Tavismiesten pariutuminen

Vierailija kirjoitti:

Ja kun tästä ei ole ollut mitään hyötyä, seuraavaksi kannataa keskittyä vuorovaikutustaitojen kehittämiseen. Ehkä myös älyn kehittäminen voisi auttaa.

Nettideittipalveluissa vuorovaikutustaitojen kehittämisellä ei ole juurikaan merkitystä. Siinä vaiheessa kun niitä vuorovaikutustaitoja pääsee käyttämään piirakat on jo jaettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja kun tästä ei ole ollut mitään hyötyä, seuraavaksi kannataa keskittyä vuorovaikutustaitojen kehittämiseen. Ehkä myös älyn kehittäminen voisi auttaa.

Nettideittipalveluissa vuorovaikutustaitojen kehittämisellä ei ole juurikaan merkitystä. Siinä vaiheessa kun niitä vuorovaikutustaitoja pääsee käyttämään piirakat on jo jaettu.

Sait kenkää jopa Varsovassa ja Krakovassa.. Noiden piti olla varmoja paikkoja. Ihmeessä jaat avausreplasi. Haluun nähä minkä turvin mokasit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos menet paikkaan, missä on 2 naista ja 8 miestä, niin luulisi että järkikin sen sanoo, että 6 miestä jää ilman. Mitä kohtaa tuosta ei itse jo ymmärrä?

Miksiköhän miehet ei tätä ymmärrä? Eivät kuitenkaan halua jakaa sitä naistaan muiden miesten kanssa tai vaikka seurustella toisen miehen kanssa🤔

No mutta sekin on naistrn vika. Kyllä noiden 2 naisen pitää pitää boi 8 miestä tyytyväisenä, vaikka silleen vuoroviikko- periaateella. Ainakin pillua pitää antaa kaikille.

Mutta samaan aikaan pitää pysyä verrattain kokemattomana ja tavarastaan tarkkana, jotta ei muutu "kyläpyöräksi" jolloin ei ole enää "vaimomateriaalia".

Helppoa kuin heinänteko! 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olen tavallinen mies. On liikunnallisia ja muuten sivistäviä harrastuksia, mutta kuitenkin siinä määrin, että jää aikaa myös parisuhteelle. Osa harrastuksista vie luontoon ja osa liikuntapaikoille. Lisäksi opikelen kieltä ja pidän kirjoista ja elokuvista. Olen siinä mielessä avoin, että mihin tahansa harrastukseen mahtuu mukaan tai toisaalta ne jättävät aikaa ja tilaa naisen omiin harrastuksiin. Käyn töissä ja maksan omaa asuntoa pois. Minulla on pitkän aikaa sitten päättyneen, yli 10 vuotta kestäneen suhteen jäljiltä teini-ikäinen lapsi joten parhaiten uskon kohtaavani sellaisen naisen kanssa, jolla on myös omia lapsia.

Haluan olla läsnä parisuhteessa ja haluan oikeastaan aivan kaiken tästä yhdestä ihmisestä. Haluan siis naisesta parhaan ystäväni, jota rakastella intohimoisesti. Suhtaudun joustavasti parisuhteen asumismuotoon ja sitoutumisen virallistamiseen, koska uskon, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä löytävät kyllä itselleen oikean tavan olla parisuhteessa. En kuitenkaan jousta uskollisuudesta, sitoutumisesta enkä me-hengestä. Minusta on sanottu, että minusta huomaa arvostukseni naista kohtaan ja onpa eksäni sanonut minun kohdelleen häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Silti suhteet ovat päättyneet. Ekassa vaimoni petti ja sitä käsittelin terapiassa eikä minulla ole ollut luottamusongelmia sen jälkeisissä suhteissa. Parisuhdeterapiassa käynti kertokoon jotain halustani saada toimiva suhde ja valmiudestani katsella myös omaa toimintaani kriittisesti. Seuraava suhteeni, etäsuhde, päättyi kolmen vuoden jälkeen siihen, kun huomasin, että kumppanini ei ole valmis matkustamaan eli näkemään vaivaa suhteen ylläpitämiseksi samoin kuin minä. Lisäksi hän riitatilanteessa sanoi asioita, joita minä en ole valmis kumppanilleni sanomaan. Säilyttääkseni minuuteni sellaisena ihmisenä, joka minä haluan olla, oli erottava. Kolmas suhteeni päättyi, koska naisen käsitys yhteisestä ajasta muuttui radikaalisti ensimmäisen vuoden jälkeen. En kutsu parisuhteeksi sitä, että näen naapurikunnassa asuvaa naista kerran kuukaudessa eli harvemmin kuin näin etäsuhteessa ollessani 400km päässä olevaa kumppania. En varmasti ole täydellinen, mutta yritän liikkua oikeaan suuntaan. Lisäksi kieltäydyn uskomasta sitä, että sukupuoleni takia minulla on jokin merkittävä vika vuorovaikutustaidoissani tai luonteessani, joka erottaisi minut ikäisistäni naispuolisista uusiosinkuista, kun meillä kaikilla on kestävien ja onnistuneiden parisuhteiden lukumäärä 0. Voin ottaa vastuulleni sen, että olen rakastunut vääriin ihmisiin, mutta en tiedä miten muuttaisin sitä. Kukaan minua tuntematon ei kuitenkaan voi väittää sukupuoleni perusteella, että parisuhde ei ole minulle tärkeä enkä panosta siihen tai että en osaisi puhua tunteistani tai etten olisi liikkeellä kaikin puolin hyvin aikein liikkeellä.

3 kertaa olen siis ollut rakastunut ja kaikki rakkauteni kohteet tietävät tunteeni. En tiedä montako kertaa minulla on jäljellä. Jostain luin, että keskimäärin ihminen rakastuu 0-12 kertaa elämänsä aikana. Minulle riittäisi 4. Vaikeinta on hyväksyä, että edellinen kerta saattoi olla viimeinen. Jos jäljellä on kuitenkin kaipuu sen oikean löytämiseksi niin onko vielä toivoa? Yritän olla optimisti, mutta minä otan suhteen päättymisen melko vakavasti. Taistelen kyynistymistä vastaan. Myöskin oikean ihmisen kohtaaminen tuntuu vaativan melko monta kohtaamista väärän kanssa. Joskus uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan mukavaa ja koitan tinderöintini sijoittaa näihin hetkiin, kun oikeasti olen kiinnostunut uusista ihmisistä. Koitan välttää suoranaista rakkauden etsimistä, koska uusia ihmisiä ei mielestäni tule liian nopeasti arvioida sitä kautta, että haluanko vanheta hänen kanssaan parisuhteessa.

M44

Tuollaista elämä monelle nykyään on. Ei monet enää pyrikään sellaiseen, että löytäisii jonkun jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, tai uskoisi johonkin yhteen oikeaan. Tosi moni ajattelee että jos on joku kiva, ollaan sen kanssa niin kauan kuin on kivaa, sitten jatketaan omia teitä jos ei enää ole. Itse jossain vaiheessa tämän hyväksyin ja luovuin pysyvän parisuhteen tavoittelun ihanteesta, ja sen jälkeen olen suurestii osannut nauttia esim. vain vuoden tai pari kestäneistä suhteista, eikä niiden päättymiseen liity enää tunnetta epäonnistumisesta. Nyt melkeinpä tunnen, että olisi tylsää olla yhden kanssa loppuelämä, mieluummin olen välillä yksin sinkkuna ja välillä taas jonkun uuden kanssa. 

Mä en vain tiedä, miten tuo asennemuutos tehdään. Ja jos se suhde päättyy, kun on vielä tunteita niin miten se ei voi tuntua pahalta? Mä en kyllästy kovin helposti kumppaniini ja jokin minussa vastustaa ajatusta, että rakkaudesta luovutaan ekan vastoinkäymisen kohdatessa. Lisäksi mä kuljen parisuhteen ajan laput niin silmillä, etten edes huomaa muita ihmisiä. Varmasti, jos osaisi ajatella noin niin se lisäisi onnellisuutta. Mutta toisaalta vaikka en pidä eroamisesta niin se suru ainakin kertoo, että suhde on ollut minulle arvokas ja osaan sitä kautta arvostaa sitä tunnetta. En välttämättä kyllä tarvitse sitä surua, koska koen onnea ja arvostusta kumppaniani kohtaan myös suhteen aikana eli mun ei tarvitsee menettää asiaa nähdäkseni sen arvon. Ehkä mua vaivaa suhteen päättyminen myös tuon vaivan takia minkä joutuu näkemään uuden eteen. En mä ikinä kävele suoraan seuraavaan. Jonkinlaista laiskuutta siis ja myös sitä sydämen uudestaan alttiiksi pistämisen ahdistusta.

M44

Sivusta: älä nyt liikaa syyllisty siitä, että nykyisin on kova paine kevytsuhteisiin. Ei ole mitenkään sanottua, että kaikki sopeutuvat sellaiseen. Se on vain yksi puoli siitä kehityksestä, ettei ole mitään instituutioita muutenkaan. Ei nyt ole oikein ratkaisuja tarjota, mutta toivottavasti löydät jonkun samalla tavalla ajattelevan. Itse olen keskittynyt parisuhteen puuttuessa niihin muihin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka minulla jo nyt ovat, se täyttää osan tarpeista.

En. Mulla on syvä luottamus siihen, että ihminen on onnellisimmillaan, kun saa olla oma itsensä. Se on myös paras tapa olla onnellinen parisuhteessa, kun ei tarvitse esittää mitään, mitä ei ole. Silti ei varmaan haittaisi, jos en parisuhteen päättymistä ottaisi suurena epäonnistumisena. Siitä on pitkä matka mun kohdalla vielä ihmissuhteiden kertakäyttökulttuuriin.

