Lapsen myötä elämästä katosi ilo

Tämä ei lohduta ap:ta. Minulla sama tilanne, paitsi, että lapset ovat jo alakoulu- ja leikki-iässä. Vauva/taaperoaika meni hyvin, nyt niistä on tullut riiviöitä. Usein kaduttaa, että tuli lisäännyttyä, ja vieläpä 2 kertaa, ja jos olisin tiennyt miten kurjaa elämäni olisi niiden kanssa, niin en olisi niitä tehnyt. Tai ainakaan toista.

Koko ajan pelkkää suorittamista, aina joku vaatii jotain/metelöi/tappelee/sotkee, ja niin hirveän äitiriippuvaisia, että jos joskus äärimmäisen harvoin olen poissa, niin kauhea kaaos ja jälkishow. Päivän paras hetki on se, kun ne nukahtavat yöunille.

Ehkä tämä helpottaa sitten kun niistä kasvaa aikuisia.

Harkitkaa tarkkaan lasten tekoa. Koskaan ei tiedä mitä saa: tuleeko sieltä kiltti kympin tyttö vai adhd poika.

Miksi teitte lapsia, jos nautitte yksinolosta eniten? Ettekö ymmärtäneet, että sitten kun on lapsi, olet sen lapsen kanssa etkä yksin?

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 15:01"]Ilo tosiaan katosi. Lapsi on nyt puolitoista vuotias. Nautin yksin olemisesta, en mistään persehedelmästä vaatimassa koko ajan jotain.
[/quote]
Etkö tajunnut etukäteen miten paljon lapsi vaatii, vai etkö vaan arvannut että inhoat niitä vaatimuksia. Itsellä oli aika tarkka käsitys mitä lastenhoito vaatii (hoitolapsia), mutten toisaalta arvannut miltä ne vaatimukset _tuntuvat_.

En muuten ole koskaan kuullut noin rumaa nimitystä lapsesta. Ihmettelen jos oikeasti olet äiti. Ja jos olet, ja jos sinunlaisia on enemmänkin, en enää ihmettele lasten pahoinvointia...

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 15:05"]

Miksi teitte lapsia, jos nautitte yksinolosta eniten? Ettekö ymmärtäneet, että sitten kun on lapsi, olet sen lapsen kanssa etkä yksin?

[/quote]

Esim. tuon persehedelmä-kommentin voinee jättää omaan arvoonsa. Joku taas trollaa. Mutta sanoisin, että aluksi voi olla vaikeaa tottua siihen, että se vauva vaatii koko ajan, se voi tuntua ahdistavalta. Mä antaisin siihen kolme neuvoa: 1) Ensin kannattaa pitää sitä vauvaa lähellä niin paljon kuin mahdollista. Sillä tavalla saa sen symbioosin paremmin käyntiin. Vauva on työläs ja voi olla hankalakin, mutta hormoneista löytyy apua. Kun on vauvan kanssa paljon lähekkäin, okstitosiiniakin erittyy enemmän. Se auttaa suhteen muotoutumisessa. 2) Omaa aikaa myös, säännöllisesti. On hyvä päästä välillä tuulettamaan ajatuksiaan. 3) Jos olo menee oikeasti patologisen puolelle, voi olla kyse masennuksesta. Jos ei neuvolassa oteta todesta, voi mennä suoraan lääkärille tai perheneuvolaan, tai pyytää aika neuvolapsykologille.

Ei helpota, jos ei tee asialle mitään.

Pidin lapsen miehen toiveesta, koska hän halusi lapsen, mutta kadutti jo heti loppuraskauden aikana. Haluan takaisin töihin enkä olla kotona. Haluan siivota rauhassa, käydä ulkona yksin, käydä suihkussa yksin, en halua herätä yöllä...

Synnytyksen jälkeiseen masennukseen tulee hakea apua. Se ei ole häpeä ettei iloitse lapsestaan. Edes minunkaltainen nainen ei tuomitse tai ihmettele sitä miten joku voi masentua lapsestaan. Minut ja parisuhteeni puolestaan ovat lapset pelastaneet,  olen pitkien lapsettomuushoitojen jälkeen on saanut kaksi lasta ja ne lapset nostivat minut masennuksesta takaisin iloon ja heidän kanssaan on nyt kevyt kulkea. 

