Lue keskustelun säännöt.
Mikä tässä terapiassa nyt sitten on sitä terapiaa??
ptsd
16.09.2021 |
Olen käynyt toista vuotta terapiassa ja vaihtanut jo kerran terapeuttia (ja terapiasuuntausta). En vain tajua koko touhua. Todella tahdoin terapiaan, mutta en kerta kaikkiaan saa siitä mitään irti. Käsitykseni olivat aivan toisenlaisia. Olen kuullut lähipiiristä niin hyviä kokemuksia, että en käsitä, mikä vika mussa sitten on, kun en koe mitään tuollaista. Kuten, että oikein odotetaan, että saa kertoa terapeutille jotain tai että ylipäänsä suhtaudutaan terapeuttiin kiintymyksellä ja ilolla. Olen kuullut näkemyksiä sekä psykodynaamisesta että muista suuntauksista.
Itse olin kognitiivisessa ja pidin sitä naurettavana pelleilynä, jossa vain täytettiin lomakkeita ja terapeutti laski prosenttiosuuksia kuinka sitä ja tätä olen. Nyt olen psykodynaamisessa ja nyt tuntuu, että sentään saan itse puhua eikä tarvitse kuunnella terapeutin opetusmonologeja. Mutta en saa mitään vastetta. Terapeutti kyselee kyllä asioista, mutta ei suoraan, ja yrittää välillä kertoa jonkin asiaan liittyvän kokemuksen/tiedon/tms. Mutta tuntuu, että olen vain yksin ja en koskaan koe oloani paremmaksi terapiasta lähtiessä. Koen oloni vain turhautuneeksi ja olen yhä varmempi, että mua ei voi auttaa, koska en kerta kaikkiaan tajua, miten tämä jutustelu on terapiaa. Milloin se terapiatyö alkaa, mitä se sitten oikeasti on ja miksi sitä ei tapahdu mulle? En ilmeisesti osaa muodostaa minkäänlaista kiintymyssuhdetta terapeuttiini. En osaa pitää häntä ihmeellisenä, kuten muut ilmeisesti pitävät omia terapeuttejaan. En koe yhteyttä, ystävyyttä tai että mua ymmärretään ja tuetaan. Koen vain olevani jotenkin viallinen, kun en reagoi tähän "terapiaan" kuten muut tuntemani ihmiset.
Kommentit (43)
Taideterapia tai jokin uusi harrastus saattaa auttaa selvittämään ajatuksia yms. Niitä voi tehdä itsekin.
Itse koin terapian niin epäaidoksi ja vieraaksi että jätin yhteen kertaan. Eikä se olisi auttanutkaan terveydellisiin ongelmiin. Tutkimuksiin olisi pitänyt päästää ja saada lääkitys. Puhuminen ei paranna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nimerkki viittaisi siihen, että ap:lla on traumatausta ja ptsd-diagnoosi. Oletko yrittänyt puhua traumoistasi terapiassa? Miltä se on tuntunut? Pystytkö ilmaisemaan tunteita terapiassa?
Ja sano ihmeessä tuo kaikki mieltäsi painava terapeutille. Se olisi hänellekin tärkeää tietoa, että pystyy tarvittaessa muuttamaan toimintaansa. Tai jos sun traumat liittyvät kiintymysuhteisiin ja ovat johtaneet siihen, ettet pysty luomaan läheisiä suhteita oikein kehenkään, niin näiden ajatusten ja kokemusten läpikäyminen juuri on sitä terapiaa. Nämä kaikki traumojen tuomat ongelmat tulevat näkymään myös terapiasuhteessa. Taumataustaiselle yksi terapian tärkeimmistä anneista on se, että yrittää luoda tervettä ja turvallista ihmissuhdetta terapeuttiin (ehkä ensimmäistä tällaista ihmissuhdetta koko elämäsi aikana). Se ei tule helpolla. Tyypillistä on, että aluksi sitä yrittää suojella itseään kaikin keinoin ja pitää terapeutin etäällä. Terapia alkaa vaikuttamaan siinä vaiheessa jos/kun uskaltaa laskea suojausta ja asettaa itsensä alttiiksi.