Kiva, muuten, että täällä joku puhuu kuin ihan oikealle ihmiselle.

M44

Näistä viesteistä kyllä paistaa heti yksi asia silmään, tuo martyyrisyys ja reppana-asenne.

"Kiva, kun puhut minulle ihmisenä, useimmiten naiset pitävät maan matosena. Ehkö ovatkin oikeassa kun ei rakkaus kelpaa ja olenhan minä ihana mies mutta saanut siipeeni, varmasti omaa syytä kun vaan kävelin laput silmillä rakkaudesta"....

Nyt vähän selkärankaa ja omanarvon tunnetta peliin hei!

Tuo "puhut minulle ihmisenä" kommentti ei ollut suhtautumisesta yleensä vaan viittasi siihen, miten täällä palstalla yleensä puhutaan toisille. En tiedä, ehkä puhut myös rakkaudessa pettyneille naisille samalla tavalla kuin minulle, mutta jos he ansaitsevat mielestäsi jotenkin enemmän empatiaa samanlaisella historialla niin kaltaisesi ihmiset ovat juuri syypää siihen miksi miehet hautaavat tunteensa. Juuri eronneena puran nyt oloani ja avaudun. Tuo on historiani, mutta avautuminen täällä siitä on ohimenevä tunnetila.

M44

Puhun samalla tavalla jokaiselle, joka harmittelee kun ei löydä kumppania, mutta samalla mollaa itseään. Miksi muut kiinnostuisi, jos ei itse arvosta itseään? Ja kuten sanoin, sama koskee naisia.

Minusta tämä M44 ei ole mollannut itseään. Mistä sinä sellaisen mielikuvan olet saanut?

N49

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olen tavallinen mies. On liikunnallisia ja muuten sivistäviä harrastuksia, mutta kuitenkin siinä määrin, että jää aikaa myös parisuhteelle. Osa harrastuksista vie luontoon ja osa liikuntapaikoille. Lisäksi opikelen kieltä ja pidän kirjoista ja elokuvista. Olen siinä mielessä avoin, että mihin tahansa harrastukseen mahtuu mukaan tai toisaalta ne jättävät aikaa ja tilaa naisen omiin harrastuksiin. Käyn töissä ja maksan omaa asuntoa pois. Minulla on pitkän aikaa sitten päättyneen, yli 10 vuotta kestäneen suhteen jäljiltä teini-ikäinen lapsi joten parhaiten uskon kohtaavani sellaisen naisen kanssa, jolla on myös omia lapsia.

Haluan olla läsnä parisuhteessa ja haluan oikeastaan aivan kaiken tästä yhdestä ihmisestä. Haluan siis naisesta parhaan ystäväni, jota rakastella intohimoisesti. Suhtaudun joustavasti parisuhteen asumismuotoon ja sitoutumisen virallistamiseen, koska uskon, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä löytävät kyllä itselleen oikean tavan olla parisuhteessa. En kuitenkaan jousta uskollisuudesta, sitoutumisesta enkä me-hengestä. Minusta on sanottu, että minusta huomaa arvostukseni naista kohtaan ja onpa eksäni sanonut minun kohdelleen häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Silti suhteet ovat päättyneet. Ekassa vaimoni petti ja sitä käsittelin terapiassa eikä minulla ole ollut luottamusongelmia sen jälkeisissä suhteissa. Parisuhdeterapiassa käynti kertokoon jotain halustani saada toimiva suhde ja valmiudestani katsella myös omaa toimintaani kriittisesti. Seuraava suhteeni, etäsuhde, päättyi kolmen vuoden jälkeen siihen, kun huomasin, että kumppanini ei ole valmis matkustamaan eli näkemään vaivaa suhteen ylläpitämiseksi samoin kuin minä. Lisäksi hän riitatilanteessa sanoi asioita, joita minä en ole valmis kumppanilleni sanomaan. Säilyttääkseni minuuteni sellaisena ihmisenä, joka minä haluan olla, oli erottava. Kolmas suhteeni päättyi, koska naisen käsitys yhteisestä ajasta muuttui radikaalisti ensimmäisen vuoden jälkeen. En kutsu parisuhteeksi sitä, että näen naapurikunnassa asuvaa naista kerran kuukaudessa eli harvemmin kuin näin etäsuhteessa ollessani 400km päässä olevaa kumppania. En varmasti ole täydellinen, mutta yritän liikkua oikeaan suuntaan. Lisäksi kieltäydyn uskomasta sitä, että sukupuoleni takia minulla on jokin merkittävä vika vuorovaikutustaidoissani tai luonteessani, joka erottaisi minut ikäisistäni naispuolisista uusiosinkuista, kun meillä kaikilla on kestävien ja onnistuneiden parisuhteiden lukumäärä 0. Voin ottaa vastuulleni sen, että olen rakastunut vääriin ihmisiin, mutta en tiedä miten muuttaisin sitä. Kukaan minua tuntematon ei kuitenkaan voi väittää sukupuoleni perusteella, että parisuhde ei ole minulle tärkeä enkä panosta siihen tai että en osaisi puhua tunteistani tai etten olisi liikkeellä kaikin puolin hyvin aikein liikkeellä.

3 kertaa olen siis ollut rakastunut ja kaikki rakkauteni kohteet tietävät tunteeni. En tiedä montako kertaa minulla on jäljellä. Jostain luin, että keskimäärin ihminen rakastuu 0-12 kertaa elämänsä aikana. Minulle riittäisi 4. Vaikeinta on hyväksyä, että edellinen kerta saattoi olla viimeinen. Jos jäljellä on kuitenkin kaipuu sen oikean löytämiseksi niin onko vielä toivoa? Yritän olla optimisti, mutta minä otan suhteen päättymisen melko vakavasti. Taistelen kyynistymistä vastaan. Myöskin oikean ihmisen kohtaaminen tuntuu vaativan melko monta kohtaamista väärän kanssa. Joskus uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan mukavaa ja koitan tinderöintini sijoittaa näihin hetkiin, kun oikeasti olen kiinnostunut uusista ihmisistä. Koitan välttää suoranaista rakkauden etsimistä, koska uusia ihmisiä ei mielestäni tule liian nopeasti arvioida sitä kautta, että haluanko vanheta hänen kanssaan parisuhteessa.

M44

Tuollaista elämä monelle nykyään on. Ei monet enää pyrikään sellaiseen, että löytäisii jonkun jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, tai uskoisi johonkin yhteen oikeaan. Tosi moni ajattelee että jos on joku kiva, ollaan sen kanssa niin kauan kuin on kivaa, sitten jatketaan omia teitä jos ei enää ole. Itse jossain vaiheessa tämän hyväksyin ja luovuin pysyvän parisuhteen tavoittelun ihanteesta, ja sen jälkeen olen suurestii osannut nauttia esim. vain vuoden tai pari kestäneistä suhteista, eikä niiden päättymiseen liity enää tunnetta epäonnistumisesta. Nyt melkeinpä tunnen, että olisi tylsää olla yhden kanssa loppuelämä, mieluummin olen välillä yksin sinkkuna ja välillä taas jonkun uuden kanssa. 

Mä en vain tiedä, miten tuo asennemuutos tehdään. Ja jos se suhde päättyy, kun on vielä tunteita niin miten se ei voi tuntua pahalta? Mä en kyllästy kovin helposti kumppaniini ja jokin minussa vastustaa ajatusta, että rakkaudesta luovutaan ekan vastoinkäymisen kohdatessa. Lisäksi mä kuljen parisuhteen ajan laput niin silmillä, etten edes huomaa muita ihmisiä. Varmasti, jos osaisi ajatella noin niin se lisäisi onnellisuutta. Mutta toisaalta vaikka en pidä eroamisesta niin se suru ainakin kertoo, että suhde on ollut minulle arvokas ja osaan sitä kautta arvostaa sitä tunnetta. En välttämättä kyllä tarvitse sitä surua, koska koen onnea ja arvostusta kumppaniani kohtaan myös suhteen aikana eli mun ei tarvitsee menettää asiaa nähdäkseni sen arvon. Ehkä mua vaivaa suhteen päättyminen myös tuon vaivan takia minkä joutuu näkemään uuden eteen. En mä ikinä kävele suoraan seuraavaan. Jonkinlaista laiskuutta siis ja myös sitä sydämen uudestaan alttiiksi pistämisen ahdistusta.

M44

Sivusta: älä nyt liikaa syyllisty siitä, että nykyisin on kova paine kevytsuhteisiin. Ei ole mitenkään sanottua, että kaikki sopeutuvat sellaiseen. Se on vain yksi puoli siitä kehityksestä, ettei ole mitään instituutioita muutenkaan. Ei nyt ole oikein ratkaisuja tarjota, mutta toivottavasti löydät jonkun samalla tavalla ajattelevan. Itse olen keskittynyt parisuhteen puuttuessa niihin muihin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka minulla jo nyt ovat, se täyttää osan tarpeista.

En. Mulla on syvä luottamus siihen, että ihminen on onnellisimmillaan, kun saa olla oma itsensä. Se on myös paras tapa olla onnellinen parisuhteessa, kun ei tarvitse esittää mitään, mitä ei ole. Silti ei varmaan haittaisi, jos en parisuhteen päättymistä ottaisi suurena epäonnistumisena. Siitä on pitkä matka mun kohdalla vielä ihmissuhteiden kertakäyttökulttuuriin.

Kiva, muuten, että täällä joku puhuu kuin ihan oikealle ihmiselle.

