Missä vaiheessa kiinnyitte/ rakastuitte vauvaanne?

vajaa vuosi

Mulle ajatus tulevasta esikoisesta säilyi jotenkin epämääräisenä synnytyssaliin saakka, en osannut rakastaa vaikka lapsi oli tekemällä tehty. Se hetki kun vauva nostettiin syliin ensimmäistä kertaa oli uskomattoman sykähdyttävä hetki - kuinka joku niin täydellinen olento saattoi tulla minusta <3

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä - vaikkakaan en siitä paljoa muista kun menin synnytyksessä itse aika huonoon kuntoon. 

Vasta kun vauva oli nelikuinen pystyin käyttämään itsestäni luontevasti sanaa äiti. uskon että täysimittainen äidirakkaus tulee vasta sitten kun lapsi on vastavuoroisempi toimija, eli varmaankin sitten ensimmäisten sanojen jne aikaan. 

Raskaaksi tulo on jännää ja oli tietysti kiva nähdä vauva ultrassa ja että kaikki oli hyvin. Mä mietin silloin alkuraskaudessa, että jos tulis keskenmeno, niin lähinnä vituttais aloittaa kaikki alusta (menee aikaan hukkaan), ei niinkään se, että alkio kuolee. Mulla oli vaikea synnytys ja olin hirvittävän kipeä 2 kk repeämien vuoksi (ommeltua haavaa 25-30 cm). 100 kpl Panadolia ja Buranaa meni muutamassa viikossa. Silloin mä mietin, että olis kyllä kamalaa jos tulis kätkytkuolema, kun sitten mun pitäis esittää surevaa, vaikka ei mua varmaankaan edes juuri haittais vaikka se vauva kuolisi. Kipujen hävittyä alkoi kai se rakkaus löytyä, siihen asti meni varmaankin jonkin vaiston varassa.

Pop

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 12:19"]

Raskaaksi tulo on jännää ja oli tietysti kiva nähdä vauva ultrassa ja että kaikki oli hyvin. Mä mietin silloin alkuraskaudessa, että jos tulis keskenmeno, niin lähinnä vituttais aloittaa kaikki alusta (menee aikaan hukkaan), ei niinkään se, että alkio kuolee. Mulla oli vaikea synnytys ja olin hirvittävän kipeä 2 kk repeämien vuoksi (ommeltua haavaa 25-30 cm). 100 kpl Panadolia ja Buranaa meni muutamassa viikossa. Silloin mä mietin, että olis kyllä kamalaa jos tulis kätkytkuolema, kun sitten mun pitäis esittää surevaa, vaikka ei mua varmaankaan edes juuri haittais vaikka se vauva kuolisi. Kipujen hävittyä alkoi kai se rakkaus löytyä, siihen asti meni varmaankin jonkin vaiston varassa.

[/quote]

Mun äiti vielä sanoi jotenkin niin, että kun vauva syntyy, niin äiti alkaa kiintyä siihen ja vauva alkaa taas eriytymään äidistä. En tiedä oliko jostain lukenut vai oliko itse kokenut. Sen muistan, että hän sanoi, että ennen sitä tutustui vauvaan vasta kotona. Vauva oli vauvalassa ja hoitaja toi syötettäväksi 4 tunnin välein. Ei siinä tietysti kauaa ehtinyt vauvaa nähdä vuorokauden aikana, vaikka sairaalassa maattiinkin viikko.

Älä hätäile! Kyllä ne tunteet sieltä tulee! :) Pakko kyllä sanoa että itse rakastuin vauvaan heti testin näytettyä positiivista. Raskaus oli siinä vaiheessa jo aika pitkällä koska hedelmöittymisen jälkeen, minulla tuli vielä kahdet kuukautiset ihan normaalisti eikä pahoinvointia tms ollut. Aika pian testin jälkeen tunsin jo ensimmäisiä liikkeitä ja pääsin heti ultraan (se eka jäi väliin), joten raskaus realisoitui mulle tosi nopeesti. Raskaus ei ollut suunniteltu mutta kun kerroin ystävälleni raskaudesta ja hän kysyi aijommeko pitää lapsen, minusta tuntui pahata että hän edes saattoi kysyä tuollaista. Mulle se oli siinä vaiheessa jo itsestään selvää että rakastan lasta enkä todellakaan halua ottaa sitä pois.

Mutta kaikilla se ei mene näin. Ei ole yhtään sen enempää väärin vaikka rakkaus lapseen tulisi vasta kuukauden päästä synnytyksestä. Nyt sinun pitää vain toimia vatuullisesti ja suojella lasta vaikket välttämättä tunnekkaan sitä vielä omaksesi. Älä syytä itseäsi :) Raskaus on niin suuri elämän muutos, vaikka olisikin suunniteltu, että sen prosessointiin voi mennä aikaa :)

Onko tää tyypillistäkin, että esikoisen kanssa rakkaudentunteet herää hitaammin kuin myöhempien lasten?

Itse olen vasta nyt alkanut rakastaa 3 kk vauvaani. Tähän asti olen ollut lähinnä ahdistunut ja musertunut valtavasta vastuusta, jonka äidiksi tuleminen toi mukanaan. Toki vauvaa olen hyvin ja hellästi hoitanut silti. Jos vauva olisi mulle samantekevä, tuskin olisin näin paljon stressannutkaan ja tuntenut epävarmuutta ja riittämättömyyttä.

Itse luulen, että kun kyseessä on ensimmäinen raskaus, monia pelottaa vähän kaikki tulevaisuuden suhteen. Onhan kaikki kuitenkin aivan uutta ja ehkä sitä miettii, että olikohan se vauvan teko kuitenkaan hyvä ajatus jne. 

Mutta kaikkeen tottuu ajan kanssa, kun sekä tunteet, ajatukset ja hormonit tasoittuu ja saa kokemusta oman vauvan hoitamisesta. 

Tulin raskaaksi vahingossa, ja sen vuoksi en ainakaan positiivisen testin tehtyäni vielä rakastunut lapseen. Synnytyksen jälkeenkin olin vain onnellinen että se oli ohi, ja ensimmäiset päivät sairaalassa vauvan kanssa ovat aika hämärän peitossa. En muista suoranaisesti rakastaneeni lasta, olin enemmänkin sekaisin että lapsi oli siinä nyt. Vaikka olen tosi iloinen, että sain epiduraalin, uskon että osa tästä "välinpitämättömyydestä" ensimmäisinä päivinä johtui näistä lääkkeistä. Koska kun pääsin sitten muutaman päivän päästä kotiin, ja pääsin yli siitä paniikista, että nyt tämä lapsi tosiaan pitäisi pystyä pitämään itse hengissä, huomasin rakastavani lasta ihan hirveästi. Tähän meni ehkä noin viikko tai kaksi syntymästä. Muistan vain eräänä päivänä menneeni katsomaan, että lapsi varmasti hengittää sängyssään, ja yhtäkkiä alkoi kyyneleet valua silmistä kun näin, että lapsella on kaikki hyvin.

Rakastuin heti. Lapsi oli aluksi hyvin haastava. Väsymys vei veronsa.

Sanoisin, että esikoisesta ensimmäiset 3 kk oli vaikeaa, ja lasta kohtaan tunne oli lähinnä sellainen velvollisuuden tunne. Sitten kun vauva vähän kasvoi ja alkoi olla erilailla vastavuoroinen alkoi rakkauskin vähitellen syntyä. Toisesta lapsesta rakkaus syttyi nopeammin, ehkä jo ennen syntymää.