Lue keskustelun säännöt.
Miksi rakentaa identiteettinsä olemaan koulukiusattu?
06.09.2021 |
Miksi jotkut entiset kiusatut rakentavat koko identiteettinsä sen ympärille, että olivat koulukiusattuja?
Esimerkkinä lapsuuden ystäväni. Olemme nyt jo lähempänä neljääkymmentä. Näemme harvoin johtuen tästä asiasta. Näimme taas viikonloppuna ja oli hyvin raskasta. Hän alkaa joka kerta muistelemaan menneitä, ensin, että oli kyläkoulussa, jossa kaikki oli ihanaa. No harvoinpa se kiusaaminen kaiketi ihan alaluokilla alkaa. Sitten siirtyi meidän luokalle ala-asteen lopulla ja kiusaaminen alkoi.
Minun kokemus asiasta on, että meitä oli parin tytön joukko jota kiusattiin ja yllä-asteella yksi kiusatuista siirtyi kiusaajiin. Minuakin pyydettiin, mutta ei kiinnostanut heidän kanssa viettää aikaa. Kiusaaminen ei oli ihan sellaista tavallista, jätettiin ulos porukasta ja keksittiin jotain haukkumanimiä. Kerran taisi minun kohdalla äityä fyysiseksi, hänen kohdalla ei muistaakseni kertaakaan. Kiusaaminen rajoittui lähinnä kouluun, jos jossain kaupassa nähtiin muita, niin moikattiin, eikä tullut mitään julkista huutelua tms. Sitten yllä-asteen jälkeen menimme eri kouluihin ja kiusaaminen loppui.
Itse puhun asiasta jos kiusaaminen tulee yleisesti puheeksi, muuten tuskin edes muistan asiaa. Ei vaikuta sinällään elämään muuten, paitsi yritän töissä ja muualla ottaa kaikki huomioon ja puutun jos huomaan syrjintää.
Kaverini taas puhuu pelkästään tästä kiusaamistaustasta. Ei oikein saa uusiakaan ystäviä, koska on niin raskasta seuraa, jonkun verran on lukioajoilta ja satunnaisia muita kuitenkin. Voi ihan kesken keskustelun ruveta avautumaan kokemuksistaan. Hän on myös ollut terapiassa kaikki nämä 20 vuotta. Olen ajatellut, että johtuuko minusta ja kysellyt hänen muilta kavereiltaan, niin sama homma ilman minuakin tai ketään muuta hänen lapsuudestaan. Jatkuvaa avautumista siitä viiden vuoden jaksosta, jolloin kiusaamista oli. Hän on sen jälkeen tehnyt elämässä vaikka mitä, asunut ulkomailla, saanut lapsen, mutta aina vaan tuo kiusaaminen tulee esille. Miksi? Luulisi, että parinkymmenen vuoden terapia saisi jotain aikaan. Ihan kuin hänellä ei olisi muuta identiteettiä kuin koulukiusattu. Ja ihan kuin samoja kokemuksia ei olisi lähes kaikilla ihmisillä jossain vaiheessa elämää.
Kommentit (33)
Kuulostaa ihan kiusaajalta.... YÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! ÄÄÄITIIIIIII!!! (jk.sait huomiosi, onko hyvä nyt?).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ninpä. Kerroin vastaavasta tapauksesta tuolla toisessa langassa, mutta se näyttää hyytyneen.
Yhdellä työkavereistani on omien puheidensa mukaan kiusaamistaustaa (siis tullut kiusatuksi) ja valitettavasti on todettava että ainakin hänen kohdallaan se näkyy toistuvasti negatiivisella tavalla, erityisesti siis se ettei hän osaa päästää siitä irti. Usein hän satunnaisilla hetkillä näkee tarpeelliseksi kaapata koko keskustelun itselleen ruveten vaahtoamaan jostain kiusaamiskokemuksestaan kun muut tuijottavat ällikällä lyötynä vieressä kun (pahimmillaan) palaverin loppukeskustelu kääntyikin luennoksi siitä miten seiskaluokalla pojat kutsuivat häntä läskiksi bussissa.