M44

Näistä viesteistä kyllä paistaa heti yksi asia silmään, tuo martyyrisyys ja reppana-asenne.

"Kiva, kun puhut minulle ihmisenä, useimmiten naiset pitävät maan matosena. Ehkö ovatkin oikeassa kun ei rakkaus kelpaa ja olenhan minä ihana mies mutta saanut siipeeni, varmasti omaa syytä kun vaan kävelin laput silmillä rakkaudesta"....

Nyt vähän selkärankaa ja omanarvon tunnetta peliin hei!

Tuo "puhut minulle ihmisenä" kommentti ei ollut suhtautumisesta yleensä vaan viittasi siihen, miten täällä palstalla yleensä puhutaan toisille. En tiedä, ehkä puhut myös rakkaudessa pettyneille naisille samalla tavalla kuin minulle, mutta jos he ansaitsevat mielestäsi jotenkin enemmän empatiaa samanlaisella historialla niin kaltaisesi ihmiset ovat juuri syypää siihen miksi miehet hautaavat tunteensa. Juuri eronneena puran nyt oloani ja avaudun. Tuo on historiani, mutta avautuminen täällä siitä on ohimenevä tunnetila.

M44

Puhun samalla tavalla jokaiselle, joka harmittelee kun ei löydä kumppania, mutta samalla mollaa itseään. Miksi muut kiinnostuisi, jos ei itse arvosta itseään? Ja kuten sanoin, sama koskee naisia.

Minusta tämä M44 ei ole mollannut itseään. Mistä sinä sellaisen mielikuvan olet saanut?

N49

Eri, mutta itselle kyllä tuli myös vähän sellainen voi minua raukkaa- fiilis hänestä. Että kiitos kun puhut kun ihmiselle ja onhan tässä saanut siipeensä eikä uutta rakkautta löydy, onhan tämä rankkaa tälleen miehenä. Ihan kun hänen mahdollisuutensa olisi nyt ikuisesti pilalla. Se ei viehätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olen tavallinen mies. On liikunnallisia ja muuten sivistäviä harrastuksia, mutta kuitenkin siinä määrin, että jää aikaa myös parisuhteelle. Osa harrastuksista vie luontoon ja osa liikuntapaikoille. Lisäksi opikelen kieltä ja pidän kirjoista ja elokuvista. Olen siinä mielessä avoin, että mihin tahansa harrastukseen mahtuu mukaan tai toisaalta ne jättävät aikaa ja tilaa naisen omiin harrastuksiin. Käyn töissä ja maksan omaa asuntoa pois. Minulla on pitkän aikaa sitten päättyneen, yli 10 vuotta kestäneen suhteen jäljiltä teini-ikäinen lapsi joten parhaiten uskon kohtaavani sellaisen naisen kanssa, jolla on myös omia lapsia.

Haluan olla läsnä parisuhteessa ja haluan oikeastaan aivan kaiken tästä yhdestä ihmisestä. Haluan siis naisesta parhaan ystäväni, jota rakastella intohimoisesti. Suhtaudun joustavasti parisuhteen asumismuotoon ja sitoutumisen virallistamiseen, koska uskon, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä löytävät kyllä itselleen oikean tavan olla parisuhteessa. En kuitenkaan jousta uskollisuudesta, sitoutumisesta enkä me-hengestä. Minusta on sanottu, että minusta huomaa arvostukseni naista kohtaan ja onpa eksäni sanonut minun kohdelleen häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Silti suhteet ovat päättyneet. Ekassa vaimoni petti ja sitä käsittelin terapiassa eikä minulla ole ollut luottamusongelmia sen jälkeisissä suhteissa. Parisuhdeterapiassa käynti kertokoon jotain halustani saada toimiva suhde ja valmiudestani katsella myös omaa toimintaani kriittisesti. Seuraava suhteeni, etäsuhde, päättyi kolmen vuoden jälkeen siihen, kun huomasin, että kumppanini ei ole valmis matkustamaan eli näkemään vaivaa suhteen ylläpitämiseksi samoin kuin minä. Lisäksi hän riitatilanteessa sanoi asioita, joita minä en ole valmis kumppanilleni sanomaan. Säilyttääkseni minuuteni sellaisena ihmisenä, joka minä haluan olla, oli erottava. Kolmas suhteeni päättyi, koska naisen käsitys yhteisestä ajasta muuttui radikaalisti ensimmäisen vuoden jälkeen. En kutsu parisuhteeksi sitä, että näen naapurikunnassa asuvaa naista kerran kuukaudessa eli harvemmin kuin näin etäsuhteessa ollessani 400km päässä olevaa kumppania. En varmasti ole täydellinen, mutta yritän liikkua oikeaan suuntaan. Lisäksi kieltäydyn uskomasta sitä, että sukupuoleni takia minulla on jokin merkittävä vika vuorovaikutustaidoissani tai luonteessani, joka erottaisi minut ikäisistäni naispuolisista uusiosinkuista, kun meillä kaikilla on kestävien ja onnistuneiden parisuhteiden lukumäärä 0. Voin ottaa vastuulleni sen, että olen rakastunut vääriin ihmisiin, mutta en tiedä miten muuttaisin sitä. Kukaan minua tuntematon ei kuitenkaan voi väittää sukupuoleni perusteella, että parisuhde ei ole minulle tärkeä enkä panosta siihen tai että en osaisi puhua tunteistani tai etten olisi liikkeellä kaikin puolin hyvin aikein liikkeellä.

3 kertaa olen siis ollut rakastunut ja kaikki rakkauteni kohteet tietävät tunteeni. En tiedä montako kertaa minulla on jäljellä. Jostain luin, että keskimäärin ihminen rakastuu 0-12 kertaa elämänsä aikana. Minulle riittäisi 4. Vaikeinta on hyväksyä, että edellinen kerta saattoi olla viimeinen. Jos jäljellä on kuitenkin kaipuu sen oikean löytämiseksi niin onko vielä toivoa? Yritän olla optimisti, mutta minä otan suhteen päättymisen melko vakavasti. Taistelen kyynistymistä vastaan. Myöskin oikean ihmisen kohtaaminen tuntuu vaativan melko monta kohtaamista väärän kanssa. Joskus uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan mukavaa ja koitan tinderöintini sijoittaa näihin hetkiin, kun oikeasti olen kiinnostunut uusista ihmisistä. Koitan välttää suoranaista rakkauden etsimistä, koska uusia ihmisiä ei mielestäni tule liian nopeasti arvioida sitä kautta, että haluanko vanheta hänen kanssaan parisuhteessa.

M44

Tuollaista elämä monelle nykyään on. Ei monet enää pyrikään sellaiseen, että löytäisii jonkun jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, tai uskoisi johonkin yhteen oikeaan. Tosi moni ajattelee että jos on joku kiva, ollaan sen kanssa niin kauan kuin on kivaa, sitten jatketaan omia teitä jos ei enää ole. Itse jossain vaiheessa tämän hyväksyin ja luovuin pysyvän parisuhteen tavoittelun ihanteesta, ja sen jälkeen olen suurestii osannut nauttia esim. vain vuoden tai pari kestäneistä suhteista, eikä niiden päättymiseen liity enää tunnetta epäonnistumisesta. Nyt melkeinpä tunnen, että olisi tylsää olla yhden kanssa loppuelämä, mieluummin olen välillä yksin sinkkuna ja välillä taas jonkun uuden kanssa. 

Mä en vain tiedä, miten tuo asennemuutos tehdään. Ja jos se suhde päättyy, kun on vielä tunteita niin miten se ei voi tuntua pahalta? Mä en kyllästy kovin helposti kumppaniini ja jokin minussa vastustaa ajatusta, että rakkaudesta luovutaan ekan vastoinkäymisen kohdatessa. Lisäksi mä kuljen parisuhteen ajan laput niin silmillä, etten edes huomaa muita ihmisiä. Varmasti, jos osaisi ajatella noin niin se lisäisi onnellisuutta. Mutta toisaalta vaikka en pidä eroamisesta niin se suru ainakin kertoo, että suhde on ollut minulle arvokas ja osaan sitä kautta arvostaa sitä tunnetta. En välttämättä kyllä tarvitse sitä surua, koska koen onnea ja arvostusta kumppaniani kohtaan myös suhteen aikana eli mun ei tarvitsee menettää asiaa nähdäkseni sen arvon. Ehkä mua vaivaa suhteen päättyminen myös tuon vaivan takia minkä joutuu näkemään uuden eteen. En mä ikinä kävele suoraan seuraavaan. Jonkinlaista laiskuutta siis ja myös sitä sydämen uudestaan alttiiksi pistämisen ahdistusta.

M44

Sivusta: älä nyt liikaa syyllisty siitä, että nykyisin on kova paine kevytsuhteisiin. Ei ole mitenkään sanottua, että kaikki sopeutuvat sellaiseen. Se on vain yksi puoli siitä kehityksestä, ettei ole mitään instituutioita muutenkaan. Ei nyt ole oikein ratkaisuja tarjota, mutta toivottavasti löydät jonkun samalla tavalla ajattelevan. Itse olen keskittynyt parisuhteen puuttuessa niihin muihin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka minulla jo nyt ovat, se täyttää osan tarpeista.

En. Mulla on syvä luottamus siihen, että ihminen on onnellisimmillaan, kun saa olla oma itsensä. Se on myös paras tapa olla onnellinen parisuhteessa, kun ei tarvitse esittää mitään, mitä ei ole. Silti ei varmaan haittaisi, jos en parisuhteen päättymistä ottaisi suurena epäonnistumisena. Siitä on pitkä matka mun kohdalla vielä ihmissuhteiden kertakäyttökulttuuriin.