Huh, onneksi mun elämänlaatu on vain parantunut lapsen saannin myötä. Sen lisäksi, että on ystäviä, ihana mies, ihana koti ja työ (johon palata), niin on myös ihana lapsi arjessa mukana. Minä tosiaan halusin lapsen, ja sain mitä tilasin. Sääliksi käy niitä, joiden elämä on mennyt pilalle väärästä valinnasta.

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 15:13"]Pidin lapsen miehen toiveesta, koska hän halusi lapsen, mutta kadutti jo heti loppuraskauden aikana. Haluan takaisin töihin enkä olla kotona. Haluan siivota rauhassa, käydä ulkona yksin, käydä suihkussa yksin, en halua herätä yöllä...
[/quote] Miksei mies sitten hoida vuorostaan lasta? Meillä mieskin ollut vanhempainvapaalla kolme kertaa.

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 15:05"]

Miksi teitte lapsia, jos nautitte yksinolosta eniten? Ettekö ymmärtäneet, että sitten kun on lapsi, olet sen lapsen kanssa etkä yksin?

[/quote]

No ei sitä etukäteen voi tietää millaista se on. Varsinkaan jos ei ole kokemusta lasten hoidosta ja lasten kanssa olemisesta - ei kaikilla ole. Ja kyllä vauva-ajan rankkuudesta puhutaan, mutta kun se ei lopu siihen, varsinkaan  jos lapsella on jokin neurologinen häiriö ja sen myötä käytösongelmia...

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 14:34"]Mulla on varmaan puhjennut tai ainakin puhkeamassa masennus. Vauva 8 viikkoa päivälleen, todella kiltti tyttö. Silti olen äärettömän onneton. Mulla on mies, joka ei ehdi auttaa paljoa, hän opiskelee. Jaksan siivota, laittaa ruokaa, imettää. Mikään ei oikeastaan ole vialla tai muutenkaan väärin elämässäni. Olen 24-vuotias ja äitiyslomalla töistä. Minua masentaa äärettömästi, sillä kuvittelen muiden olevan minua vastaan. Haluan opiskella, mutta en ole päässyt haluamaani kouluun ja eräs sukulaistyttö (johon ei ole läheiset välit) pääsi kouluun heittämällä. Haluaisin vain kuolla. Kiitos, kun sain sanottua tämän. Neuvolassa en halua tätä sanoa, enkä muuallakaan.
[/quote]

Tämä oli ikää myöten lähes kuin minun näppikseltäni vuosi sitten :) tosin en halunnut kuolla. Kyllä se siitä alkukankeuden jälkeen. Itse ilmoitin miehelle, että minä painelen pari krt vkossa iltalukioon pääsykokeita varten ja hän saa olla vauvan kanssa. Sain omaa aikaa ja motivaatiota pääsykokeisiin eikä arki enää tuntunut niin raskaalle

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 15:17"][quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 15:13"]Pidin lapsen miehen toiveesta, koska hän halusi lapsen, mutta kadutti jo heti loppuraskauden aikana. Haluan takaisin töihin enkä olla kotona. Haluan siivota rauhassa, käydä ulkona yksin, käydä suihkussa yksin, en halua herätä yöllä...
[/quote] Miksei mies sitten hoida vuorostaan lasta? Meillä mieskin ollut vanhempainvapaalla kolme kertaa.
[/quote]

Hän on töissä arkisin. Tienaa paremmin kuin minä. Iltaisin hän tekee ruokaa ja tutkii työjuttuja koneelta. Hän hermostuu lapselle, kun ei pääsekään ovesta ulos minuutissa tai kun hän ei nukahda heti. En halua hänen raivoavan lapselle.