Ikäviä kokemuksia toki, mutta niistä jankkaaminen parinkymmenen vuoden jälkeen jossain työyhteisön tilanteessa ei ole mitenkään hedelmällistä, lisäksi kokemukset ovat aika samanlaisia mitä moni muukin on kokenut eikä suinkaan mitään maailmaa mullistavia kuten hän asian esittää (enkä ihmisen tuntien todellakaan usko että yhtään vähättelisi näistä kertoessaan, pikemminkin päinvastoin).
Kyllä se on niin, että normaali ihminen käsittelee nämä asiat jo nuorena ja jos ei itsekseen pysty pääsemään niistä yli, hakeutuu terapiaan. Sitten on tämä porukka joka takertuu niihin kiinni ja rakentaa minäkuvansa sen ympärille, ja he sitten ovat monella tapaa vaikeita esim. juuri työyhteisössä.
"normaali ihminen käsittelee nämä asiat jo nuorena" - nuoruuden traumat alkavat usein kuitenkin painaa enemmän vasta myöhemmällä iällä, varsinkin jos on kieltäytynyt ajattelemasta niitä ollenkaan.
Kun muistelen peruskoulun ja lukion aikoja, niin en ollut kiusaaja enkä kiusattu. Minulle riitti ne omat kaverit, jotka olivat samalla luokalla ja asuivat samassa kaupunginosassa. Sekä yläasteella että lukiossa minulla oli oikeastaan 3 hyvää kaveria, joiden kanssa muodostimme nelihenkisen "jengin". Olimme toki tekemisessä muidenkin samalla luokalla olevien kanssa, vaikka en koskaan kokenut tarpeelliseksi tavoitella jotain yleistä suosiota oman kaveripiirin ulkopuolelta. Kyse oli siis eri kavereista ja eri koulusta peruskoulun yläasteen ja lukion osalta.
Etenkin lukiossa minä ja kaverimme olimme kiinnostuneita koulunkäynnistä ja jokainen meistä jatkoi opintoja yliopistossa sen jälkeen. Me olimme myös varsin urheilullista porukkaa. Naisten tai pikemminkin tyttöjen suhteen ei ollut mitään mainittavaa "menestystä", mutta en kokenut sitä minään mainittavana ongelmana vaan minulla riitti elämässä muutakin tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Kun muistelen peruskoulun ja lukion aikoja, niin en ollut kiusaaja enkä kiusattu. Minulle riitti ne omat kaverit, jotka olivat samalla luokalla ja asuivat samassa kaupunginosassa. Sekä yläasteella että lukiossa minulla oli oikeastaan 3 hyvää kaveria, joiden kanssa muodostimme nelihenkisen "jengin". Olimme toki tekemisessä muidenkin samalla luokalla olevien kanssa, vaikka en koskaan kokenut tarpeelliseksi tavoitella jotain yleistä suosiota oman kaveripiirin ulkopuolelta. Kyse oli siis eri kavereista ja eri koulusta peruskoulun yläasteen ja lukion osalta.
Etenkin lukiossa minä ja kaverimme olimme kiinnostuneita koulunkäynnistä ja jokainen meistä jatkoi opintoja yliopistossa sen jälkeen. Me olimme myös varsin urheilullista porukkaa. Naisten tai pikemminkin tyttöjen suhteen ei ollut mitään mainittavaa "menestystä", mutta en kokenut sitä minään mainittavana ongelmana vaan minulla riitti elämässä muutakin tekemistä.
Eli sinulla oli kaikki niin hyvin kuin nuorella nyt voi olla. Kiva juttu, mutta miten liittyy aiheeseen?
Noh.
Ensinnäkin, miksi kuvittelet, että hän rakentaa - siis tietoisesti ja tahallaan rakentaa - identiteettinsä koulukiusaamisen ympärille? Eiköhän se ole hänelle vastenmielinen ja syvästi negatiivinen asia.
Toiseksi: tuleeko mieleesi, että teillä ei ole muuta yhteistä enää kuin ne lapsuuden muistot? Hän ehkä hakee sinusta vertaistukea, olitte molemmat kiusaamisen uhreja. Oletko ikinä sanonut hänelle tuosta, että et mielelläsi enää muistele niitä aikoja, se vain masentaa sinua ja koet pääseväsi asian yli sillä, että et kauheasti käsittele niitä muistoja.