Kiva, muuten, että täällä joku puhuu kuin ihan oikealle ihmiselle.

M44

Näistä viesteistä kyllä paistaa heti yksi asia silmään, tuo martyyrisyys ja reppana-asenne.

"Kiva, kun puhut minulle ihmisenä, useimmiten naiset pitävät maan matosena. Ehkö ovatkin oikeassa kun ei rakkaus kelpaa ja olenhan minä ihana mies mutta saanut siipeeni, varmasti omaa syytä kun vaan kävelin laput silmillä rakkaudesta"....

Nyt vähän selkärankaa ja omanarvon tunnetta peliin hei!

Tuo "puhut minulle ihmisenä" kommentti ei ollut suhtautumisesta yleensä vaan viittasi siihen, miten täällä palstalla yleensä puhutaan toisille. En tiedä, ehkä puhut myös rakkaudessa pettyneille naisille samalla tavalla kuin minulle, mutta jos he ansaitsevat mielestäsi jotenkin enemmän empatiaa samanlaisella historialla niin kaltaisesi ihmiset ovat juuri syypää siihen miksi miehet hautaavat tunteensa. Juuri eronneena puran nyt oloani ja avaudun. Tuo on historiani, mutta avautuminen täällä siitä on ohimenevä tunnetila.

M44

Puhun samalla tavalla jokaiselle, joka harmittelee kun ei löydä kumppania, mutta samalla mollaa itseään. Miksi muut kiinnostuisi, jos ei itse arvosta itseään? Ja kuten sanoin, sama koskee naisia.

Minusta tämä M44 ei ole mollannut itseään. Mistä sinä sellaisen mielikuvan olet saanut?

N49

Ihan jo se että hän harmittelee "tavismiesten paritumisketjussa" kuinka se on niin haastavaa. Samalla hänellä on kuitenkin omien sanojensa mukaan ollut useitakin suhteita. Eli selkeästi hän kyllä pariutuu, ei vain välttämättä ikuisesti saman naisen kanssa. Silti hän kokee olevansa jotenkin epäonnistunut, koska kirjoittelee tänne (jos hän ei kokisi ketjun koskevan itseään, miksi hän tänne kommentoisi?). Voivottelee, kuinka elämä (naiset) on potkinut päähän jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olen tavallinen mies. On liikunnallisia ja muuten sivistäviä harrastuksia, mutta kuitenkin siinä määrin, että jää aikaa myös parisuhteelle. Osa harrastuksista vie luontoon ja osa liikuntapaikoille. Lisäksi opikelen kieltä ja pidän kirjoista ja elokuvista. Olen siinä mielessä avoin, että mihin tahansa harrastukseen mahtuu mukaan tai toisaalta ne jättävät aikaa ja tilaa naisen omiin harrastuksiin. Käyn töissä ja maksan omaa asuntoa pois. Minulla on pitkän aikaa sitten päättyneen, yli 10 vuotta kestäneen suhteen jäljiltä teini-ikäinen lapsi joten parhaiten uskon kohtaavani sellaisen naisen kanssa, jolla on myös omia lapsia.

Haluan olla läsnä parisuhteessa ja haluan oikeastaan aivan kaiken tästä yhdestä ihmisestä. Haluan siis naisesta parhaan ystäväni, jota rakastella intohimoisesti. Suhtaudun joustavasti parisuhteen asumismuotoon ja sitoutumisen virallistamiseen, koska uskon, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä löytävät kyllä itselleen oikean tavan olla parisuhteessa. En kuitenkaan jousta uskollisuudesta, sitoutumisesta enkä me-hengestä. Minusta on sanottu, että minusta huomaa arvostukseni naista kohtaan ja onpa eksäni sanonut minun kohdelleen häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Silti suhteet ovat päättyneet. Ekassa vaimoni petti ja sitä käsittelin terapiassa eikä minulla ole ollut luottamusongelmia sen jälkeisissä suhteissa. Parisuhdeterapiassa käynti kertokoon jotain halustani saada toimiva suhde ja valmiudestani katsella myös omaa toimintaani kriittisesti. Seuraava suhteeni, etäsuhde, päättyi kolmen vuoden jälkeen siihen, kun huomasin, että kumppanini ei ole valmis matkustamaan eli näkemään vaivaa suhteen ylläpitämiseksi samoin kuin minä. Lisäksi hän riitatilanteessa sanoi asioita, joita minä en ole valmis kumppanilleni sanomaan. Säilyttääkseni minuuteni sellaisena ihmisenä, joka minä haluan olla, oli erottava. Kolmas suhteeni päättyi, koska naisen käsitys yhteisestä ajasta muuttui radikaalisti ensimmäisen vuoden jälkeen. En kutsu parisuhteeksi sitä, että näen naapurikunnassa asuvaa naista kerran kuukaudessa eli harvemmin kuin näin etäsuhteessa ollessani 400km päässä olevaa kumppania. En varmasti ole täydellinen, mutta yritän liikkua oikeaan suuntaan. Lisäksi kieltäydyn uskomasta sitä, että sukupuoleni takia minulla on jokin merkittävä vika vuorovaikutustaidoissani tai luonteessani, joka erottaisi minut ikäisistäni naispuolisista uusiosinkuista, kun meillä kaikilla on kestävien ja onnistuneiden parisuhteiden lukumäärä 0. Voin ottaa vastuulleni sen, että olen rakastunut vääriin ihmisiin, mutta en tiedä miten muuttaisin sitä. Kukaan minua tuntematon ei kuitenkaan voi väittää sukupuoleni perusteella, että parisuhde ei ole minulle tärkeä enkä panosta siihen tai että en osaisi puhua tunteistani tai etten olisi liikkeellä kaikin puolin hyvin aikein liikkeellä.

3 kertaa olen siis ollut rakastunut ja kaikki rakkauteni kohteet tietävät tunteeni. En tiedä montako kertaa minulla on jäljellä. Jostain luin, että keskimäärin ihminen rakastuu 0-12 kertaa elämänsä aikana. Minulle riittäisi 4. Vaikeinta on hyväksyä, että edellinen kerta saattoi olla viimeinen. Jos jäljellä on kuitenkin kaipuu sen oikean löytämiseksi niin onko vielä toivoa? Yritän olla optimisti, mutta minä otan suhteen päättymisen melko vakavasti. Taistelen kyynistymistä vastaan. Myöskin oikean ihmisen kohtaaminen tuntuu vaativan melko monta kohtaamista väärän kanssa. Joskus uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan mukavaa ja koitan tinderöintini sijoittaa näihin hetkiin, kun oikeasti olen kiinnostunut uusista ihmisistä. Koitan välttää suoranaista rakkauden etsimistä, koska uusia ihmisiä ei mielestäni tule liian nopeasti arvioida sitä kautta, että haluanko vanheta hänen kanssaan parisuhteessa.

M44

Tuollaista elämä monelle nykyään on. Ei monet enää pyrikään sellaiseen, että löytäisii jonkun jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, tai uskoisi johonkin yhteen oikeaan. Tosi moni ajattelee että jos on joku kiva, ollaan sen kanssa niin kauan kuin on kivaa, sitten jatketaan omia teitä jos ei enää ole. Itse jossain vaiheessa tämän hyväksyin ja luovuin pysyvän parisuhteen tavoittelun ihanteesta, ja sen jälkeen olen suurestii osannut nauttia esim. vain vuoden tai pari kestäneistä suhteista, eikä niiden päättymiseen liity enää tunnetta epäonnistumisesta. Nyt melkeinpä tunnen, että olisi tylsää olla yhden kanssa loppuelämä, mieluummin olen välillä yksin sinkkuna ja välillä taas jonkun uuden kanssa. 

Mä en vain tiedä, miten tuo asennemuutos tehdään. Ja jos se suhde päättyy, kun on vielä tunteita niin miten se ei voi tuntua pahalta? Mä en kyllästy kovin helposti kumppaniini ja jokin minussa vastustaa ajatusta, että rakkaudesta luovutaan ekan vastoinkäymisen kohdatessa. Lisäksi mä kuljen parisuhteen ajan laput niin silmillä, etten edes huomaa muita ihmisiä. Varmasti, jos osaisi ajatella noin niin se lisäisi onnellisuutta. Mutta toisaalta vaikka en pidä eroamisesta niin se suru ainakin kertoo, että suhde on ollut minulle arvokas ja osaan sitä kautta arvostaa sitä tunnetta. En välttämättä kyllä tarvitse sitä surua, koska koen onnea ja arvostusta kumppaniani kohtaan myös suhteen aikana eli mun ei tarvitsee menettää asiaa nähdäkseni sen arvon. Ehkä mua vaivaa suhteen päättyminen myös tuon vaivan takia minkä joutuu näkemään uuden eteen. En mä ikinä kävele suoraan seuraavaan. Jonkinlaista laiskuutta siis ja myös sitä sydämen uudestaan alttiiksi pistämisen ahdistusta.

M44

Sivusta: älä nyt liikaa syyllisty siitä, että nykyisin on kova paine kevytsuhteisiin. Ei ole mitenkään sanottua, että kaikki sopeutuvat sellaiseen. Se on vain yksi puoli siitä kehityksestä, ettei ole mitään instituutioita muutenkaan. Ei nyt ole oikein ratkaisuja tarjota, mutta toivottavasti löydät jonkun samalla tavalla ajattelevan. Itse olen keskittynyt parisuhteen puuttuessa niihin muihin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka minulla jo nyt ovat, se täyttää osan tarpeista.

