivähoidolla (siis se 5h/päivä tai 12kokopäivää kuussa- ja vaikka joku pitäisikin hieman vähemmän, niin tuskin niin vähää kuin kerhossakäynti). Eli faktatiedot taitavat hieman heittää tässä maininnassa.
Kerhossa on myös toinen puoli jota itse korostaisin. Siellä lapset ovat yhtä kauan, tulevat samaan aikaan ja lähtevät samaan aikaan. Näin kaikilla on mahdollisuus osallistua leikkiin ja puuhiin samaltataviivalta. Hoidossa kun tietyt lapset jotka ovat pidempään saattavat muodostaa omia kaveriporukoita, joihin osapäivähoidossaolevien lasten voi olla vaikeampi päästä mukaan. Kerhossa myös lapsilla on yleensä enemmän samanlainen tilanne (moni on muuten kotihoidossa) ja sitä kautta voi löytää treffattavia kavereitakin.
Itse tekisi mieli vaan kritisoida sitä mikä näkyy omien isompien lasten osalta. Päivähoidossa olevat lapset ja kotona olevat lapset ovat aika eriytyneitä omiin porukoihinsa. Meillä kotona hoidettujen lasten kaverit ovat järjestäin kotona hoidettuja (tai enintään puolipäiväisesti hoidossa olevia), koska hoidossa olevien aika menee hoidossa. Toisaalta itseni on helpompi sopia ja nähdä myös kotona lapsiaan hoitavien äitien kanssa ja tulee helpommin sovittua kyläilyjä ja lasten näkemisiä. Sama meno jatkuu koulussa, kotona olevat lapset leikkivät keskenään koulun jälkeen, kun iltapäiväkerhossa olevilla lapsilla ei ole aikaa leikkeihin kun aika menee iltapäiväkerhossa. Tämä kahtiajako on minusta todella kornia ja toisaalta lasten kannalta ikävää ja opettaa lapset jo alkujaan pitäytymään kaltaistensa homogeenisessa porukassa. Toisaalta olen tällä hetkellä tyytyväinen että omamme saavat olla tässä kotonahoidettujen porukassa sillä tämä tuntuu olevan aika mukavaa sakkia nuo lapset ja osaavat toimia yhteen.
Sumis kyseli positiivisia kokemuksia kotiin jäämisestä. Kerronpa nyt meidän perheen tilanteesta, koska itse olen yllätyksekseni myös törmännyt siihen, että olen päässyt puolustelemaan valintaani.
Meidän lapsilla on ikäeroa 1v 9kk, kuopus nyt puolivuotias. Lasten välillä ehdin olla puoli vuotta töissä ja tämän ajan esikoinen on päiväkodissa.
Esikoinen viihtyi hyvin hoidossa, jopa niin, että harkitsimme hoidon jatkamista osapäiväisenä. Toinen syy näihin pohdintoihini oli huoli omasta jaksamisesta. Kuitenkin koska esikoinen oli vielä niin pieni, hän jäi kotiin heti vauvan synnyttyä. Meillä tuli pieni pehmeä lasku, koska kun jäin äitiyslomalle töistä, esikoinen siirtyi puolipäiväiseksi hoidossa (kävi lähinnä ulkoilemassa aamupäivisin, kun minulla oli selkäsärkyä). Tämä meillä toimi ihan hyvin.
Mies piti 3 viikkoa isyyslomaa heti vauvan syntymän jälkeen, joten saimme rauhassa opetella uuden tulokkaan kanssa elämistä. Tämä oli hyvä myös, koska vauva oli pienikokoinen ja ihan ensimmäisinä viikkoina en olisi voinut ulkoilla molempien lasten kanssa. Muuten olisi varmaan lyhyempikin sopeutumisaika riittänyt. Itse asiassa olin hermostuneempi miehen töihin paluusta aikoinaan esikoisen kohdalla kuin kahden lapsen kanssa yksin jäädessäni. :-)
Meillä on pääasiassa mennyt tosi kivasti ja olen tässä vaiheessa sitä mieltä, että tämä oli meille hyvä ratkaisu. Helpottavia tekijöitä on ainakin olleet se, että vauva nukkui aluksi paljon, jolloin ehdin viettää kunnolla kahdenkeskistä aikaa isosiskon kanssa. Imetys on myös sujunut hyvin ja helposti kummankin lapsen kanssa.
Vauva on tullut siinä mielessä osaksi perhettä, että hän on sopeutunut nopeasti perheemme päivärytmiin (toki esim. ruokaa on ollut aina nälän yllättäessä tarjolla), mutta unirytmi on ihan luontevasti hakeutunut lähemmäksi siskon rytmiä. Alussa kun univajetta kieltämättä syntyi välillä hurjastikin, oloa helpotti kun oli esikoisen selkeä päivärytmi jota noudattaa. Eli tuli väkisinkin ulkoiltua, laitettua ruokaa jne.
Minusta on myös kivaa, että kotona on ollut jo ihan juttuseuraa tuosta isommasta lapsesta verrattuna vauvaa, joka osaa ilmaista tarpeitaan vaan itkemällä. Ja toisaalta koen itseni nyt paljon itsevarmemmaksi ja rennommaksi äitinä, mikä on myös helpottanut niitä hetkiä, kun on vaikea revetä kahden lapsen tarpeisiin yhtä aikaa.
Itselläni on läheinen suhde omaan veljeeni, ja olenkin sitä mieltä, että rakas sisarus on yksi arvokkaimmista asioista, joita ihmisellä voi olla. Onkin nyt tosi hienoa ollut seurata kuinka meidän lasten suhde kehittyy ja kasvaa, ja minun on vaikea ajatella, että siitä olisi ainakaan haittaa, että molemmat ovat kotona.
Meidän perheessä kotihoitoa olisi tarkoitus jatkaa vielä vuosi, eli siihen saakka, että vanhempi lapsi on vähän yli 3 v ja kuopus 1.5 v.
Kirjoituksellani en halua kritisoida kenenkään muun valintoja erilaisten lasten kanssa erilaisissa tilanteissa, mutta halusin myös jakaa tällaisen positiivisen kokemuksen.