Kolmanneksi: voiko jollekin oikeasti tulla yllätyksenä se, että me olemme ihmisinä kaikki erilaisia? Osa ottaa vastoinkäymiset raskaasti, eikä tunnu pääsevän niistä yli, toiselle ne ovat pikkuinen kuoppa tiessä. Ole iloinen resilienssistäsi, äläkä mollaa kaveriasi muille - sitähän sinä nimittäin OLET tehnyt, kun kerrot tuossa kyselleesi yhteisiltä kavereiltanne, miten hän heille puhuu koulukiusaamisesta. Oikein laajaltiko sitä päivittelitte ja aimistelitte...?
Sanoit siis näin: "Olen ajatellut, että johtuuko minusta ja kysellyt hänen muilta kavereiltaan, niin sama homma ilman minuakin tai ketään muuta hänen lapsuudestaan. Jatkuvaa avautumista siitä viiden vuoden jaksosta, jolloin kiusaamista oli."
Oikeasti nyt. Ei kukaan mielellään vello traumoissa, mutta osa ei vaan niistä pääse yli. Olen itsekin enemmän sitä "ei kun eteenpäin vaan, ei saa jäädä tuleen makaamaan"-tyyppi, itsekin jouduin yläasteella koulukiusatuksi - mutta sentään ymmärrän empatiaa tuntea niitä heikompia kohtaan, joille siitä ylipääseminen on vaikeaa.
Jos et halua jutella niistä asioista, sano se suoraan. Jos se ei auta, vähennä yhteydenpitoa. MUTTA ÄLÄ RUODI YHTEISTEN TUTTAVIENNE KANSSA HÄNEN PUHEITAAN, SE ON HALPAMAISTA PUUKOTTAMISTA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun muistelen peruskoulun ja lukion aikoja, niin en ollut kiusaaja enkä kiusattu. Minulle riitti ne omat kaverit, jotka olivat samalla luokalla ja asuivat samassa kaupunginosassa. Sekä yläasteella että lukiossa minulla oli oikeastaan 3 hyvää kaveria, joiden kanssa muodostimme nelihenkisen "jengin". Olimme toki tekemisessä muidenkin samalla luokalla olevien kanssa, vaikka en koskaan kokenut tarpeelliseksi tavoitella jotain yleistä suosiota oman kaveripiirin ulkopuolelta. Kyse oli siis eri kavereista ja eri koulusta peruskoulun yläasteen ja lukion osalta.
Etenkin lukiossa minä ja kaverimme olimme kiinnostuneita koulunkäynnistä ja jokainen meistä jatkoi opintoja yliopistossa sen jälkeen. Me olimme myös varsin urheilullista porukkaa. Naisten tai pikemminkin tyttöjen suhteen ei ollut mitään mainittavaa "menestystä", mutta en kokenut sitä minään mainittavana ongelmana vaan minulla riitti elämässä muutakin tekemistä.Eli sinulla oli kaikki niin hyvin kuin nuorella nyt voi olla. Kiva juttu, mutta miten liittyy aiheeseen?
No, täällä tuntuvat olevan äänessä vain ne jotka ovat olleet kiusaajia tai kiusattuja. Yksi tehokas keino välttää kiusatuksi tulemista on hankkia hyviä kavereita, joihin voi luottaa eikä ole sitten myöskään tarvetta yrittää miellyttää kaikkia samanaikaisesti.
Lapseni sanoi kerran hyvin: jokaista joko kiusataan tai hän on kiusattu. Joskus molempia.
Niin minäkin sen muistan. En tunne oikeasti ketään jota ei olisi kiusattu.
Itse olen saanut aikuisena anteeksipyynnön kiusaajaltani. Hän ei kuulemma tajunnut. Entinen kaverini oli hänelle itkenyt kuinka loukkantunut oli. Ei tu9 kiusaaja halunnut kuin pitää kierolla tavallaan itseään pinnalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiusaaminen on vakava ja hirveä asia, mutta sitä en ymmärrä enkä usko, että 95% suomalaisista julkkiksista ja julkkistyrkyistä ( muusikot, kirjailijat, näyttelijät jne.) olisivat muka olleet kiusattuja.
Tuntuu kuin ihan jokainen selittäisi kyynel silmäkulmassa hirvittävää koulukiusaamista.
Koulukiusaaminen, siinäpä oiva ja monipuolinen termi.
Sillä voidaan selittää likimain kaikki myöhemmin vastaantulleet koettelemukset ja omat väärät valinnat.