T. Traumataustan takia terapiassa onnistuneesti käynyt
Mulle kävi niin, että kun yritin alkaa luottaa terapeuttiin puolen vuoden käyntien jälkeen, ja yhden session aikana itkin kunnolla, hän päätti ettei enää voi työskennellä kanssani vaan minun pitää löytää eri suuntauksen terapeutti. Hän lopetti terapian siihen paikkaan. Että hyvinpa kannatti asettaa itsensä alttiiksi ja laskea suojausta...
Pari kertaa on myös keskusteluapua antanut taho (ei virallinen terapia vaan esim ythsn psykologi) varoittamatta jäänyt pois töistä, minulle on vain sanottu ajanvarauksesta ettei aikoja enää saa mutta voin myöhemmin kokeilla jollekin toiselle.
Itseasiassa jokainen yritys saada apua (minulla oli traumaattinen lapsuus jossa minut jätettiin täysin yksin selviämään) on vain päätynyt vahvistamaan hylkäämisen traumaa, ja ajatusta että minun pitää pärjätä yksin eikä keneenkään voi luottaa. Ainoan avun olen saanut self-help kirjoista ja blogeista, sekä [suomessa laiton joten en mainitse]-itseterapiasta.
Se toinen joka ei ole terapiasta ikinä mitään kokenut saavansa. Ja kyllä, ilmeisesti olen tyhmä jääräpää kun olen useamman kerran yrittänyt
Voi ei, onpa huonoja kokemuksia tullut kohdallesi. :( Tuollaisen jälkeen on varmaan tosi korkea kynnys hakeutua enää mihinkään terapiaan. Onneksi olet löytänyt muuta kautta apua. Jotkut myös saavat paljon apua traumojen työstämiseen, jos pystyy aikuisiällä luomaan turvallisia suhteita muihin aikuisiin (esim. parisuhde, ystävät tms.). Tulee siis korjaavia kokemuksia ihan arkielämässä. Toivottavasti sinun kohdallesi osuisi tällainen onni!
T. sama
Mielestäni kuulostaa siltä että sulla on vääränlainen terapeutti, sellainen joka ei sovi sulle. Ite oon käynyt terapiassa nyt kaksi vuotta, taustalla monia traumoja ja suuri epäluottamus ihmisiä kohtaan. Terapeutti on kuitenkin alusta asti ymmärtänyt ongelmani, ja se osallistuu aktiivisesti keskusteluun. Pohdimme asioita yhdessä, ei niin että mä vain puhuisin ja se kuuntelisi. Pidän sen tyyliä tosi hyvänä, tuskin aloittajan terapeutit sopisivat mullekaan. Kun kirjoitat, että susta tuntuu että olet vain yksin, niin se kuulostaa mielestäni tosi huonolta. Ei sen pitäisi olla niin. Mua on auttanut terapiassa juuri sekin että ensimmäistä kertaa tuntuu etten oo yksin, toinen on siinä tukena ja apuna. Mun terapeutti ite sanoikin että kaikki asiat kohdataan yhdessä, ja että mä en oo yksin. Se on tosi tärkeää. Mun terapeutti on kriisi- ja traumapainotteinen perhepsykoterapeutti, ymmärtää siis traumojen sekä ihmissuhteiden vaikutusta elämään. Oon ollut psykiatrisessa hoidossa 5-vuotiaasta asti muutamien taukojen kera, mut vasta 28-vuotiaana tapasin ihmisen joka ymmärtää ja josta on apua. Oon tavannut kymmeniä psykiatreja, psykologeja jne. Ollut laitoksissa vuosia ja syönyt eri lääkkeitä, kaikki turhaan. Olin jo varma ettei kukaan voi mua ymmärtää, kunnes sitten löysin terapeuttini.
Minun mielestäni nämä on juuri niitä kysymyksiä, joita kannattaa esittää terapeutille itselleen.
