Voiko elämän aloittaa uudestaan 30-vuotiaana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Niin. Hyvin kirjoitettu. Olen aikaisemmin "ihmisten ilmoilla" turvautunut siihen, että näytin nuoremmalta kuin olen, mutta en näytä enää ja minusta tuntuu nyt, etten tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Ihmiset puhuvat lapsistaan ja töistään. 

Voi aloittaa.  Koskaan ei ole liian myöhäistä.  Hyvä puoli on se, että voi hypätä uhmaiän, murkkuiän ja teinikapinan yli, on jo (toivottavasti) ajokortti, ystäviä, asunto ja toimeentulo, tai ainakin joitakin näistä.

Itse aloitin uuden elämän 62-vuotiaana.  Pääsin pysyvästi selluliitista eroon (ex-vaimo), joka oli juoppo, varas, valehtelija, uskoton, rattijuoppo ja muutenkin hirviö.  Nyt elämä on mallillaan.

Vierailija kirjoitti:

Voi aloittaa.  Koskaan ei ole liian myöhäistä.  Hyvä puoli on se, että voi hypätä uhmaiän, murkkuiän ja teinikapinan yli, on jo (toivottavasti) ajokortti, ystäviä, asunto ja toimeentulo, tai ainakin joitakin näistä.

Itse aloitin uuden elämän 62-vuotiaana.  Pääsin pysyvästi selluliitista eroon (ex-vaimo), joka oli juoppo, varas, valehtelija, uskoton, rattijuoppo ja muutenkin hirviö.  Nyt elämä on mallillaan.

Ei minulla ole mitään noista. Vauva olisi kyllä haaveissa, mutten yksin selviäisi siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Tämä. Mulla ikää jo 47. Nuorena oli masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, ja ne on määränneet pitkälti elämän kulun. Vasta 40 jälkeen olen päässyt yli noista, mutta nyt en enää uskalla enkä osaa lähteä elämään, koska on niin mahdotonta olla jo rypistyvä ja harmaantuva nainen, joka olisi esim. ensimmäistä kertaa deiteillä, harrastaisi seksiä, seurustelisi, kävisi ravintolassa syömässä (en tiedä miten muissa kuin pikaruokaravintoloissa toimitaan), menisi matkalle (ei mitään hajua miten toimitaan satamissa tai lentoasemilla), opiskelisi tms. Suren myös vieläkin sitä että en saanut lapsia, koska en löytänyt miestä. Joten minä sitten vaan lenkkeilen ulkona ja elän pientä elämää, en ole tyytymätön mutta silti on tunne että voi kunpa elämä olisi mennyt toisella tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Tämä. Mulla ikää jo 47. Nuorena oli masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, ja ne on määränneet pitkälti elämän kulun. Vasta 40 jälkeen olen päässyt yli noista, mutta nyt en enää uskalla enkä osaa lähteä elämään, koska on niin mahdotonta olla jo rypistyvä ja harmaantuva nainen, joka olisi esim. ensimmäistä kertaa deiteillä, harrastaisi seksiä, seurustelisi, kävisi ravintolassa syömässä (en tiedä miten muissa kuin pikaruokaravintoloissa toimitaan), menisi matkalle (ei mitään hajua miten toimitaan satamissa tai lentoasemilla), opiskelisi tms. Suren myös vieläkin sitä että en saanut lapsia, koska en löytänyt miestä. Joten minä sitten vaan lenkkeilen ulkona ja elän pientä elämää, en ole tyytymätön mutta silti on tunne että voi kunpa elämä olisi mennyt toisella tapaa.

Toisaalta ei pitäisi miettiä liikaa (itsekin kyllä teen sitä). Tarkoitan, että voisimme antaa itsellemme luvan olla vähän eksentrisiä - ja pitää sitä positiivisena asiana. Elämä on pelottavaa ja kaikki päättyy kuitenkin joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Niin. Hyvin kirjoitettu. Olen aikaisemmin "ihmisten ilmoilla" turvautunut siihen, että näytin nuoremmalta kuin olen, mutta en näytä enää ja minusta tuntuu nyt, etten tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Ihmiset puhuvat lapsistaan ja töistään. 