Ja vaikka ei olisikaan koulukiusattu, niin aina voi vetää tämän termin ikäänkuin syyksi ihan omiin töppäyksiin. Ja itsessä ei ole mitään ongelmaa, ja kaikkien pitää kuulla tämä aina uudelleen ja uudelleen...
Nimimerkillä "kokemusta kummaltakin puolelta".
Kiusattuja ei tule, eikä heidän valitusta kuule kun kiusaaminen lopetetaan. Siinä ratkaisu. Muuta ratkaisua ei ole. Niin kauan kun kiusataan, kiusatut valittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noh.
Ensinnäkin, miksi kuvittelet, että hän rakentaa - siis tietoisesti ja tahallaan rakentaa - identiteettinsä koulukiusaamisen ympärille? Eiköhän se ole hänelle vastenmielinen ja syvästi negatiivinen asia.
Toiseksi: tuleeko mieleesi, että teillä ei ole muuta yhteistä enää kuin ne lapsuuden muistot? Hän ehkä hakee sinusta vertaistukea, olitte molemmat kiusaamisen uhreja. Oletko ikinä sanonut hänelle tuosta, että et mielelläsi enää muistele niitä aikoja, se vain masentaa sinua ja koet pääseväsi asian yli sillä, että et kauheasti käsittele niitä muistoja.
Kolmanneksi: voiko jollekin oikeasti tulla yllätyksenä se, että me olemme ihmisinä kaikki erilaisia? Osa ottaa vastoinkäymiset raskaasti, eikä tunnu pääsevän niistä yli, toiselle ne ovat pikkuinen kuoppa tiessä. Ole iloinen resilienssistäsi, äläkä mollaa kaveriasi muille - sitähän sinä nimittäin OLET tehnyt, kun kerrot tuossa kyselleesi yhteisiltä kavereiltanne, miten hän heille puhuu koulukiusaamisesta. Oikein laajaltiko sitä päivittelitte ja aimistelitte...?
Sanoit siis näin: "Olen ajatellut, että johtuuko minusta ja kysellyt hänen muilta kavereiltaan, niin sama homma ilman minuakin tai ketään muuta hänen lapsuudestaan. Jatkuvaa avautumista siitä viiden vuoden jaksosta, jolloin kiusaamista oli."
Oikeasti nyt. Ei kukaan mielellään vello traumoissa, mutta osa ei vaan niistä pääse yli. Olen itsekin enemmän sitä "ei kun eteenpäin vaan, ei saa jäädä tuleen makaamaan"-tyyppi, itsekin jouduin yläasteella koulukiusatuksi - mutta sentään ymmärrän empatiaa tuntea niitä heikompia kohtaan, joille siitä ylipääseminen on vaikeaa.
Jos et halua jutella niistä asioista, sano se suoraan. Jos se ei auta, vähennä yhteydenpitoa. MUTTA ÄLÄ RUODI YHTEISTEN TUTTAVIENNE KANSSA HÄNEN PUHEITAAN, SE ON HALPAMAISTA PUUKOTTAMISTA.
Luuletko, etten tämän lähes 25vuoden aikana ole muutamaan kertaan hänelle sanonut asiasta ihan suoraankin?
Sitä minä mietin, että käyttääkö hän minua vain vertaistukiryhmänä ja siksi kysyin yhteisiltä tuttavilta, että puhuuko hän yhtä paljon menneisyydestä ja koulukiusaamisesta, kun minä en ole paikalla. Ja vastaus oli kyllä. Minusta tämä ei ole mitenkään selkään puukottamista. Me olemme myös yhdessä muiden kanssa kertoneet kokeva me tämän hänen avautumisensa hyvin raskaaksi, mutta muutosta ei tapahdu ja tämäkin otettiin hyvin negatiivisena vastaan. Kuten alussa sanoin, niin yhteyden pito on vähentynyt ja samoin muilla kavereillaan, niin nyt hän kokee että mekin jätämme ulkopuolelle ja kiusaamme.