Minullakaan ei kognitiivinen toiminut ollenkaan. Sitten vaihdoin terapeuttia, tämä nykyinen on psykodynaaminen + paljon traumaterapiakoulutusta. Olen edistynyt puolen vuoden aikana enemmän kuin 3 vuoden kognitiivisen terapian aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on yhtäältä koko ajan psykoedukaatiota myös. Sinulle tarjotaan siis jatkuvaa tietoa siitä, kuinka ihmismieli toimii siten, että mielihyvää pystytään ylläpitämään terveellä tavalla (ihmisen osa on myös kokea hankalia tunteita, eli niiden kantaminen kypsästi kuuluu keskeisiin oppeihin). Jos olet eri mieltä jostain, se on sinulle tärkeää informaatiota. Jos koko ajan lyöt tuossa asiassa päätä seinään, saattaa olla, että oikeassa olemisen tarve ja kontrollin ylläpitämisen tarve jäykistävät olemistasi. "Olen tätä mieltä ja olen oikeassa, terapeutti on tyhmä..." Tms. Karrikoidusti terapiasta hyötyminen edellyttää ihmiseltä tiettyä älykkyystasoa (supportiiviset muodot tukevat ei niin älykkäitä) ja myös tietynlaista psykopatologian tasoa: jos kyseessä on todella tiukassa istuva persoonallisuushäiriö, hoito ei välttämättä toimi.
Jos sinulla on esim. DID, tarvitset terapeutin, jolla on juuri siitä kokemusta. Psykoanalyysissä voit juosta tuon takia vaikka 7 vuotta, mutta janetilaiseen teoriaan pohjautuva suuntaus auttaisi nopeammin.
Ja on totta, että kaikki terapeutit eivät ole hyviä.
Mulla on ollut kolme eri terapeuttia, kaksi psykodynaamista ja yksi kognitiivinen. Kaikki olivat persoonina niin erilaisia, ettei voisi mitenkään uskoa että kyse on samasta hoitomuodosta. Lopulta suurin apu olikin työterveyspsykologista, jota sain tavata melkein lyhytterapiajakson verran.
Eli siis täysin tuuripeliä onko terapiasta hyötyä, tai ainakaan enempää hyötyä kun jollekin muulle ammattilaiselle puhumisesta. Melkein kaikki hyötyvät siitä, että saa jutella jollekin, mutta tietenkin jos siitä pitää erikseen maksaa niin ihan oikeutetusti toivoisi jotain pitkäkestoisempaa hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näin käy, kun menee terapiaan muodin vuoksi, kun kaveritkin.
5/5
Naiset saavat monilla työpaikoilla statuksen korotuksen kun kertovat käyvänsä terapiassa.
Koittakaa AnttinTuiskua, tosi hyvä terapeutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni kuulostaa siltä että sulla on vääränlainen terapeutti, sellainen joka ei sovi sulle. Ite oon käynyt terapiassa nyt kaksi vuotta, taustalla monia traumoja ja suuri epäluottamus ihmisiä kohtaan. Terapeutti on kuitenkin alusta asti ymmärtänyt ongelmani, ja se osallistuu aktiivisesti keskusteluun. Pohdimme asioita yhdessä, ei niin että mä vain puhuisin ja se kuuntelisi. Pidän sen tyyliä tosi hyvänä, tuskin aloittajan terapeutit sopisivat mullekaan. Kun kirjoitat, että susta tuntuu että olet vain yksin, niin se kuulostaa mielestäni tosi huonolta. Ei sen pitäisi olla niin. Mua on auttanut terapiassa juuri sekin että ensimmäistä kertaa tuntuu etten oo yksin, toinen on siinä tukena ja apuna. Mun terapeutti ite sanoikin että kaikki asiat kohdataan yhdessä, ja että mä en oo yksin. Se on tosi tärkeää. Mun terapeutti on kriisi- ja traumapainotteinen perhepsykoterapeutti, ymmärtää siis traumojen sekä ihmissuhteiden vaikutusta elämään. Oon ollut psykiatrisessa hoidossa 5-vuotiaasta asti muutamien taukojen kera, mut vasta 28-vuotiaana tapasin ihmisen joka ymmärtää ja josta on apua. Oon tavannut kymmeniä psykiatreja, psykologeja jne. Ollut laitoksissa vuosia ja syönyt eri lääkkeitä, kaikki turhaan. Olin jo varma ettei kukaan voi mua ymmärtää, kunnes sitten löysin terapeuttini.
Aina sama selitys HUOH!
Terapia on kokonaisuudessaan huuhaata ja nämä eri ns lahkot ovat vain silmänlumetta.