Mä olen kai itseni ikäisen näköinen. Osaan myös melko hyvin feikata normaalia ainakin sellaisessa pinnallisessa kanssakäymisessä. Mutta heti, kun joku alkaa kaivaa syvemmältä tai aletaan puhua normaalien aikuisten asioista ja kokemuksista niin joko vaikenen tai yritän jotain väliin sanoa. Kumpikaan ei oikein toimi ja useassa tapauksessa mut on vain jätetty huomiotta - pitivät kai ihan lapsena. Omassa kaveripiirissäkin olen huomannut, että kevyessä vuorovaikutuksessa voin olla yksi porukasta, mutta sitten muissa jutuissa suhtautuminen voi olla hyvinkin välinpitämätöntä ja ohittavaa. Sama työjutuissa ja ihmissuhteissa. Ei ole historiaa, ei ole kokemusta, ei siis voi olla täysin aikuinen. Ja tämä häiritsee vuosi vuodelta enemmän. Se aiheuttaa häpeää, itseinhoa ja usein en oikein usko eläväni maailmassa oikeasti. On kuin olisin unessa, Pahassa painajaisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Tämä. Mulla ikää jo 47. Nuorena oli masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, ja ne on määränneet pitkälti elämän kulun. Vasta 40 jälkeen olen päässyt yli noista, mutta nyt en enää uskalla enkä osaa lähteä elämään, koska on niin mahdotonta olla jo rypistyvä ja harmaantuva nainen, joka olisi esim. ensimmäistä kertaa deiteillä, harrastaisi seksiä, seurustelisi, kävisi ravintolassa syömässä (en tiedä miten muissa kuin pikaruokaravintoloissa toimitaan), menisi matkalle (ei mitään hajua miten toimitaan satamissa tai lentoasemilla), opiskelisi tms. Suren myös vieläkin sitä että en saanut lapsia, koska en löytänyt miestä. Joten minä sitten vaan lenkkeilen ulkona ja elän pientä elämää, en ole tyytymätön mutta silti on tunne että voi kunpa elämä olisi mennyt toisella tapaa.

Toisaalta ei pitäisi miettiä liikaa (itsekin kyllä teen sitä). Tarkoitan, että voisimme antaa itsellemme luvan olla vähän eksentrisiä - ja pitää sitä positiivisena asiana. Elämä on pelottavaa ja kaikki päättyy kuitenkin joskus.

Tässä on se ongelma, että vain tietynlainen ulospäinsuuntautuneisuus ja outous on sallittua. Ei nelikymppisen oleteta käyttäytyvän kuin nuorempi tai hassutella. Nuo on jätetty taiteilijoiden ja hippien hommaksi. Tietenkin olisi hyvä elää niin, että ei häpeilisi sitä mitä on, mutta koska emme elä kuplassa niin vaatii kovan kuoren, jotta pystyisi tuohon ja voisi olla välittämättä niistä arvostelijoista, jotka väistämättä tyrmäisivät tuollaisen. Varsinkin, jos taustalla ei ole moitteettomasti hoidettu muu elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Tämä. Mulla ikää jo 47. Nuorena oli masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, ja ne on määränneet pitkälti elämän kulun. Vasta 40 jälkeen olen päässyt yli noista, mutta nyt en enää uskalla enkä osaa lähteä elämään, koska on niin mahdotonta olla jo rypistyvä ja harmaantuva nainen, joka olisi esim. ensimmäistä kertaa deiteillä, harrastaisi seksiä, seurustelisi, kävisi ravintolassa syömässä (en tiedä miten muissa kuin pikaruokaravintoloissa toimitaan), menisi matkalle (ei mitään hajua miten toimitaan satamissa tai lentoasemilla), opiskelisi tms. Suren myös vieläkin sitä että en saanut lapsia, koska en löytänyt miestä. Joten minä sitten vaan lenkkeilen ulkona ja elän pientä elämää, en ole tyytymätön mutta silti on tunne että voi kunpa elämä olisi mennyt toisella tapaa.