En. Mulla on syvä luottamus siihen, että ihminen on onnellisimmillaan, kun saa olla oma itsensä. Se on myös paras tapa olla onnellinen parisuhteessa, kun ei tarvitse esittää mitään, mitä ei ole. Silti ei varmaan haittaisi, jos en parisuhteen päättymistä ottaisi suurena epäonnistumisena. Siitä on pitkä matka mun kohdalla vielä ihmissuhteiden kertakäyttökulttuuriin.

Kiva, muuten, että täällä joku puhuu kuin ihan oikealle ihmiselle.

M44

Näistä viesteistä kyllä paistaa heti yksi asia silmään, tuo martyyrisyys ja reppana-asenne.

"Kiva, kun puhut minulle ihmisenä, useimmiten naiset pitävät maan matosena. Ehkö ovatkin oikeassa kun ei rakkaus kelpaa ja olenhan minä ihana mies mutta saanut siipeeni, varmasti omaa syytä kun vaan kävelin laput silmillä rakkaudesta"....

Nyt vähän selkärankaa ja omanarvon tunnetta peliin hei!

Tuo "puhut minulle ihmisenä" kommentti ei ollut suhtautumisesta yleensä vaan viittasi siihen, miten täällä palstalla yleensä puhutaan toisille. En tiedä, ehkä puhut myös rakkaudessa pettyneille naisille samalla tavalla kuin minulle, mutta jos he ansaitsevat mielestäsi jotenkin enemmän empatiaa samanlaisella historialla niin kaltaisesi ihmiset ovat juuri syypää siihen miksi miehet hautaavat tunteensa. Juuri eronneena puran nyt oloani ja avaudun. Tuo on historiani, mutta avautuminen täällä siitä on ohimenevä tunnetila.

M44

Puhun samalla tavalla jokaiselle, joka harmittelee kun ei löydä kumppania, mutta samalla mollaa itseään. Miksi muut kiinnostuisi, jos ei itse arvosta itseään? Ja kuten sanoin, sama koskee naisia.

Minusta tämä M44 ei ole mollannut itseään. Mistä sinä sellaisen mielikuvan olet saanut?

N49

Ihan jo se että hän harmittelee "tavismiesten paritumisketjussa" kuinka se on niin haastavaa. Samalla hänellä on kuitenkin omien sanojensa mukaan ollut useitakin suhteita. Eli selkeästi hän kyllä pariutuu, ei vain välttämättä ikuisesti saman naisen kanssa. Silti hän kokee olevansa jotenkin epäonnistunut, koska kirjoittelee tänne (jos hän ei kokisi ketjun koskevan itseään, miksi hän tänne kommentoisi?). Voivottelee, kuinka elämä (naiset) on potkinut päähän jne.

Samaa mietin, eihän hän ole tavismies joka ei pariudu vaan tavismies joka on saanut pariutumisesta siipeensä. Eli ei hänellä kyllä se pariutuminen näytä olevan se ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nettideittipalveluissa vuorovaikutustaitojen kehittämisellä ei ole juurikaan merkitystä. Siinä vaiheessa kun niitä vuorovaikutustaitoja pääsee käyttämään piirakat on jo jaettu.

Sait kenkää jopa Varsovassa ja Krakovassa.. Noiden piti olla varmoja paikkoja. Ihmeessä jaat avausreplasi. Haluun nähä minkä turvin mokasit.

Varsovassa ja Krakovassa en ole käynyt, mutta saan kyllä paremmin naista muualta kuin nettipalveluista. Vuorovaikutukseen homma ei kummassakaan yleensä tyssää - jos nainen on kiinnostunut niin sillä mitä hänelle puhuu ei ole paljoakaan väliä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää miten naisten mielestä heikoimmassa asemassa olevat miehet ovat itse vastuussa kohtalostaan. Ultrakapitalismin periaatteita.

Suurin osa on. Suomessa on paljon enemmän heikommassa asemassa olevia ihmisiä kuin tavismies.

Piti sitten tähänkin keskusteluun vetää marxistiset etuoikeuslöpinät mukaan? Kuinkahan etuoikeutetuksi kokee leipäjonossa oleva työtön suomalainen mies? Jos nyt yleensäkään tämän keskustelun pointtia tajuat, tässä kontekstissa puhuttiin pariutumisen kannalta heikossa/vahvassa asemassa olemisesta.

Suo nyt anteeksi, mutta huomauttaisin, että ketjussa on puhuttu nimenomaan tavallisten miesten vaikeudesta pariutua. Tämän määritteli keskustelun aiheeksi ap ja siihen ketjussa naiset ovat vastanneet.

Tavallinen suomalainen mies toki voi olla työtön ja seisoa jopa leipäjonossa. Mutta tavallisella suomalaisella työttömällä miehellä on kuitenkin vähintään toisen asteen koulutus, eli ammattikoulutus, joten mahdollisuudet työllistyä ovat ihan eri luokkaa, kuin niillä oikeasti heikoimmassa asemassa olevilla ihmisillä. Tavallinen suomalainen työtön mies ei myöskään ole monisairas, jolloin toki voi pudota tyystin työmarkkinoiden ulkopuolelle, kun ei työkyvyttömyyseläkkeelle pääse, mutta ei terveydentilansa vuoksi enää realistisesti työmarkkinoillekaan yllä.

Ja kun kerran puhutaan nimenomaan tavallisen miehen pariutumismahdollisuuksista, niin mahtaisikohan siellä leipäjonossa olla yhtään tavallista suomalaista naista, jonka kanssa tavallinen suomalainen mies voisi aikansa kuluksi vaikka jutella? Tietenkään sieltä leipäjonosta ei välttämättä kumppania löydä, mutta ainakin olisi jonottaminen mukavampaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nettideittipalveluissa vuorovaikutustaitojen kehittämisellä ei ole juurikaan merkitystä. Siinä vaiheessa kun niitä vuorovaikutustaitoja pääsee käyttämään piirakat on jo jaettu.

Sait kenkää jopa Varsovassa ja Krakovassa.. Noiden piti olla varmoja paikkoja. Ihmeessä jaat avausreplasi. Haluun nähä minkä turvin mokasit.

Varsovassa ja Krakovassa en ole käynyt, mutta saan kyllä paremmin naista muualta kuin nettipalveluista. Vuorovaikutukseen homma ei kummassakaan yleensä tyssää - jos nainen on kiinnostunut niin sillä mitä hänelle puhuu ei ole paljoakaan väliä. 

Sä kuulostat jepeltä, joka ei koskaan ole ollut edes treffeillä :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nettideittipalveluissa vuorovaikutustaitojen kehittämisellä ei ole juurikaan merkitystä. Siinä vaiheessa kun niitä vuorovaikutustaitoja pääsee käyttämään piirakat on jo jaettu.

Sait kenkää jopa Varsovassa ja Krakovassa.. Noiden piti olla varmoja paikkoja. Ihmeessä jaat avausreplasi. Haluun nähä minkä turvin mokasit.

Varsovassa ja Krakovassa en ole käynyt, mutta saan kyllä paremmin naista muualta kuin nettipalveluista. Vuorovaikutukseen homma ei kummassakaan yleensä tyssää - jos nainen on kiinnostunut niin sillä mitä hänelle puhuu ei ole paljoakaan väliä. 

"jos nainen on kiinnostunut niin sillä mitä hänelle puhuu ei ole paljoakaan väliä."

Voi elämä😂 Jos naistuntemus on tätä luokkaa niin en ihmettele pariutumisongelmia. Mies voi olla vaikka kuinka hyvännäköinen, mutta jos ulosanti on p*skaa niin kiinnostus lopahtaa siihen. Korkeintaan voi kelpuuttaa yhden yön patjaksi. Joten kyllä, kiinnostunutta naista kiinnostaa paljon enemmän mitä hänelle puhuu kun mitä kiinnostunutta miestä kiinnostaa. Miehelle näyttää riittävän nätti naama ja vähintään yksi reikä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se ei ainakaan auta, että puhuu alentavasti naisista ja olettaa naisten olevan joku massa jolla kaikilla on samat toiveet ja mieltymykset.

Aivan liian usein näiltä "tavismiehiltä" kuulee, että _kaikille_ naisille kelpaa vaan sitä ja tätä, jo ihan niinkin pienellä otannalla kun omat 5 parasta kaveriani voin sanoa, että miesmakumme on täysin erilainen. Ja kyllä, ihan tavismiehiä kaikilla.

Siis tämä! Oma kaveriporukka on tällainen:

- Ihan perusnätti sairaanhoitajakaveri on naimisissa pari vuotta nuoremman raksamiehen kanssa. Raksamiehellä ihan hyvä kroppa kun pitää töissä jaksaa rehkiä, mutta ei ole rikas tai mitenkään erityisen hyvännäköinen omasta mielestäni. Ei ole peruskoulun jälkeen käynyt kouluja. Aika hiljainen kaveri. Koen hänen olevan tavismies.

- Toimistovirkailijakaveri on naimisissa it-alalla ennen työskennelleen ylipainoisen nörttipojan kanssa, tällä hetkellä työttömänä kun pelifirma missä oli töissä meni nurin. Sanoisin hänen olevan jopa vähän alle ns. tavismies-rajan. Kuitenkin ehkä itsevarmin kaveri jonka tiedän! Ei se muuten uskaltaisi olla oma itsensä ja avoimesti kertoa D&D peleistä ja bofferitreeneistä.

- Ehkä omaan silmään nätein kaverini, opettaja, on naimisissa kiinteistövälittäjän kanssa. Ulkonäköä löytyy ja on myös supliikki seuramies. Pituutta alle 170 senttiä. Ei mitenkään rikas tai kouluja käynyt.