Samat kokemukset. Terapia on vain juttelua ja perusneuvoja. Tylsää ja turhaa, enkä kokenut auttavan minua. Enkä todellakaan ole kiintynyt yhteenkään terapeuttiin. :D Ehkä voisin saada terapiasta enemmän irti, jos terapeutti olisi vähintään yhtä älykäs ja innokas ihminen kuin itse olen. Terapeutin pitäisi käyttää innovatiivisia metodeja ja olla tarkkanäköinen. Osata tarttua oikeisiin asioihin ja kaivella syvemmältä. Tapaamani terapeutit ovat vaikuttaneet jotenkin yksinkertaisilta tai leipiintyneiltä. Sama kuin seinälle puhuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni kuulostaa siltä että sulla on vääränlainen terapeutti, sellainen joka ei sovi sulle. Ite oon käynyt terapiassa nyt kaksi vuotta, taustalla monia traumoja ja suuri epäluottamus ihmisiä kohtaan. Terapeutti on kuitenkin alusta asti ymmärtänyt ongelmani, ja se osallistuu aktiivisesti keskusteluun. Pohdimme asioita yhdessä, ei niin että mä vain puhuisin ja se kuuntelisi. Pidän sen tyyliä tosi hyvänä, tuskin aloittajan terapeutit sopisivat mullekaan. Kun kirjoitat, että susta tuntuu että olet vain yksin, niin se kuulostaa mielestäni tosi huonolta. Ei sen pitäisi olla niin. Mua on auttanut terapiassa juuri sekin että ensimmäistä kertaa tuntuu etten oo yksin, toinen on siinä tukena ja apuna. Mun terapeutti ite sanoikin että kaikki asiat kohdataan yhdessä, ja että mä en oo yksin. Se on tosi tärkeää. Mun terapeutti on kriisi- ja traumapainotteinen perhepsykoterapeutti, ymmärtää siis traumojen sekä ihmissuhteiden vaikutusta elämään. Oon ollut psykiatrisessa hoidossa 5-vuotiaasta asti muutamien taukojen kera, mut vasta 28-vuotiaana tapasin ihmisen joka ymmärtää ja josta on apua. Oon tavannut kymmeniä psykiatreja, psykologeja jne. Ollut laitoksissa vuosia ja syönyt eri lääkkeitä, kaikki turhaan. Olin jo varma ettei kukaan voi mua ymmärtää, kunnes sitten löysin terapeuttini.
Olet kyllä todella tyypillinen täällä päivystävä palstatäti😆🤣
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni kuulostaa siltä että sulla on vääränlainen terapeutti, sellainen joka ei sovi sulle. Ite oon käynyt terapiassa nyt kaksi vuotta, taustalla monia traumoja ja suuri epäluottamus ihmisiä kohtaan. Terapeutti on kuitenkin alusta asti ymmärtänyt ongelmani, ja se osallistuu aktiivisesti keskusteluun. Pohdimme asioita yhdessä, ei niin että mä vain puhuisin ja se kuuntelisi. Pidän sen tyyliä tosi hyvänä, tuskin aloittajan terapeutit sopisivat mullekaan. Kun kirjoitat, että susta tuntuu että olet vain yksin, niin se kuulostaa mielestäni tosi huonolta. Ei sen pitäisi olla niin. Mua on auttanut terapiassa juuri sekin että ensimmäistä kertaa tuntuu etten oo yksin, toinen on siinä tukena ja apuna. Mun terapeutti ite sanoikin että kaikki asiat kohdataan yhdessä, ja että mä en oo yksin. Se on tosi tärkeää. Mun terapeutti on kriisi- ja traumapainotteinen perhepsykoterapeutti, ymmärtää siis traumojen sekä ihmissuhteiden vaikutusta elämään. Oon ollut psykiatrisessa hoidossa 5-vuotiaasta asti muutamien taukojen kera, mut vasta 28-vuotiaana tapasin ihmisen joka ymmärtää ja josta on apua. Oon tavannut kymmeniä psykiatreja, psykologeja jne. Ollut laitoksissa vuosia ja syönyt eri lääkkeitä, kaikki turhaan. Olin jo varma ettei kukaan voi mua ymmärtää, kunnes sitten löysin terapeuttini.
Tämän luettuani olen vakuuttunut ettå eutanasiaa tarvitaan ja sen pitää määrätä lääkäri/psykiatri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap ehkä kaipaisi jotain jämäkämpää otetta ja terapiasuuntausta. Jonkun, joka löisi nyrkkiä pöytään ja sanoisi: "Nyt loppuu toi vatvominen!"