Ymmärrän hyvin, että pelottaa, mutta toisaalta - mieti miten makealta maistuisi alkaa elämään täysillä tuossa iässä! Lähde vaikka jollekin työväenopiston kurssille, joka sinua kiinnostaa. Aloita uusi harrastus, missä tapaat ihmisiä. Lähde matkalle katsomaan historiallisia nähtävyyksiä. Mitä sitten, vaikka vähän toilailisitkin lentokentällä tai et aina osaisi toimia just oikein? Aivan pahinta mitä voisi tapahtua, siis se ultimaattinen painajaisskenaario, olisi se että ihmiset kummeksuisivat sinua eivätkä haluaisi olla kanssasi, ja yksinhän sinä olet nytkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On myöhäistä. 30v pitäisi jo olla lapset tehty ja ura hyvällä mallilla

Lapsilla ei tee mitään, ellei se ole sydämen kutsumus saada niitä. Muitakin tapoja elää, jestas sentään.

Miettikääpä sitten millaista on olla ihminen, joka ei halua lapsia eikä ole urakeskeinenkään! Ihmisten kaaliin ei tunnu mahtuvan, että sellainenkin on mahdollista. Minulla on kyllä ihan hyvä ja riittävän kiva työ, mutta teen sitä vain ja ainoastaan saadakseni rahaa elämiseen. Mikään uralla eteneminen ei kiinnosta tippaakaan. Elämäni onnellisimpia ja täyttymyksellisimpiä päiviä oli tihkusateinen patikkaretki Norjan vuonoilla, termarissa kahvia ja ympärillä niin jylhän kauniit maisemat että henki salpautui.

Vierailija kirjoitti:

Tämä. Mulla ikää jo 47. Nuorena oli masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, ja ne on määränneet pitkälti elämän kulun. Vasta 40 jälkeen olen päässyt yli noista, mutta nyt en enää uskalla enkä osaa lähteä elämään, koska on niin mahdotonta olla jo rypistyvä ja harmaantuva nainen, joka olisi esim. ensimmäistä kertaa deiteillä, harrastaisi seksiä, seurustelisi, kävisi ravintolassa syömässä (en tiedä miten muissa kuin pikaruokaravintoloissa toimitaan), menisi matkalle (ei mitään hajua miten toimitaan satamissa tai lentoasemilla), opiskelisi tms. Suren myös vieläkin sitä että en saanut lapsia, koska en löytänyt miestä. Joten minä sitten vaan lenkkeilen ulkona ja elän pientä elämää, en ole tyytymätön mutta silti on tunne että voi kunpa elämä olisi mennyt toisella tapaa.

Hiusvärit on keksitty. Ei tarvitse kertoa kenellekään ettei ole kokemusta asioista. Seuramatkoja järjestetään. Mutta ymmärrän kyllä, että muutos pelottaa, aloita pienin askelin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Niin. Hyvin kirjoitettu. Olen aikaisemmin "ihmisten ilmoilla" turvautunut siihen, että näytin nuoremmalta kuin olen, mutta en näytä enää ja minusta tuntuu nyt, etten tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Ihmiset puhuvat lapsistaan ja töistään. 

Mä olen kai itseni ikäisen näköinen. Osaan myös melko hyvin feikata normaalia ainakin sellaisessa pinnallisessa kanssakäymisessä. Mutta heti, kun joku alkaa kaivaa syvemmältä tai aletaan puhua normaalien aikuisten asioista ja kokemuksista niin joko vaikenen tai yritän jotain väliin sanoa. Kumpikaan ei oikein toimi ja useassa tapauksessa mut on vain jätetty huomiotta - pitivät kai ihan lapsena. Omassa kaveripiirissäkin olen huomannut, että kevyessä vuorovaikutuksessa voin olla yksi porukasta, mutta sitten muissa jutuissa suhtautuminen voi olla hyvinkin välinpitämätöntä ja ohittavaa. Sama työjutuissa ja ihmissuhteissa. Ei ole historiaa, ei ole kokemusta, ei siis voi olla täysin aikuinen. Ja tämä häiritsee vuosi vuodelta enemmän. Se aiheuttaa häpeää, itseinhoa ja usein en oikein usko eläväni maailmassa oikeasti. On kuin olisin unessa, Pahassa painajaisessa.