Itselläni todettiin synnytyksen jälkeinen masennus. Vauvani on nyt reilu 4 kk. En uskaltanut puhua tunteistani koska pelkäsin, että lapseni vietäisiin pois. Samalla häpesin sitä, että ajattelin etten osaa hoitaa vauvaa eikä minusta ole äidiksi. Mieheni auttaa jatkuvasti kaikessa vaikka tekee pitkiä työpäiviä. Nyt kun olen myöntänyt itselleni että minulla on masennus se on auttanut jatkamaan eteenpäin. 

Jos noin nyrpeästi suhtaudut lapseesi, niin ei ihmekään, että hän on jatkuvasti tyytymätön. Kuulostaa siltä, että pieni raukka ei saa positiivista huomiota ollenkaan!

Oma lapseni on kolmevuotias. Vauva-aika oli rankkaa, mutta koko ajan elämä muuttuu ihanammaksi ja antoisammaksi! Lapsi on aivan upea, fiksu ja ihana persoona. Koko ajan oivaltaa uusia juttuja. :) Itse tykkään myös esim. kirjojen lukemisesta hänelle, sylittelystä, leikkimisestä yms. On aivan mahtava fiilis myös, kun huomaa joskus, miten hyvin saa rauhoitettua pienen uhmailijan ihan vain kertomalla miksi jokin asia pitää tehdä tietyllä tavalla. Toki välillä on kovempia uhmakohtauksia, ja pitää itse purra huulta, kun toisella on kovasti "känkkäränkkä kylässä".

Mitäs jos koittaisit muuttaa suhtautumistasi lapseen? Jos näkisit hänen hyvät puolet, ja kehuisit? Olisit kiinnostunut hänen kehitysvaiheestaan? Saattaa olla, että lapsi muuttuisi paljon tyytyväisemmäksi ja rauhallisemmaksi, kun huomaisi, että äiti hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on.

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 15:18"][quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 14:34"]Mulla on varmaan puhjennut tai ainakin puhkeamassa masennus. Vauva 8 viikkoa päivälleen, todella kiltti tyttö. Silti olen äärettömän onneton. Mulla on mies, joka ei ehdi auttaa paljoa, hän opiskelee. Jaksan siivota, laittaa ruokaa, imettää. Mikään ei oikeastaan ole vialla tai muutenkaan väärin elämässäni. Olen 24-vuotias ja äitiyslomalla töistä. Minua masentaa äärettömästi, sillä kuvittelen muiden olevan minua vastaan. Haluan opiskella, mutta en ole päässyt haluamaani kouluun ja eräs sukulaistyttö (johon ei ole läheiset välit) pääsi kouluun heittämällä. Haluaisin vain kuolla. Kiitos, kun sain sanottua tämän. Neuvolassa en halua tätä sanoa, enkä muuallakaan.
[/quote]

Tämä oli ikää myöten lähes kuin minun näppikseltäni vuosi sitten :) tosin en halunnut kuolla. Kyllä se siitä alkukankeuden jälkeen. Itse ilmoitin miehelle, että minä painelen pari krt vkossa iltalukioon pääsykokeita varten ja hän saa olla vauvan kanssa. Sain omaa aikaa ja motivaatiota pääsykokeisiin eikä arki enää tuntunut niin raskaalle
[/quote]

Hienoa! Pääsitkö kouluun? :)

-2

Vanhempana kun tekee lapset, on tottunut elämään itsenäistä helppoa elämää. Lapsi tuo siihen ison muutoksen..

Yksinolo masentaa. Itselläni tulee ihan selkeitä masennusajatuksia jo viikossa, jos en nää ketään miehen ja lapsen lisäksi. Kaienlaisia menoja ja tapaamusia pitää siis kehitellä!

Äitiydelle pitää antautua. Lapsi vaistoaa jos äidillä on koko ajan muut jutut mielessä ja reagoi esim. kitisemällä. Monelle, joka on tottunut kontrolloimaan elämässään kaikkea, uraa, omaa kroppaa, ajankäyttöä, on erittäin vaikeaa vain olla lapsen äärellä.

Omaa aikaa kannattaa järjestää ainakin kerran viikossa pari tuntia. Se virkistää uskomattoman paljon.

Ap:lle suosittelen parisuhdeterapiaa.