Vierailija kirjoitti:
Se on yhtäältä koko ajan psykoedukaatiota myös. Sinulle tarjotaan siis jatkuvaa tietoa siitä, kuinka ihmismieli toimii siten, että mielihyvää pystytään ylläpitämään terveellä tavalla (ihmisen osa on myös kokea hankalia tunteita, eli niiden kantaminen kypsästi kuuluu keskeisiin oppeihin). Jos olet eri mieltä jostain, se on sinulle tärkeää informaatiota. Jos koko ajan lyöt tuossa asiassa päätä seinään, saattaa olla, että oikeassa olemisen tarve ja kontrollin ylläpitämisen tarve jäykistävät olemistasi. "Olen tätä mieltä ja olen oikeassa, terapeutti on tyhmä..." Tms. Karrikoidusti terapiasta hyötyminen edellyttää ihmiseltä tiettyä älykkyystasoa (supportiiviset muodot tukevat ei niin älykkäitä) ja myös tietynlaista psykopatologian tasoa: jos kyseessä on todella tiukassa istuva persoonallisuushäiriö, hoito ei välttämättä toimi.
Jos sinulla on esim. DID, tarvitset terapeutin, jolla on juuri siitä kokemusta. Psykoanalyysissä voit juosta tuon takia vaikka 7 vuotta, mutta janetilaiseen teoriaan pohjautuva suuntaus auttaisi nopeammin.
Ja on totta, että kaikki terapeutit eivät ole hyviä.
Mitä jos on jo tietoinen siitä, miten ihmismieli toimii? En tarvitse ketään höpöttämään itsestäänselvyyksiä. Tarvitsisin terapeutin, joka osaa ohjailla minua puhumaan nykytilanteeseeni vaikuttaneista elämäntapahtumista aivan pikkulapsesta asti. Olen ihminen, joka alkaa helposti jaarittelemaan ja eksyy raiteilta (ADHD). Ja terapeutin pitää uskaltaa ottaa kantaa ajatuksiini.
Tutkimusten mukaan kemiat terapeutin kanssa ovat merkityksellisempi seikka kuin terapian suuntautuminen. Kävin tutustumassa useampaan terapeuttiin aikanaan ainoana rajoitteena, etten halunnut ratkaisukeskeistä. Valitsin kognitiivisen mies-terapeutin. Terapeutti haastoi minua ja pakotti tuetusti epämukavuusalueilleni. Toistuvan masennukseni taustalta löytyi se, että välttelin tunteiden kohtaamista. Olin rakentanut monimutkaisia selviytymismenetelmiä lapsuuteni rankoista ajoista selvitäkseni. Sain tietoa siitä, miten mekanismit toimivat, teimme harjoituksia, joissa jouduin kohtaamaan tunteita ja menneisyyteni. Lisäksi opettelimme keinoja, miten selvitä masennusjaksoista niiden lyödessä päälle.
En kiintynyt terapeuttiin tms. vaan olimme kuin opettaja ja oppilas. Minä opin ja hän haastoi aina eteenpäin. Nuo kolme vuotta olivat joka sentin arvoisia. Vaikka kuinka olin yksin lukenut kaikkea aiheesta ja periaatteessa tiesin jo ennen terapiaa, mistä oli kyse, tarvitsin jonkun vielä avaamaan asioita juuri minun kohdallani ja piiskaamaan eteenpäin.
Kokeile seuraavaksi fysioterapiaa. Siinä on sentään jotain järkeä, ainakin joskus.
Ehkä olet muita fiksumpi, kun huomaat ettei hyötyä tule. Ei sen kummempaa kuin juttelu kelle hyvänsä. Sekaan vaan heitetty muutamia vieraampia sanoja nostamaan uskottavuutta.
Huono terapia ei ole terapiaa. Silloin apu on muualla.
Kiintymyssuhdetta, kuuluuko sellaista edes tulla? Sitten kun terapia loppuu, taas uusi hylkäämisen kokemus? Monesti vie vuosia ennenkuin terapian vaikutukset alkavat näkyä. Alkuvuosina olo ajoittain huononeekin. Luota prosessiin. Itse muutuin traumatisoituneesta, toimintakyvyttömästä OCD potilaasta "normaaliksi" yksilöksi ilman lääkityksiä. Meni vuosia, kävinkö yhteensä about 7-8 vuotta terapiassa. Loppuvuodet oli kylläkin sellaista varmistelua, että uskallanko luopua käynneistä.