Lue keskustelun säännöt.
Missä vaiheessa kiinnyitte/ rakastuitte vauvaanne?
30.10.2014 |
Meillä eka ultra edessä ja vieläkin jotenkin "kylmä" olo. Ei kauheasti huoleta vauvan terveys. Keskenmenokaan tuskin olisi järkytys. Jotenkin kauheaa, kun tiedän miten muut ystäväni ovat vuolaasti itkeneet ultrassa, kun ovat ensi kertaa kuulleet sydämenlyönnit ja itselläni olo on vaan jotenkin niin tasainen. Varmaan syy on siinä, että mulla on tähän asti ollut minimaalisesti mitään oireita, joten vaikea uskoa, että raskaana edes olen. Ainoa oire on pieni paine alavatsalla ja vihlaisut jos vaihdan asentoa tms. Haluaisin innostua tästä raskaudesta, se oli kuitenkin toivuttu ja kaiken pitäisi olla hyvin. Mikä mua vaivaa? Miksi olen niin tunteeton?
Kommentit (51)
Rakkaus syttyi tosissaan vasta kun vauva oli 4kk ikäinen. Tottakai häntä hoivasin, hellin ja vastasin tarpeisiin, mutta roihuun se äidinrakkaus syttyi vasta tuolloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla kohdallani olen huomannut että tunteet muuttuu ja rakkaus lasta kohtaan syvenee entisestään myös silloin kun hän oppii puhumaan ja ilmaisemaan itseään selkeämmin. Raskausaika voi olla täynnä kummallisuuksia. Hyvällä ystävälläni raskaus laukaisi paniikkihäiriön ja masennuksen jotka molemmat helpottivat pian lapsen synnyttyä.
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:05"]
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:04"]
Heti. En tajua miten kukaan ei yhtäkkiä rakasta vauvaansa. Neuvolassa sanotaan tämän kiintymisongelman olevan normaalia raskausmasentuneiden ja muiden vajakkien vuoksi. Yhtäkkiä jokainen onkin ottanut asiakseen toitottaa että ei heti kiintynyt vauvaansa. :) ei tätä ilmiötä vielä 90-luvulla ollutkaan, silloin suurin osa äideistä rakasti vauvaansa..
Vai onko tämä joku "tiedostavan" äidin merkki tänäpäivänä?
[/quote]
Tolla empatiakyvyllä taidat olla jäävi huutelemaan mitään mistään "normaaleista".
[/quote]
perustele?
Minusta osoittaa päinvastoin empatiakykyä lasta kohtaan ettei hyväksy äidin valitusta siitä ettei rakasta vauvaansa. Tämä on tabu ja syystä. Vauvalle rakkaus on erittäin tärkeä asia mielenterveyttä ajatellen. Minusta tällaisen asian hvväksyttäminen täällä on osoitus kylmyydestä ja tietämättömyydestä. Yksivuotias, jota äiti ei ole rakastanut on jo suuressa riskissä, jos se tarkoittaa sylin puutetta, ilmeiden vihaisuutta..
jos se ei tarkoita näitä asioita niin sitten ilmiselvästi rakastatte lastanne, mutta jostain ihmeen muotisyystä väitätte muuta. Rakkaus vaikuttaa aivojen kehittymiseen ihan konkretian tasolla, joten kannattaisi laittaa koko energia edes rakkauden näyttelemiseen eikä tänne kirjoittamiseen. Niin on tärkeä asia.
Vauva taisi olla about 6kk kun syttyi kunnolla. Kuulemma normaalia, mutta edelleen tabu. Asia mistä tulee kommentoida tietyllä tavalla, muu ei ole hyväksyttävää
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:15"]
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:05"]
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:04"]
Heti. En tajua miten kukaan ei yhtäkkiä rakasta vauvaansa. Neuvolassa sanotaan tämän kiintymisongelman olevan normaalia raskausmasentuneiden ja muiden vajakkien vuoksi. Yhtäkkiä jokainen onkin ottanut asiakseen toitottaa että ei heti kiintynyt vauvaansa. :) ei tätä ilmiötä vielä 90-luvulla ollutkaan, silloin suurin osa äideistä rakasti vauvaansa..