Eikä auta, että minun kokemukseni ovat täysin samoja, kiusaaminen ei ollut mitenkään erityisen hirveää ja lieveni selkeästi yhdeksennälle luokalla, eli kun ihmiset kasvoivat. Hänellä kuitenkin oli sinä aikana ystäviä, minä ja muutama muu vanhasta koulusta, perhe jolle pystyi kertomaan tapahtumista ja muutenkin asiat ihan hyvin. Välillä tulee mieleen, että tapahtuisipa hänelle joku uusi tragedia, jota voisi vatvoa seuraavat 20 vuotta, ettei aina tarvitsisi tätä samaa kuunnella. En oikeastaan muista kertaakaan, että hän ei olisi ottanut asiaa esille ja tosiaan tästä on se 20vuotta. Muuten hän on kuitenkin minulle tärkeä ihminen, mutta en vaan enää jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh.
Ensinnäkin, miksi kuvittelet, että hän rakentaa - siis tietoisesti ja tahallaan rakentaa - identiteettinsä koulukiusaamisen ympärille? Eiköhän se ole hänelle vastenmielinen ja syvästi negatiivinen asia.
Toiseksi: tuleeko mieleesi, että teillä ei ole muuta yhteistä enää kuin ne lapsuuden muistot? Hän ehkä hakee sinusta vertaistukea, olitte molemmat kiusaamisen uhreja. Oletko ikinä sanonut hänelle tuosta, että et mielelläsi enää muistele niitä aikoja, se vain masentaa sinua ja koet pääseväsi asian yli sillä, että et kauheasti käsittele niitä muistoja.
Kolmanneksi: voiko jollekin oikeasti tulla yllätyksenä se, että me olemme ihmisinä kaikki erilaisia? Osa ottaa vastoinkäymiset raskaasti, eikä tunnu pääsevän niistä yli, toiselle ne ovat pikkuinen kuoppa tiessä. Ole iloinen resilienssistäsi, äläkä mollaa kaveriasi muille - sitähän sinä nimittäin OLET tehnyt, kun kerrot tuossa kyselleesi yhteisiltä kavereiltanne, miten hän heille puhuu koulukiusaamisesta. Oikein laajaltiko sitä päivittelitte ja aimistelitte...?
Sanoit siis näin: "Olen ajatellut, että johtuuko minusta ja kysellyt hänen muilta kavereiltaan, niin sama homma ilman minuakin tai ketään muuta hänen lapsuudestaan. Jatkuvaa avautumista siitä viiden vuoden jaksosta, jolloin kiusaamista oli."
Oikeasti nyt. Ei kukaan mielellään vello traumoissa, mutta osa ei vaan niistä pääse yli. Olen itsekin enemmän sitä "ei kun eteenpäin vaan, ei saa jäädä tuleen makaamaan"-tyyppi, itsekin jouduin yläasteella koulukiusatuksi - mutta sentään ymmärrän empatiaa tuntea niitä heikompia kohtaan, joille siitä ylipääseminen on vaikeaa.
Jos et halua jutella niistä asioista, sano se suoraan. Jos se ei auta, vähennä yhteydenpitoa. MUTTA ÄLÄ RUODI YHTEISTEN TUTTAVIENNE KANSSA HÄNEN PUHEITAAN, SE ON HALPAMAISTA PUUKOTTAMISTA.
Luuletko, etten tämän lähes 25vuoden aikana ole muutamaan kertaan hänelle sanonut asiasta ihan suoraankin?
Sitä minä mietin, että käyttääkö hän minua vain vertaistukiryhmänä ja siksi kysyin yhteisiltä tuttavilta, että puhuuko hän yhtä paljon menneisyydestä ja koulukiusaamisesta, kun minä en ole paikalla. Ja vastaus oli kyllä. Minusta tämä ei ole mitenkään selkään puukottamista. Me olemme myös yhdessä muiden kanssa kertoneet kokeva me tämän hänen avautumisensa hyvin raskaaksi, mutta muutosta ei tapahdu ja tämäkin otettiin hyvin negatiivisena vastaan. Kuten alussa sanoin, niin yhteyden pito on vähentynyt ja samoin muilla kavereillaan, niin nyt hän kokee että mekin jätämme ulkopuolelle ja kiusaamme.