- Oma mieheni on dad-bodylla varustettu myyntimies, insinööri koulutukseltaan mutta myy aurinkopaneeleja. Varmasti monen mielestä ihan tavis, omaan silmään juuri sopivan seksikäs ja kiinnostava😊 Itse olen korkeakoulutettu ja tienaan miestäni enemmän. Itse olen sitä mieltä että mieheni on täydellinen vaikka ei käy salilla, ei tienaa minua enemmän eikä myöskään ole mitenkään yltiösosiaalinen.

Naimisiin nyt pääsee nyt jokainen mies, kun yksi alfa ei halua mitään haaremin elättää.

Jos naimisiin kerran pääsee jokainen mies, niin mitäs ongelmia tavallisilla miehillä sitten muka pariutumisessa on? Mitä ihmeen korjattavaa on tilanteessa, jossa naimisiin pääsee jokainen mies?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäs tavismiestä estää ryhtymästä tasokkaaksi panomieheksi? Panostaa vähän muuhunkin kuin siihen pornon katseluun, niin eiköhän se siitä?

Näinpä. Uskoisin että puolet näistä tavismiehistä on sellaisia joista saisi kyllä rakennettua sellaisen miehen joka naisille menisi kaupaksi. Rasvaprosenttia alas, lihasmassaa lisää, uudet vaatteet ja treeniä sosiaalisille taidoille, niin uskon että tulosta varmasti tulisi.

Toinen puolisko tavismiehistä lienee kuitenkin niitä geeniloton häviäjiä, ja näille miehille minulla ei oikein ole mitään parannusehdotuksia, muuta kuin että kannattaa rakentaa elämänsä niin että viihtyy yksin. Naiset nimittäin kyllä osaavat luontaisesti tunnistaa heikkogeeniset miehet laumasta, siinä ei enää uudet vaatteet tai hoikkuus auta mitään.

Eikö se mielestäsi ole vaihtoehto, että tavallinen geenilotossa hävinnyt mies ei tavoittelisikaan tasokkaan panoalfan asemaa, vaan yrittäisi löytää rinnalleen tavallisen geenilotossa hävinneen naisen pysyvämpään suhteeseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olen tavallinen mies. On liikunnallisia ja muuten sivistäviä harrastuksia, mutta kuitenkin siinä määrin, että jää aikaa myös parisuhteelle. Osa harrastuksista vie luontoon ja osa liikuntapaikoille. Lisäksi opikelen kieltä ja pidän kirjoista ja elokuvista. Olen siinä mielessä avoin, että mihin tahansa harrastukseen mahtuu mukaan tai toisaalta ne jättävät aikaa ja tilaa naisen omiin harrastuksiin. Käyn töissä ja maksan omaa asuntoa pois. Minulla on pitkän aikaa sitten päättyneen, yli 10 vuotta kestäneen suhteen jäljiltä teini-ikäinen lapsi joten parhaiten uskon kohtaavani sellaisen naisen kanssa, jolla on myös omia lapsia.

Haluan olla läsnä parisuhteessa ja haluan oikeastaan aivan kaiken tästä yhdestä ihmisestä. Haluan siis naisesta parhaan ystäväni, jota rakastella intohimoisesti. Suhtaudun joustavasti parisuhteen asumismuotoon ja sitoutumisen virallistamiseen, koska uskon, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä löytävät kyllä itselleen oikean tavan olla parisuhteessa. En kuitenkaan jousta uskollisuudesta, sitoutumisesta enkä me-hengestä. Minusta on sanottu, että minusta huomaa arvostukseni naista kohtaan ja onpa eksäni sanonut minun kohdelleen häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Silti suhteet ovat päättyneet. Ekassa vaimoni petti ja sitä käsittelin terapiassa eikä minulla ole ollut luottamusongelmia sen jälkeisissä suhteissa. Parisuhdeterapiassa käynti kertokoon jotain halustani saada toimiva suhde ja valmiudestani katsella myös omaa toimintaani kriittisesti. Seuraava suhteeni, etäsuhde, päättyi kolmen vuoden jälkeen siihen, kun huomasin, että kumppanini ei ole valmis matkustamaan eli näkemään vaivaa suhteen ylläpitämiseksi samoin kuin minä. Lisäksi hän riitatilanteessa sanoi asioita, joita minä en ole valmis kumppanilleni sanomaan. Säilyttääkseni minuuteni sellaisena ihmisenä, joka minä haluan olla, oli erottava. Kolmas suhteeni päättyi, koska naisen käsitys yhteisestä ajasta muuttui radikaalisti ensimmäisen vuoden jälkeen. En kutsu parisuhteeksi sitä, että näen naapurikunnassa asuvaa naista kerran kuukaudessa eli harvemmin kuin näin etäsuhteessa ollessani 400km päässä olevaa kumppania. En varmasti ole täydellinen, mutta yritän liikkua oikeaan suuntaan. Lisäksi kieltäydyn uskomasta sitä, että sukupuoleni takia minulla on jokin merkittävä vika vuorovaikutustaidoissani tai luonteessani, joka erottaisi minut ikäisistäni naispuolisista uusiosinkuista, kun meillä kaikilla on kestävien ja onnistuneiden parisuhteiden lukumäärä 0. Voin ottaa vastuulleni sen, että olen rakastunut vääriin ihmisiin, mutta en tiedä miten muuttaisin sitä. Kukaan minua tuntematon ei kuitenkaan voi väittää sukupuoleni perusteella, että parisuhde ei ole minulle tärkeä enkä panosta siihen tai että en osaisi puhua tunteistani tai etten olisi liikkeellä kaikin puolin hyvin aikein liikkeellä.

3 kertaa olen siis ollut rakastunut ja kaikki rakkauteni kohteet tietävät tunteeni. En tiedä montako kertaa minulla on jäljellä. Jostain luin, että keskimäärin ihminen rakastuu 0-12 kertaa elämänsä aikana. Minulle riittäisi 4. Vaikeinta on hyväksyä, että edellinen kerta saattoi olla viimeinen. Jos jäljellä on kuitenkin kaipuu sen oikean löytämiseksi niin onko vielä toivoa? Yritän olla optimisti, mutta minä otan suhteen päättymisen melko vakavasti. Taistelen kyynistymistä vastaan. Myöskin oikean ihmisen kohtaaminen tuntuu vaativan melko monta kohtaamista väärän kanssa. Joskus uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan mukavaa ja koitan tinderöintini sijoittaa näihin hetkiin, kun oikeasti olen kiinnostunut uusista ihmisistä. Koitan välttää suoranaista rakkauden etsimistä, koska uusia ihmisiä ei mielestäni tule liian nopeasti arvioida sitä kautta, että haluanko vanheta hänen kanssaan parisuhteessa.

M44

Tuollaista elämä monelle nykyään on. Ei monet enää pyrikään sellaiseen, että löytäisii jonkun jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, tai uskoisi johonkin yhteen oikeaan. Tosi moni ajattelee että jos on joku kiva, ollaan sen kanssa niin kauan kuin on kivaa, sitten jatketaan omia teitä jos ei enää ole. Itse jossain vaiheessa tämän hyväksyin ja luovuin pysyvän parisuhteen tavoittelun ihanteesta, ja sen jälkeen olen suurestii osannut nauttia esim. vain vuoden tai pari kestäneistä suhteista, eikä niiden päättymiseen liity enää tunnetta epäonnistumisesta. Nyt melkeinpä tunnen, että olisi tylsää olla yhden kanssa loppuelämä, mieluummin olen välillä yksin sinkkuna ja välillä taas jonkun uuden kanssa. 

Mä en vain tiedä, miten tuo asennemuutos tehdään. Ja jos se suhde päättyy, kun on vielä tunteita niin miten se ei voi tuntua pahalta? Mä en kyllästy kovin helposti kumppaniini ja jokin minussa vastustaa ajatusta, että rakkaudesta luovutaan ekan vastoinkäymisen kohdatessa. Lisäksi mä kuljen parisuhteen ajan laput niin silmillä, etten edes huomaa muita ihmisiä. Varmasti, jos osaisi ajatella noin niin se lisäisi onnellisuutta. Mutta toisaalta vaikka en pidä eroamisesta niin se suru ainakin kertoo, että suhde on ollut minulle arvokas ja osaan sitä kautta arvostaa sitä tunnetta. En välttämättä kyllä tarvitse sitä surua, koska koen onnea ja arvostusta kumppaniani kohtaan myös suhteen aikana eli mun ei tarvitsee menettää asiaa nähdäkseni sen arvon. Ehkä mua vaivaa suhteen päättyminen myös tuon vaivan takia minkä joutuu näkemään uuden eteen. En mä ikinä kävele suoraan seuraavaan. Jonkinlaista laiskuutta siis ja myös sitä sydämen uudestaan alttiiksi pistämisen ahdistusta.

M44

Sivusta: älä nyt liikaa syyllisty siitä, että nykyisin on kova paine kevytsuhteisiin. Ei ole mitenkään sanottua, että kaikki sopeutuvat sellaiseen. Se on vain yksi puoli siitä kehityksestä, ettei ole mitään instituutioita muutenkaan. Ei nyt ole oikein ratkaisuja tarjota, mutta toivottavasti löydät jonkun samalla tavalla ajattelevan. Itse olen keskittynyt parisuhteen puuttuessa niihin muihin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka minulla jo nyt ovat, se täyttää osan tarpeista.

En. Mulla on syvä luottamus siihen, että ihminen on onnellisimmillaan, kun saa olla oma itsensä. Se on myös paras tapa olla onnellinen parisuhteessa, kun ei tarvitse esittää mitään, mitä ei ole. Silti ei varmaan haittaisi, jos en parisuhteen päättymistä ottaisi suurena epäonnistumisena. Siitä on pitkä matka mun kohdalla vielä ihmissuhteiden kertakäyttökulttuuriin.