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 14:57"]Lapsen isää tuskin kiinnostaa. Hän ei ole millään muotoa todella kiinnostunut, miten meillä täällä kotona päivisin menee. Vaikka myöntäisinkin, että joo, olen vain siivonnut ja hoitanut tytärtämme mutta kyllä, itkenyt myös sen koko ajan tai oikeastaan aivan koko ajan hänen poissaollessaan niin vastaus todennäköisesti olisi yllättyneen kuuloinen "aijaa?" Ja se jäisi siihen. En uskalla kertoa tunteistani yhtään missään sillä en halua leimaantua masentuneeksi jolloin helposti lastensuojelukin puuttuisi peliin. Kiitos ei avulle.

[/quote]

"En halua leimaantua masentuneeksi"

Jos oikeasti voit niin huonosti, että itket koko päivän niin silloin aiheutat väistämättä pahaa oloa myös lapsellesi ja hän kärsii tilanteesta.

Nyt unohdat oman itsekyytesi ja haet apua. Ei ne sun lasta pois vie vaan saat apua. Eikä kenenkään tarvitse tietää. Siis auttajan lisäksi ja hänellä on vaitiolovelvollisuus.

Jos olet oikesti noin allapäin on silloin sinun velvollisuutesi hakea apua jos et pelkästään itsesi takia niin lapsellesi olet sen velkaa. Hän on syytön syntymäänsä, eikä kykene huolehtimaan itsestään. Sinä olet äiti ja tämä on sinun tehtäväsi. Taata lapselle turvallinen lapsuus vaikka sitten ulkopuolisen avulla.

Kun saat itsellesi apua jaksat olla myös lapsellesi parempi äiti.

Tsemppiä <3

Itse en ainakaan ymmärtänyt, että olen oikeasti sellainen ihminen, jolle lapset eivät sovi. Tein ne vielä niin peräkkäin, että luulin olevani väsynyt ja iloton pelkästään valvomisen ja vauva-vuoden takia. Olin haaveilut äitiydestä jo pitkään enkä lainkaan ymmärtänyt, etten ole mikään äitityyppi. Ja nyt ne lapset on tuossa ja pitäisi jaksaa sekä olla hyvä äiti että nauttia omasta elämästä. Se ei ole mikään helppo yhtälö jos itse ei ole varsinaisesti mikään äitityyppi vaan nauttii rauhallisista koti-illoista kirjan ja viinilasin ääressä.

Minäkin olen muuttunut ilottomaksi. Toisaalta lasten myötä onnellisuus on tavallaan kasvanutkin. Lasten tuoma onni ja muutos on kovin vaikea määritellä tarkasti sellaiselle, jolla ei ole lapsia. Olen samaan aikaan ilottomampi mutta onnellisempi kuin ennen lapsia. Outoa. Onneksi on paljon niitä hyviäkin hetkiä. Tänään oli kivaa kun kuunneltiin musiikkia täysillä ja tanssittiin tytön kanssa villisti. Pojat breikkasivat. Oli ihanaa kun kaksi vanhinta veivät ekaa kertaa roskat, ja ajattelin, että noin isoja ne jo on. 

Nyt jotain selkärankaa, naiset! Ei me nujerruta noin helposti. Päät pois niistä lapsettomuushaaveista ja keskitytään siihen, mitä on, eikä vain haikailla jonkun sellaisen perään, mistä tieten tahtoen olemme luopuneet. Meidän lapset tarvitsee meitä, ja ne tarvitsee meidän sitoutumista, panosta ja päättäväisyyttä, eikä itkeskelevää marttyyria.

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 16:54"]Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet...
[/quote]

näin sanottiin minullekin kun valitin väsymystä vauvan ollessa 3-5kk. Heräili syömään pahimmillaan 30min välein ja siinä välissäkin kitisi. Jos en tissiä antanut niin tunninkin saattoi torkahdella-kitistä-torkahtaa. Tämän lisäksi imetys ongelmia useiden viikkojen ajan. Pätkä päikkärit enkä itse ehtinyt nukahtaa päiväunille.
Ei paljoa lohduttanut että 15 vuoden päästä odottaa ne vielä isommat ongelmat.