Olisi kiva tuntea kaltaisiasi/kaltaisiani ihmisiä, mutta vauvapalsta ei oikein ole omiaan vaihtaa yhteystietoja. :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Niin. Hyvin kirjoitettu. Olen aikaisemmin "ihmisten ilmoilla" turvautunut siihen, että näytin nuoremmalta kuin olen, mutta en näytä enää ja minusta tuntuu nyt, etten tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Ihmiset puhuvat lapsistaan ja töistään. 

Mä olen kai itseni ikäisen näköinen. Osaan myös melko hyvin feikata normaalia ainakin sellaisessa pinnallisessa kanssakäymisessä. Mutta heti, kun joku alkaa kaivaa syvemmältä tai aletaan puhua normaalien aikuisten asioista ja kokemuksista niin joko vaikenen tai yritän jotain väliin sanoa. Kumpikaan ei oikein toimi ja useassa tapauksessa mut on vain jätetty huomiotta - pitivät kai ihan lapsena. Omassa kaveripiirissäkin olen huomannut, että kevyessä vuorovaikutuksessa voin olla yksi porukasta, mutta sitten muissa jutuissa suhtautuminen voi olla hyvinkin välinpitämätöntä ja ohittavaa. Sama työjutuissa ja ihmissuhteissa. Ei ole historiaa, ei ole kokemusta, ei siis voi olla täysin aikuinen. Ja tämä häiritsee vuosi vuodelta enemmän. Se aiheuttaa häpeää, itseinhoa ja usein en oikein usko eläväni maailmassa oikeasti. On kuin olisin unessa, Pahassa painajaisessa.

Olisi kiva tuntea kaltaisiasi/kaltaisiani ihmisiä, mutta vauvapalsta ei oikein ole omiaan vaihtaa yhteystietoja. :/

Haluaisitko tarkentaa mitä tarkoitit "kaltaisillani ihmisillä"? Kyse jos on samantyyppisistä ihmisistä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa niin olen samaa mieltä. On aina helpompaa puhua ihmiselle, joka ymmärtää kuin ihmisille, jotka, kuten viestissäni kerroin, eivät osaa suhtautua tyyppeihin, jotka ovat eläneet elämää erilailla kuin suurin osa. 

Ja joo, täältä kai sähköpostiosoitteet poistuu aika nopeaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Niin. Hyvin kirjoitettu. Olen aikaisemmin "ihmisten ilmoilla" turvautunut siihen, että näytin nuoremmalta kuin olen, mutta en näytä enää ja minusta tuntuu nyt, etten tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Ihmiset puhuvat lapsistaan ja töistään. 

Mä olen kai itseni ikäisen näköinen. Osaan myös melko hyvin feikata normaalia ainakin sellaisessa pinnallisessa kanssakäymisessä. Mutta heti, kun joku alkaa kaivaa syvemmältä tai aletaan puhua normaalien aikuisten asioista ja kokemuksista niin joko vaikenen tai yritän jotain väliin sanoa. Kumpikaan ei oikein toimi ja useassa tapauksessa mut on vain jätetty huomiotta - pitivät kai ihan lapsena. Omassa kaveripiirissäkin olen huomannut, että kevyessä vuorovaikutuksessa voin olla yksi porukasta, mutta sitten muissa jutuissa suhtautuminen voi olla hyvinkin välinpitämätöntä ja ohittavaa. Sama työjutuissa ja ihmissuhteissa. Ei ole historiaa, ei ole kokemusta, ei siis voi olla täysin aikuinen. Ja tämä häiritsee vuosi vuodelta enemmän. Se aiheuttaa häpeää, itseinhoa ja usein en oikein usko eläväni maailmassa oikeasti. On kuin olisin unessa, Pahassa painajaisessa.

Olisi kiva tuntea kaltaisiasi/kaltaisiani ihmisiä, mutta vauvapalsta ei oikein ole omiaan vaihtaa yhteystietoja. :/

Haluaisitko tarkentaa mitä tarkoitit "kaltaisillani ihmisillä"? Kyse jos on samantyyppisistä ihmisistä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa niin olen samaa mieltä. On aina helpompaa puhua ihmiselle, joka ymmärtää kuin ihmisille, jotka, kuten viestissäni kerroin, eivät osaa suhtautua tyyppeihin, jotka ovat eläneet elämää erilailla kuin suurin osa. 