Vai onko tämä joku "tiedostavan" äidin merkki tänäpäivänä?
[/quote]
Tolla empatiakyvyllä taidat olla jäävi huutelemaan mitään mistään "normaaleista".
[/quote]
perustele?
Minusta osoittaa päinvastoin empatiakykyä lasta kohtaan ettei hyväksy äidin valitusta siitä ettei rakasta vauvaansa. Tämä on tabu ja syystä. Vauvalle rakkaus on erittäin tärkeä asia mielenterveyttä ajatellen. Minusta tällaisen asian hvväksyttäminen täällä on osoitus kylmyydestä ja tietämättömyydestä. Yksivuotias, jota äiti ei ole rakastanut on jo suuressa riskissä, jos se tarkoittaa sylin puutetta, ilmeiden vihaisuutta..
jos se ei tarkoita näitä asioita niin sitten ilmiselvästi rakastatte lastanne, mutta jostain ihmeen muotisyystä väitätte muuta. Rakkaus vaikuttaa aivojen kehittymiseen ihan konkretian tasolla, joten kannattaisi laittaa koko energia edes rakkauden näyttelemiseen eikä tänne kirjoittamiseen. Niin on tärkeä asia.
[/quote]
Sinä puhut nyt ihan asian vierestä, se että rakkaus kasvaa lapsen kasvaessa ei mitenkään tarkoita että suhteeseen olisi alussa liittynyt jotain tunnekylmyyttä tai kaltoinkohtelua. Minullekin vauva oli maailman tärkein asia kun hän oli vastasyntynyt ja tein kaikkeni hänen hyvinvointinsa eteen, silti tajusin vasta lapsen kasvaessa ja vastavuoroisuuden lisääntyessä äidinrakkauden koko mittakaavassaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tabu on ehkä väärä sana. Te tyhmät ette tajua että rakkaus vauvaan on erilaista kun isoon, puhuvaan lapseen. Se ei tarkoita että vauvaa ei rakasta vaikka se tunne syvenee myöhemmin. Uskokaa vaan kaikki mitä valmennuksessa sanotaan ja toistelkaa niitä toisillenne.
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:23"]
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:15"]
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:05"]
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:04"]
Heti. En tajua miten kukaan ei yhtäkkiä rakasta vauvaansa. Neuvolassa sanotaan tämän kiintymisongelman olevan normaalia raskausmasentuneiden ja muiden vajakkien vuoksi. Yhtäkkiä jokainen onkin ottanut asiakseen toitottaa että ei heti kiintynyt vauvaansa. :) ei tätä ilmiötä vielä 90-luvulla ollutkaan, silloin suurin osa äideistä rakasti vauvaansa..
Vai onko tämä joku "tiedostavan" äidin merkki tänäpäivänä?
[/quote]
Tolla empatiakyvyllä taidat olla jäävi huutelemaan mitään mistään "normaaleista".
[/quote]
perustele?
Minusta osoittaa päinvastoin empatiakykyä lasta kohtaan ettei hyväksy äidin valitusta siitä ettei rakasta vauvaansa. Tämä on tabu ja syystä. Vauvalle rakkaus on erittäin tärkeä asia mielenterveyttä ajatellen. Minusta tällaisen asian hvväksyttäminen täällä on osoitus kylmyydestä ja tietämättömyydestä. Yksivuotias, jota äiti ei ole rakastanut on jo suuressa riskissä, jos se tarkoittaa sylin puutetta, ilmeiden vihaisuutta..
jos se ei tarkoita näitä asioita niin sitten ilmiselvästi rakastatte lastanne, mutta jostain ihmeen muotisyystä väitätte muuta. Rakkaus vaikuttaa aivojen kehittymiseen ihan konkretian tasolla, joten kannattaisi laittaa koko energia edes rakkauden näyttelemiseen eikä tänne kirjoittamiseen. Niin on tärkeä asia.
[/quote]
Sinä puhut nyt ihan asian vierestä, se että rakkaus kasvaa lapsen kasvaessa ei mitenkään tarkoita että suhteeseen olisi alussa liittynyt jotain tunnekylmyyttä tai kaltoinkohtelua. Minullekin vauva oli maailman tärkein asia kun hän oli vastasyntynyt ja tein kaikkeni hänen hyvinvointinsa eteen, silti tajusin vasta lapsen kasvaessa ja vastavuoroisuuden lisääntyessä äidinrakkauden koko mittakaavassaan.
