Lapsen myötä elämästä katosi ilo

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 21:18"]Ap tässä. En ehtinyt aiemmin vastata. Kiitos monista kommenteista!

Lapseni on 1v.7kk. Minä 32v. Minäkin sorruin miehen toiveesta lapsentekoon. Eipä vaan kiinnosta miestäkään lapsenhoito. Taisi haluta vain jonkun statuksen. Eroa olen ajatellut, mutta eihän se elämä siitä muutu kuin erilailla vaikeaksi.

Ihmettelen teitä joitain, jotka jaksatte hokea tuota "miettikää ennenkuin teette lapsia/etkö osannut varautua lapsiperhearkeen" jne. Olen kuulkaa todella miettinyt ja vaikka mitä. Vaan kun ei aikaa voi kääntää taaksepäin.

En ole eläissäni näin suurta virhettä tehnyt. Jos tuo mies edes olisi isä muuta kuin nimellisesti, niin jättäisin lapsen oitis sille.
[/quote]

mitkä asiat teillä on vaikeita? Mikä sinun mielestäsi lapsessa on "vikana"? Mitä kaipaat? Kuten joku ehdotti niin jos lapsi saisi teiltä enemmän huomiota, hellyyttä ja lämpöä niin asiat voisivat olla helpompia.

olet aikuinen. Jos koet ns lapsen syntymän pilanneen elämäsi niin älä nyt kosta ja pilaa pienen viattoman ihmisen taimen elämää. Anna hänelle nyt se mitä hän tarvitsee ja tyydy jatkamaan omas elämääsi myöhemmin

Kyllä sinä lapsettomuushoidoissakin ravannut joskus tunnet väsymystä vanhemmuuteen ja lapsiisi. Se on vaan sitä kulissia mitä pönkität. 

[quote author="Vierailija" time="21.10.2014 klo 19:13"]Kun vanhempana tekee lapset on myös itse kypsempi ihmisenä. On varma että on todella halunnut ne lapset, eikä tee lapsia vain siksi että "niin kuuluu tehdä". Ja osaa myös nauttia joka hetkestä, sillä se oikeasti on todella lyhyt hetki kun lapset ovat pieniä, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin.
[/quote]

Paitsi että suurinosa tekee lapset kiireellä kun vielä ehtii (+35), sitä ennen ei pahemmin päätä vaivata. Ei ne nuorten äitien lapset mitään vahinkoja ole vaan yleensä hyvin harkittuja, kun elämäntilanne ei kestä mitään huonosti suunniteltua.

Meidän esikoinen oli todella toivottu ja raskausaika meni hyvin. No, synnytys menikin sitten päin persettä ja olin itse huonossa kunnossa kauan aikaa enkä tiennyt toivunko ollenkaan. Mieli oli maassa ja olo paheni entisestään kun lapsella todettiin vielä sairaus. Noin puoli vuotta synnytyksen jälkeen olo oli pahimmillaan. Luulin että äitiys olisi aivan ihanaa mutta minä olin vain ahdistunut. Rakastin lasta mutta välillä toivoin etten olisi koskaan lapsentekoon ryhtynyt. Hirveä syyllisyys seurasi noita tunteita. Aloin jotenkin nauttia lapsesta hänen ollessa yli vuoden ikäinen.

Nyt on toinen pikkuinen tossa vieressä tuhisemassa ja olen onnellisempi kun koskaan. Rakastan molempia lapsiani älyttömän paljon ja olen kiitollinen heistä vaikka pikkulapsiarki on raskastakin. Näin jälkeen päin olen miettinyt että luultavasti olin aika pahasti masentunut tuolloin esikoisen syntymän jälkeen ja olisin tarvinnut apua. En vain jaksanut puhua kenellekään. Traumaattinen synnytys ja lapsen sairastuminen vain olivat liikaa mun psyykelle kestää ja se iso elämänmuutos ylipäätään. Silloin ajattelin että miten kukaan on niin hullu että tekee vielä lisää lapsia. Pointtini tässä tarinassa oli se että kyllä sieltä synkkyydestä voi päästä pois. Elämä voi tuntua vielä aivan toisenlaiselta.