Ja joo, täältä kai sähköpostiosoitteet poistuu aika nopeaan.

Sitä juuri tarkotin, samantyyppisessä elämäntilanteessa tai sieluntilanteessa - muutenhan en tiedä mistä asioista olet kiinnostunut jne.

Minullakin tutustuminen normi-ihmisiin alkaa tyssätä siinä vaiheessa, kun pitäisi puhua syvemmin asioista ja pelkään "paljastuvani". 

Kyllä voi. Itse elin 30-vuotiaaksi saakka kontrolloivan äitini käsikirjoituksen mukaan, esim jumin huonossa parisuhteessa äitini painostuksen vuoksi. Enää en. Pitkään meni irroittautua ja vaikeaa se oli. Joskus edelleen sisäinen ääneni puhuu tuon hullun äänellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun pitäisi aloittaa eka elämä 40-vuotiaana. Aikaisemmat vuodet olen ollut käytännössä tekemättä ja kokematta mitään. Olen asiaa tutkinut ja ei taida enää onnistua. Enkä edes tietäisi mistä ja miten aloittaa. Kaikki pitäisi tehdä ihan alusta asti ja kaikki kestää vuosia. Ikää tule koko ajan lisää eikä kaikkea voi tehdä tai saavuttaa samaan aikaan. Eli vaikka onnistuisi täydellisesti niin pääsisin 20-vuotiaan tasolle ehkä aikaisintaan 50-vuotiaana.

Joo, ehkä en edes aloita.

Sama. :(

Ikävää.

Mistä sulla eniten kiikastaa? Mikä pelottaa elämän aloittamisessa eniten?

En haluaisi ylipäätään kohdata sitä, että olen yhtäkkiä "näin vanha". Yksin kotona sitä ei tarvitse miettiä

Tuo on yksi omistakin syistä. Keski-ikäisenä tekee samaa kuin 20 vuotta nuoremmat. Keski-ikäisenä et tiedä juttuja, jotka olisi pitänyt oppia jo nuorena. Kyselyjä, ihmettelyjä, häpeää, syyllistämistä. Ja tiedät ettet enää nuorene. 

Kotona olet omassa todellisuudessasi. Yksin, mutta turvassa. Maailma etenee ulkona, mutta niin kauan, kun pysyn kotona niin ei se haittaa. Sillä hetkellä, kun lähden ulos, poistun turvastani altistan itseni uhalle ja tuskalle. Opiskelu, työt, parisuhde. Ei noita ole helppo aloittaa ekaa kertaa, kun ikää on näin paljon. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla. Pari kertaa yritin, mutta se oli rankkaa enkä kestänyt.

Niin. Hyvin kirjoitettu. Olen aikaisemmin "ihmisten ilmoilla" turvautunut siihen, että näytin nuoremmalta kuin olen, mutta en näytä enää ja minusta tuntuu nyt, etten tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Ihmiset puhuvat lapsistaan ja töistään. 

Mä olen kai itseni ikäisen näköinen. Osaan myös melko hyvin feikata normaalia ainakin sellaisessa pinnallisessa kanssakäymisessä. Mutta heti, kun joku alkaa kaivaa syvemmältä tai aletaan puhua normaalien aikuisten asioista ja kokemuksista niin joko vaikenen tai yritän jotain väliin sanoa. Kumpikaan ei oikein toimi ja useassa tapauksessa mut on vain jätetty huomiotta - pitivät kai ihan lapsena. Omassa kaveripiirissäkin olen huomannut, että kevyessä vuorovaikutuksessa voin olla yksi porukasta, mutta sitten muissa jutuissa suhtautuminen voi olla hyvinkin välinpitämätöntä ja ohittavaa. Sama työjutuissa ja ihmissuhteissa. Ei ole historiaa, ei ole kokemusta, ei siis voi olla täysin aikuinen. Ja tämä häiritsee vuosi vuodelta enemmän. Se aiheuttaa häpeää, itseinhoa ja usein en oikein usko eläväni maailmassa oikeasti. On kuin olisin unessa, Pahassa painajaisessa.