Kiva, muuten, että täällä joku puhuu kuin ihan oikealle ihmiselle.

M44

Näistä viesteistä kyllä paistaa heti yksi asia silmään, tuo martyyrisyys ja reppana-asenne.

"Kiva, kun puhut minulle ihmisenä, useimmiten naiset pitävät maan matosena. Ehkö ovatkin oikeassa kun ei rakkaus kelpaa ja olenhan minä ihana mies mutta saanut siipeeni, varmasti omaa syytä kun vaan kävelin laput silmillä rakkaudesta"....

Nyt vähän selkärankaa ja omanarvon tunnetta peliin hei!

Tuo "puhut minulle ihmisenä" kommentti ei ollut suhtautumisesta yleensä vaan viittasi siihen, miten täällä palstalla yleensä puhutaan toisille. En tiedä, ehkä puhut myös rakkaudessa pettyneille naisille samalla tavalla kuin minulle, mutta jos he ansaitsevat mielestäsi jotenkin enemmän empatiaa samanlaisella historialla niin kaltaisesi ihmiset ovat juuri syypää siihen miksi miehet hautaavat tunteensa. Juuri eronneena puran nyt oloani ja avaudun. Tuo on historiani, mutta avautuminen täällä siitä on ohimenevä tunnetila.

M44

Puhun samalla tavalla jokaiselle, joka harmittelee kun ei löydä kumppania, mutta samalla mollaa itseään. Miksi muut kiinnostuisi, jos ei itse arvosta itseään? Ja kuten sanoin, sama koskee naisia.

Minusta tämä M44 ei ole mollannut itseään. Mistä sinä sellaisen mielikuvan olet saanut?

N49

Eri, mutta itselle kyllä tuli myös vähän sellainen voi minua raukkaa- fiilis hänestä. Että kiitos kun puhut kun ihmiselle ja onhan tässä saanut siipeensä eikä uutta rakkautta löydy, onhan tämä rankkaa tälleen miehenä. Ihan kun hänen mahdollisuutensa olisi nyt ikuisesti pilalla. Se ei viehätä.

Kirjoitin tänne puolustamaan meitä tavallisia miehiä, koska keskustelun sävy oli sellainen, että miehen sinkkuuteen löytyisi aina syy jostain perustavaa laatua olevasta kelvottomuudesta. Mutta meitä on oikeasti ihan kelpo tyyppejäkin vapaana. Mä olen melko tuoreesti eronnut. Mun ei nyt tarttekaan viehättää. Mä kirjoitin, että mun pitää käsitellä asioita ja en aina ole siinä kaikkein nopein. Mä kuitenkin käsittelen ne enkä vain esitä heti, että kaikki on ok vaikka se tekisi minusta jonkun mielestä viehättävän. Joku voi pitää tuotakin erään sortin itsevarmuutena.

M44

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olen tavallinen mies. On liikunnallisia ja muuten sivistäviä harrastuksia, mutta kuitenkin siinä määrin, että jää aikaa myös parisuhteelle. Osa harrastuksista vie luontoon ja osa liikuntapaikoille. Lisäksi opikelen kieltä ja pidän kirjoista ja elokuvista. Olen siinä mielessä avoin, että mihin tahansa harrastukseen mahtuu mukaan tai toisaalta ne jättävät aikaa ja tilaa naisen omiin harrastuksiin. Käyn töissä ja maksan omaa asuntoa pois. Minulla on pitkän aikaa sitten päättyneen, yli 10 vuotta kestäneen suhteen jäljiltä teini-ikäinen lapsi joten parhaiten uskon kohtaavani sellaisen naisen kanssa, jolla on myös omia lapsia.

Haluan olla läsnä parisuhteessa ja haluan oikeastaan aivan kaiken tästä yhdestä ihmisestä. Haluan siis naisesta parhaan ystäväni, jota rakastella intohimoisesti. Suhtaudun joustavasti parisuhteen asumismuotoon ja sitoutumisen virallistamiseen, koska uskon, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä löytävät kyllä itselleen oikean tavan olla parisuhteessa. En kuitenkaan jousta uskollisuudesta, sitoutumisesta enkä me-hengestä. Minusta on sanottu, että minusta huomaa arvostukseni naista kohtaan ja onpa eksäni sanonut minun kohdelleen häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Silti suhteet ovat päättyneet. Ekassa vaimoni petti ja sitä käsittelin terapiassa eikä minulla ole ollut luottamusongelmia sen jälkeisissä suhteissa. Parisuhdeterapiassa käynti kertokoon jotain halustani saada toimiva suhde ja valmiudestani katsella myös omaa toimintaani kriittisesti. Seuraava suhteeni, etäsuhde, päättyi kolmen vuoden jälkeen siihen, kun huomasin, että kumppanini ei ole valmis matkustamaan eli näkemään vaivaa suhteen ylläpitämiseksi samoin kuin minä. Lisäksi hän riitatilanteessa sanoi asioita, joita minä en ole valmis kumppanilleni sanomaan. Säilyttääkseni minuuteni sellaisena ihmisenä, joka minä haluan olla, oli erottava. Kolmas suhteeni päättyi, koska naisen käsitys yhteisestä ajasta muuttui radikaalisti ensimmäisen vuoden jälkeen. En kutsu parisuhteeksi sitä, että näen naapurikunnassa asuvaa naista kerran kuukaudessa eli harvemmin kuin näin etäsuhteessa ollessani 400km päässä olevaa kumppania. En varmasti ole täydellinen, mutta yritän liikkua oikeaan suuntaan. Lisäksi kieltäydyn uskomasta sitä, että sukupuoleni takia minulla on jokin merkittävä vika vuorovaikutustaidoissani tai luonteessani, joka erottaisi minut ikäisistäni naispuolisista uusiosinkuista, kun meillä kaikilla on kestävien ja onnistuneiden parisuhteiden lukumäärä 0. Voin ottaa vastuulleni sen, että olen rakastunut vääriin ihmisiin, mutta en tiedä miten muuttaisin sitä. Kukaan minua tuntematon ei kuitenkaan voi väittää sukupuoleni perusteella, että parisuhde ei ole minulle tärkeä enkä panosta siihen tai että en osaisi puhua tunteistani tai etten olisi liikkeellä kaikin puolin hyvin aikein liikkeellä.

3 kertaa olen siis ollut rakastunut ja kaikki rakkauteni kohteet tietävät tunteeni. En tiedä montako kertaa minulla on jäljellä. Jostain luin, että keskimäärin ihminen rakastuu 0-12 kertaa elämänsä aikana. Minulle riittäisi 4. Vaikeinta on hyväksyä, että edellinen kerta saattoi olla viimeinen. Jos jäljellä on kuitenkin kaipuu sen oikean löytämiseksi niin onko vielä toivoa? Yritän olla optimisti, mutta minä otan suhteen päättymisen melko vakavasti. Taistelen kyynistymistä vastaan. Myöskin oikean ihmisen kohtaaminen tuntuu vaativan melko monta kohtaamista väärän kanssa. Joskus uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan mukavaa ja koitan tinderöintini sijoittaa näihin hetkiin, kun oikeasti olen kiinnostunut uusista ihmisistä. Koitan välttää suoranaista rakkauden etsimistä, koska uusia ihmisiä ei mielestäni tule liian nopeasti arvioida sitä kautta, että haluanko vanheta hänen kanssaan parisuhteessa.

M44

Tuollaista elämä monelle nykyään on. Ei monet enää pyrikään sellaiseen, että löytäisii jonkun jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, tai uskoisi johonkin yhteen oikeaan. Tosi moni ajattelee että jos on joku kiva, ollaan sen kanssa niin kauan kuin on kivaa, sitten jatketaan omia teitä jos ei enää ole. Itse jossain vaiheessa tämän hyväksyin ja luovuin pysyvän parisuhteen tavoittelun ihanteesta, ja sen jälkeen olen suurestii osannut nauttia esim. vain vuoden tai pari kestäneistä suhteista, eikä niiden päättymiseen liity enää tunnetta epäonnistumisesta. Nyt melkeinpä tunnen, että olisi tylsää olla yhden kanssa loppuelämä, mieluummin olen välillä yksin sinkkuna ja välillä taas jonkun uuden kanssa. 

Mä en vain tiedä, miten tuo asennemuutos tehdään. Ja jos se suhde päättyy, kun on vielä tunteita niin miten se ei voi tuntua pahalta? Mä en kyllästy kovin helposti kumppaniini ja jokin minussa vastustaa ajatusta, että rakkaudesta luovutaan ekan vastoinkäymisen kohdatessa. Lisäksi mä kuljen parisuhteen ajan laput niin silmillä, etten edes huomaa muita ihmisiä. Varmasti, jos osaisi ajatella noin niin se lisäisi onnellisuutta. Mutta toisaalta vaikka en pidä eroamisesta niin se suru ainakin kertoo, että suhde on ollut minulle arvokas ja osaan sitä kautta arvostaa sitä tunnetta. En välttämättä kyllä tarvitse sitä surua, koska koen onnea ja arvostusta kumppaniani kohtaan myös suhteen aikana eli mun ei tarvitsee menettää asiaa nähdäkseni sen arvon. Ehkä mua vaivaa suhteen päättyminen myös tuon vaivan takia minkä joutuu näkemään uuden eteen. En mä ikinä kävele suoraan seuraavaan. Jonkinlaista laiskuutta siis ja myös sitä sydämen uudestaan alttiiksi pistämisen ahdistusta.