[/quote]
kyse oli tunnekylmyydestä lasta kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen vuosi meni niin väsyneenä, että taisin kiintyä vauvaan vasta hänen ollessa vuoden vanha. P.S. Nämä asiat ovat sellaisia, ettei näistä saa ääneen puhua. Kun kuuntelee omaa ystäväpiiriä, ultrassa on tirautettu jo kyyneliä, synnytys puolestaan on ollut nii ihana asia ja kun on vauvan saanut käsivarsille, on viimeistään rakastunut täysillä. Itsellä kesti kauemmin, vaikka en mielestäni mitenkään masentunut ollut ja muuten olen kyllä ihan empatiakykyinen.
Kiinnyin jo raskaana ollessa kun potkut alkoi tuntua ensimmäisestä ja toisesta kun alettiin olla niillä viikoilla että jää henkiin jos syntyy. Varsinaisen rakastumisen koin esikoiseen heti synnyttyä, tähän toiseen muutaman päivän ikäisenä. Synnytyksistä ensimmäinen oli pitkä ja ns. helppo, toinen lyhyt ja komplikaationa massiivinen verenvuoto jonka vuoksi jouduin heti eroon vauvasta. Toinen raskaus oli myös "vaikeampi". Liekö vaikuttanut, mutta nyt molemmat maailman rakkaimpia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heti ekana päivänä kun pikkuinen tuhisi vieressäni.
En mä erityisesti ollut ultrissa mitenkään liikuttunut, enkä synnytyksessäkään. Olisin voinut antaa lapsen poiskin, ei sillä ettenkö siis olisi sitä itse halunnut, mutta ei myöskään tuntunut mitään hyökyvää rakkaudentunnetta ja hoivaviettiä. Siinähän se oli ja hyvä kun oli terve. Ihana lapsihan siitä tuli, ja vieressä pidin syntymästä asti ja muutenkin varmasti hoidin hyvin. Olen ylpeä ja iloinen lapsesta, mutten edelleenkään koe mitään valtavan voimakkaita rakkaudentunteita.
Toisen lapsen kohdalla toisessa ultrassa tuli tilanne että ultraaja vähän huolestui yhdestä piirteestä, ja sain jäädä odottelemaan pariksi tunniksi uusintaultrausta. Siinä vaiheessa alkoi mieleen hiipiä pieni huoli, että mitä jos se vauva juuri nyt tällä hetkellä on kuolemassa minun vatsassani ja tuli sellainen pieni menetyksen pelko ja toive että kunpa kaikki olisi hyvin. Mutta kun uusintaultrassa kaikki oli fine, sekin meni ohi ja suhtauduin raskauteen ihan vaan raskautena. Synnytyksen jälkeen oli taas vauva koko ajan vierellä, mutten edelleenkään kokenut mitään tunneryöppyä. Ihan hyvin olin silti virittäytynyt vauvaan ja ei olisi ainakaan päässyt vaihtumaan sairaalassa kun pidin koko ajan sylissä. Ihana lapsi tämäkin, enkä näitä toki vaihtaisi pois ikinä, ihanaa että mulla on tällaiset lapset.
Mutten liikutu pakahduksiin muuten kuin jos pelästyn että jotain pahaa on tapahtunut. Pidän lapsia paljon sylissä, olen lähellä ja kuuntelen. En ole mitenkään etäinen äiti vaan olen imettänyt pitkään ja nukuttanut vieressä enkä laita lapsia yökylään tai juokse baareissa tai hylkää tai hakkaa. Uskon että ovat ihan turvallisesti kiintyneitä ja suhde on hyvä. Molemmat lapset saaneet alkunsa ilman yritystä eikä muutenkaan ole ollut juuri mitään ongelmia. Synnytyksiä muistelen fysiologisina tilanteina enkä liikutu todellakaan. Uskoisin että olisin enempi kiihkeästi rakastava jos olisi ollut mukana pelkoja ja huolia.