Olisi kiva tuntea kaltaisiasi/kaltaisiani ihmisiä, mutta vauvapalsta ei oikein ole omiaan vaihtaa yhteystietoja. :/

Haluaisitko tarkentaa mitä tarkoitit "kaltaisillani ihmisillä"? Kyse jos on samantyyppisistä ihmisistä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa niin olen samaa mieltä. On aina helpompaa puhua ihmiselle, joka ymmärtää kuin ihmisille, jotka, kuten viestissäni kerroin, eivät osaa suhtautua tyyppeihin, jotka ovat eläneet elämää erilailla kuin suurin osa. 

Ja joo, täältä kai sähköpostiosoitteet poistuu aika nopeaan.

Sitä juuri tarkotin, samantyyppisessä elämäntilanteessa tai sieluntilanteessa - muutenhan en tiedä mistä asioista olet kiinnostunut jne.

Minullakin tutustuminen normi-ihmisiin alkaa tyssätä siinä vaiheessa, kun pitäisi puhua syvemmin asioista ja pelkään "paljastuvani". 

Vastaus myöhässä. Kyllä, olen samaa mieltä. Juuri tuo "paljastumisen pelko" ja haluttomuuteni olla rehellinen omasta tilanteestani ovat estäneet oikeastaan kaikki syvällisemmät ihmissuhteet ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Elämässäni on kavereita ja tuttuja, jotka ovat olleet osa elämääni niin pitkän aikaa, että he suurin piirtein tietävät missä elämässäni menen ja vaikka eivät ehkä ihan kaikkea tiedäkään niin eivät he enää kysele vaan puhumme ihan muista asioista.

Uusien ihmisten kanssa edessä on aina se "esittelyvaihe" ja riippuen miten pitkälle tuttavuus etenee niin sitä enemmän ihmiset olettavat, että paljastan itsestäni. En halua sitä tehdä, koska poikkeavuuteni paljastuminen johtaa vain lisäkyselyihin ja häpeällisiin tilanteisiin. Siksi olen pitänyt kaikki uudemmat suhteet hyvin pinnallisina ja sellaisina hyvänpäiväntuttuina. Ikäväähän se on, koska harvoin ihmisellä voi liikaa hyviä ystäviä olla, mutta olen katsonut, että on tärkeämpää suojella itseäni kuin ottaa se riski.

Ei ole koskaan liian myöhäistä, tsemppiä👍👍👍👍

Todellakin voit aloittaa aivan alusta. Sinullahan on elämä vielä edessä. Ensin sinun täytyy oivaltaa, että kykyjesi rajoissa sinulle on kaikki mahdollista siinä missä muillakin. Omia asenteita ja tapoja pystyy muuttamaan, kaikki lähtee siitä että tiedostaa muutoshalun ja -tarpeen. 

Aloitin uuden elämän 30-vuotiaana. Nyt olen 32, pian 33.

Muutin ulkomaille ja sain viimeisteltyä pitkät terapiat lapsuuskauhuista. Menin uuteen yliopistoon uusiin maisteriopintoihin, hankin ulkomailta uudet harrastukset ja ystävät. Hyvästelin huonot ihmissuhteet elämästäni. Jätin perheen perustamiseen painostavan poikaystäväni Suomessa ja aloin elää tyytyväistä sinkun elämää yksin. Elämä muuttui sellaiseksi, että viimeinkin pidin elämästäni. Kaikki on hyvin, mutta myös paljon uutta ja ihanaa tapahtuu jatkuvasti.



Lopulta vastaan käveli myös uusi miesystävä, kun en sellaista etsinyt. Käyn Suomessa välillä, mieluiten kesällä ja joulukuussa, koska Suomi on kuitenkin myös satumaisen ihana. Hänen kanssaan haluan asettua pikkuhiljaa aloilleni.

Et mahdu enää äitisi vaginaan, tai voithan kokeilla, jos jokin pieni osa sinua vielä sinne mahtuisi.