M44

Sivusta: älä nyt liikaa syyllisty siitä, että nykyisin on kova paine kevytsuhteisiin. Ei ole mitenkään sanottua, että kaikki sopeutuvat sellaiseen. Se on vain yksi puoli siitä kehityksestä, ettei ole mitään instituutioita muutenkaan. Ei nyt ole oikein ratkaisuja tarjota, mutta toivottavasti löydät jonkun samalla tavalla ajattelevan. Itse olen keskittynyt parisuhteen puuttuessa niihin muihin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka minulla jo nyt ovat, se täyttää osan tarpeista.

En. Mulla on syvä luottamus siihen, että ihminen on onnellisimmillaan, kun saa olla oma itsensä. Se on myös paras tapa olla onnellinen parisuhteessa, kun ei tarvitse esittää mitään, mitä ei ole. Silti ei varmaan haittaisi, jos en parisuhteen päättymistä ottaisi suurena epäonnistumisena. Siitä on pitkä matka mun kohdalla vielä ihmissuhteiden kertakäyttökulttuuriin.

Kiva, muuten, että täällä joku puhuu kuin ihan oikealle ihmiselle.

M44

Näistä viesteistä kyllä paistaa heti yksi asia silmään, tuo martyyrisyys ja reppana-asenne.

"Kiva, kun puhut minulle ihmisenä, useimmiten naiset pitävät maan matosena. Ehkö ovatkin oikeassa kun ei rakkaus kelpaa ja olenhan minä ihana mies mutta saanut siipeeni, varmasti omaa syytä kun vaan kävelin laput silmillä rakkaudesta"....

Nyt vähän selkärankaa ja omanarvon tunnetta peliin hei!

Tuo "puhut minulle ihmisenä" kommentti ei ollut suhtautumisesta yleensä vaan viittasi siihen, miten täällä palstalla yleensä puhutaan toisille. En tiedä, ehkä puhut myös rakkaudessa pettyneille naisille samalla tavalla kuin minulle, mutta jos he ansaitsevat mielestäsi jotenkin enemmän empatiaa samanlaisella historialla niin kaltaisesi ihmiset ovat juuri syypää siihen miksi miehet hautaavat tunteensa. Juuri eronneena puran nyt oloani ja avaudun. Tuo on historiani, mutta avautuminen täällä siitä on ohimenevä tunnetila.

M44

Puhun samalla tavalla jokaiselle, joka harmittelee kun ei löydä kumppania, mutta samalla mollaa itseään. Miksi muut kiinnostuisi, jos ei itse arvosta itseään? Ja kuten sanoin, sama koskee naisia.

Minusta tämä M44 ei ole mollannut itseään. Mistä sinä sellaisen mielikuvan olet saanut?

N49

Eri, mutta itselle kyllä tuli myös vähän sellainen voi minua raukkaa- fiilis hänestä. Että kiitos kun puhut kun ihmiselle ja onhan tässä saanut siipeensä eikä uutta rakkautta löydy, onhan tämä rankkaa tälleen miehenä. Ihan kun hänen mahdollisuutensa olisi nyt ikuisesti pilalla. Se ei viehätä.

Kirjoitin tänne puolustamaan meitä tavallisia miehiä, koska keskustelun sävy oli sellainen, että miehen sinkkuuteen löytyisi aina syy jostain perustavaa laatua olevasta kelvottomuudesta. Mutta meitä on oikeasti ihan kelpo tyyppejäkin vapaana. Mä olen melko tuoreesti eronnut. Mun ei nyt tarttekaan viehättää. Mä kirjoitin, että mun pitää käsitellä asioita ja en aina ole siinä kaikkein nopein. Mä kuitenkin käsittelen ne enkä vain esitä heti, että kaikki on ok vaikka se tekisi minusta jonkun mielestä viehättävän. Joku voi pitää tuotakin erään sortin itsevarmuutena.

M44

Itsetuntemus on viehättävää. - eri

En ymmärrä ongelmaa. Opiskelen miesvaltaista alaa amiksessa ja kaikki muut on tavismiehiä, vaikka minkä sorttista, vähän juntteja kylläkin kaikki, löytyy. Jokainen heistä on parisuhteessa ja muksujakin löytyy. Hyvin onnellisiakin tuntuvat olevan ja jännänä yksityiskohtana lähes kaikkien vaimot korkeammin koulutettuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nettideittipalveluissa vuorovaikutustaitojen kehittämisellä ei ole juurikaan merkitystä. Siinä vaiheessa kun niitä vuorovaikutustaitoja pääsee käyttämään piirakat on jo jaettu.

Sait kenkää jopa Varsovassa ja Krakovassa.. Noiden piti olla varmoja paikkoja. Ihmeessä jaat avausreplasi. Haluun nähä minkä turvin mokasit.

Varsovassa ja Krakovassa en ole käynyt, mutta saan kyllä paremmin naista muualta kuin nettipalveluista. Vuorovaikutukseen homma ei kummassakaan yleensä tyssää - jos nainen on kiinnostunut niin sillä mitä hänelle puhuu ei ole paljoakaan väliä. 

Sä kuulostat jepeltä, joka ei koskaan ole ollut edes treffeillä :D

Jos treffeille pääsee niin homma on käytännössä jo voitettu. Vai lähdetkö sinä treffeille sellaisen miehen kanssa jolle et lämpiä yhtään? Mitään erityisiä vuorovaikutustaitoja ei tarvita. Tavismiehen vuorovaikutustaidot on käytännössä ihan riittävät. Jos mies haluaa parantaa flaksiaan niin se mihin hänen kannattaa panostaa on myönteisen ensivaikutelman tekeminen ja kiinostuksen herättäminen.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä ongelmaa. Opiskelen miesvaltaista alaa amiksessa ja kaikki muut on tavismiehiä, vaikka minkä sorttista, vähän juntteja kylläkin kaikki, löytyy. Jokainen heistä on parisuhteessa ja muksujakin löytyy. Hyvin onnellisiakin tuntuvat olevan ja jännänä yksityiskohtana lähes kaikkien vaimot korkeammin koulutettuja.

>opiskelen amiksessa

>muksujakin löytyy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se ei ainakaan auta, että puhuu alentavasti naisista ja olettaa naisten olevan joku massa jolla kaikilla on samat toiveet ja mieltymykset.

Aivan liian usein näiltä "tavismiehiltä" kuulee, että _kaikille_ naisille kelpaa vaan sitä ja tätä, jo ihan niinkin pienellä otannalla kun omat 5 parasta kaveriani voin sanoa, että miesmakumme on täysin erilainen. Ja kyllä, ihan tavismiehiä kaikilla.

Ennen koronaa oltiin kaveriporukalla usein iltaa viettämässä kuppiloissa ja tuli havaittua, että naiset lähestyivät aina porukan samaa miestä. Tuntuu jotenkin paradoksaaliselta, että naisten miesmaku on täysin erilainen mutta kuitenkin havaintona oli, että sama mies saa kaikki iskuyritykset. Osaisitko arvioida tätä (näennäistä?) ristiriitaisuutta?

Olen eri kommentoija mutta sama kokemus naisena kuin sinulla miehenä. Ihan samalla tavalla miehetkin naisporukasta tuntuvat lähestyvän sitä samaa naista ensisijaisesti. Meidän naisporukasta tämä nainen on hyvännäköinen, hoikka, käytökseltään ns. luontaisesti flirtti ja sosiaalinen, sekä osaa pukeutua omia ulkoisia avujaan sopivasti, mutta ei liikaa korostavalla tavalla.

Millainen tämä "kaikkien naisten lähestymä" mies sinun kaveriporukassasi on? Olenko ihan väärässä, jos veikkaan hänen olevan hyvännäköinen, sosiaalinen, itsevarman oloinen ja luontaisesti flirtti mies, joka huomioi paitsi niitä kavereitaan, myös ympäristöään? Hän varmaan juomaa hakiessaan juttelee naisten kanssa, iskee silmää, pyytää pöytäänsä juttelemaan? Ja tuskin teilläkään siinä samassa pöydässä usein istuu yhtä paljon naisia kuin miehiä niin, että kaikki naiset yrittävät kilpaa iskeä vain tätä yhtä miestä? Jos tällainen tilanne on, niin mitä te muut miehet teette siinä tilanteessa?

Vierailija kirjoitti:

"jos nainen on kiinnostunut niin sillä mitä hänelle puhuu ei ole paljoakaan väliä."

Voi elämä😂 Jos naistuntemus on tätä luokkaa niin en ihmettele pariutumisongelmia. Mies voi olla vaikka kuinka hyvännäköinen, mutta jos ulosanti on p*skaa niin kiinnostus lopahtaa siihen. Korkeintaan voi kelpuuttaa yhden yön patjaksi. Joten kyllä, kiinnostunutta naista kiinnostaa paljon enemmän mitä hänelle puhuu kun mitä kiinnostunutta miestä kiinnostaa. Miehelle näyttää riittävän nätti naama ja vähintään yksi reikä.

Tulevanakin viikonloppuna maamme baareista pokataan huomattavasti enemmän naista mukaan "moi lähetkö tanssimaan" tasoisella kommunikaatiolla kuin millään syvällistä toisen ymmärtämistä ilmentävällä dialogilla. Ulosannin on oltava oikeasti todella **skaa jotta homma tyssäisi siihen. 

Kovin repliikki jolla tiedän naista saadun meni suurin piirtein "lähetäänkö meille, mennään peiton alle, pistetään pissivehkeet vastakkain ja tehdään sotkupierua", mutta tässä mies oli oikea ja kohde sopiva.