Eikä auta, että minun kokemukseni ovat täysin samoja, kiusaaminen ei ollut mitenkään erityisen hirveää ja lieveni selkeästi yhdeksennälle luokalla, eli kun ihmiset kasvoivat. Hänellä kuitenkin oli sinä aikana ystäviä, minä ja muutama muu vanhasta koulusta, perhe jolle pystyi kertomaan tapahtumista ja muutenkin asiat ihan hyvin. Välillä tulee mieleen, että tapahtuisipa hänelle joku uusi tragedia, jota voisi vatvoa seuraavat 20 vuotta, ettei aina tarvitsisi tätä samaa kuunnella. En oikeastaan muista kertaakaan, että hän ei olisi ottanut asiaa esille ja tosiaan tästä on se 20vuotta. Muuten hän on kuitenkin minulle tärkeä ihminen, mutta en vaan enää jaksa.
Minä en luule, koska et sanonut asiasta mitään, vaikka pitkän aloituksen rustasitkin.
Hyvä, jos et ole pidempään vatvonut asiaa kavereiden kesken.
Jotenkin kumminkin tuossa viestit päinvastaista, etkä edes itse huomaa: "Me olemme myös yhdessä muiden kanssa kertoneet kokeva me tämän hänen avautumisensa hyvin raskaaksi, mutta muutosta ei tapahdu ja tämäkin otettiin hyvin negatiivisena vastaan."
Kuvittelepa hetki, että asiassa, jonka itse koet kauheimmaksi kokemukseksesi, sinun ystävänä pitämäsi ihmiset tulevat sinulle sanomaan, että älä enää jauha tätä, emme halua kuulla, olet liiaksi märehtinyt tätä jo.
Sinun on ehkä vaikea kuvitella tilannetta, mutta minä voin hyvin ymmärtää, miksi tuo koulukaverinne otti asian negatiivisesti. Mitäpä muutakaan. Yhdeltä ihmiseltä sen voisi vielä ottaakin rakentavana palautteena, mutta että olette keränneet kimpan ja ruotineet keskenänne miten " rasittava hän on" - niin se ON aikalaista selkäänpuukotusta.
Jos et jaksa kuunnella tilitystä, niin anna hänen olla. Ota etäisyyttä. Hyväksi teille molemmille.
Hänellä voi olla taustalla vaikkapa krooninen masennus, joka yhdessä sinun mitätöimäsi kiusaamisen takia ei jätä häntä rauhaan, vaan on tuhonnut hänen itsetuntoaan. Minusta se on ymmärrettävää siinä missä kaikki muutkin mielenterveyden häiriöt - ei niihinkään yleensä mitään "objektiivista syytä" ole! Siis sellaista syytä, joka kaikilla aiheuttaisi yhtä lailla masennusta/ahdistushäiriön/PTSD:n tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillakin ne traumat jää niin kovasti dominoimaan, että ei uskalleta mennä elämässä eteenpäin. Jos sieltä kouluympyröistä uskaltaa vähän lähteä tutustumaan muihinkin, niin huomaa, että vieraat ihmiset kohtelee sinua mukavasti, kuten muitakin tuntemattomia kohdellaan. Kukaan, nössöinkään ujopiimä, ei ole mikään universaali nyrkkeilysäkki ja inhokki, jos ottaa avoimen, muista ihmisistä kiinnostuneen asenteen, mutta tietysti tällainen voi olla vaikeaa niille, joita on kiusattu vuosikausia pahasti.
Itse olen ollut kiusattu ja kyllä se itseinho ropisi kovasti pois, kun tajusin, että minun ei tarvi kyyristellä ikätovereilleni, minä voin vielä 21-vuotiaana opetella sosiaalisia taitoja ja minä olen uusien tuttavuuksien silmissä ihminen muiden joukossa, vaikka kiusaajilleni olinkin tautinen ällötys ilman syytä. Kiusaajille, jotka on unohtaneet koko kiusaamisen ja jatkaneet elämäänsä sotkunsa taakseen jättäneenä. Voin itse valita siivoanko sotkun, eli haen apua ja paranen, vai jäänkö kieriskelemään sotkussa, eli katkeroidun. Kukaan ei ole enää aikuisena estämässä minua tekemästä kumpaakaan.
Toki kiusaaminen jättää pysyviä jälkiä persoonallisuuteen, mutta sitähän kukaan pitkäaikaisesti kiusattu ei tiedä, millainen hänestä olisi tullut ilman kiusaamista.
Kyllähän se yksi Jokelassa asunut valittiin Euroopan parlamenttiinkin kun mainosti olleensa Jokelan kunnan aluella kun se yksi idiootti rupesi ammuskelemaan Jokelan koululla. Toiset onnettomat vielä äänestivät sitä.