Ja olin pitänyt itseäni herkkänä! Kavereiden vauvauutisista ja telkkarin synnytysohjelmista liikutun kyyneliin ja eläydyn voimakkaasti ;). Työstät sitä kiintymyssuhdetta ja lapseen sopeutumista koko ajan, älä huoli. Juuri tuo että mietit asiaa kertoo siitä. Ei se ole niin että pitää itkeä plussatestille että lastaan rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä taisin rakastua vasta jossain 1,5 vuoden kohdalla. Sitä aiemmalta ajalta muistan vain ahdistuksen, pelot ja valvotut yöt.
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 10:02"]
Kun tein positiivisen raskaustestin. Tunne vahvistui, kun aloin tuntea vauvan liikkeitä. Olen itsekin ällistynyt, miten suurta rakkautta voi tuntea, kun joku potkii masussa. Ja en ole mikään vauvaihminen ollut aiemmin.
[/quote]
Sama täällä :) Lisäksi olen tiennyt molemmissa raskauksissa heti kumpi sukupuoli on tulossa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntuu pahalta tuon yhden kommentit miten lasta on pakko rakastaa tyyliin jo hedelmöityshetkellä, muuten on paska äiti. Mitä vaihtoehtoja sitten on? Pitääkö tehdä abortti tai antaa lapsi adoptioon jos sitä ei heti rakasta. Entä jos lapsella on kuitenkin isä joka rakastaa päätä pahkaa? Itsestäni en voisi kuvitella, että lastani laiminlöisin, vaikkei tunteita syntymänkään jälkeen tulisi. Olen lempeä ihminen kaikesta huolimatta. Itse luulin naiivisti olevani niitä jotka heti plussauksen jälkeen alkaa silitellä mahaa onnesta itkien. Sen sijaan yllätin itseni olemalla vakava ja tasainen.
Ap
Kukaan ei voi sanoa miten jonkun toisen pitää tunteaa.
Lapsi on 6-vuotias, mutta enpä ole kyllä mitään erityistä kiintymystä häneen kokenut vieläkään.
jokainen varmaan tuntee rakkauden ja kiintymyksen eri tavoin.
minulle esikoinen oli vieras melkein vuoden ikäiseksi ennenkuin tunsin että hän on "minun". huolehdin ja hoivasin tietty mutta mitään tunnekuohuja ei tullut, sen huomasin vasta kun sain toisen lapsen melkein 10v päästä ja olin aivan rakastunut heti kun näin ultrassa varpaanheiluttelua n vk 33
Miksi olisitkaan kiintynyt? Kyseessä on vasta solumöykky.
Mä olen raskausviikolla 39 enkä voi sanoa että mulla on vielä tunteita vauvaa kohtaan. Kiinnostusta kylläkin ja pohdin esim. miksi se liikkuu mahassa tietyllä tavalla ja onkohan sillä kaikki hyvin. Perhevalmennuksessakin sanottiin ettei ne tunteet tule heti eikä siitä kannata huolestua. Olenkin miettinyt että on varmaan outoa kun tulee (toivottavasti) vauvan kanssa kotiin ja herää ekan kerran niin että se vauva on paikalla niin voi tuntua tosi oudolle.
Mä olen selkeästi hitaasti lämpiävää sorttia esim. lemmikkien kanssa on ollut niin, että mies on heti että "onpas tää söpö ja ihana, katos nyt tätä" ja minä kiinnyn vasta joskus puolen vuoden päästä kun tunnen tavat ja luonteen. Sitä ennen eläin on tavallaan mulle tyhjä (mutta kiinnostava) kuori.
Voi kuulostaa julmalta ja olenkin joskus miettinyt puuttuuko multa osa tunneskaalasta tai jotain, mutta kiinnyn kuitenkin lopulta enkä ole missään vaiheessa välinpitämätön. Toisaalta en jää kiinni turhiin ihmissuhteisiin ja esim. nuorempana oli helppo luopua toimimattomasta seurustelusuhteesta vaikka aloite ei ollutkaan oma tai kaverista, joka tuntui vääränlaiselta (esim. yhteydenpito oli yksipuolista tai toinen hyväksikäytti tavalla tai toisella)