Lue keskustelun säännöt.
Miten hyväksyä omat mielenterveysongelmat ja yksinäisyys?
10.10.2014 |
Pakko kai se on myöntää, vaikka olenkin taistellut sitkeästi tätä vastaan, että mulla on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Teini-ikäisestä asti ilman kavereita/ystäviä ja opiskelut venyneet monella vuodella. Olen hiljainen, sisäänpäinkääntynyt, fyysisesti ei-puoleensavetävä ja oireilen ajoittain rajusti myös ahmimishäiriöllä. Ihmisten ikävä on karmaiseva, koska koen itseni seuralliseksi ja viettäisin mielelläni aikaa muiden kanssa. Oma kömpelyys sosiaalisissa tilanteissa vain aiheuttaa sen, että joko tahattomasti ärsytän muita tai sitten olen niin hiljainen että mut sivuutetaan kokonaan.
Oon vähitellen keräillyt rohkeutta siihen, että uskaltaisin yrittää hakeutua muiden ihmisten pariin enemmän. Se vaan tuntuu niin vaikealta. Tiedostan vähän turhan hyvin omat puutteeni ja ymmärrän sen, että minusta on vaikeampi tykätä kuin monesta muusta. Mistähän sitä sitten saisi tarpeeksi rohkeutta, että uskaltaisi olla muiden ihmisten kanssa ilman suojakuorta, omana ongelmaisena itsenään. Mulla on todella tyly ja tympeä ulkokuori, jonka vetäisen helposti päälleni. Ja miten hyväksyisi sen, että on moniongelmainen ja "heikko", ei sellainen iloinen menestyjä joita ihmiset mieluiten napsivat tuttavapiiriinsä.
Saan toki ammattiapua, mutta se auttaa minua vain tiettyyn rajaan asti. Terapeutti ei pysty hankkimaan mulle kavereita...
Kommentit (22)
[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 10:16"]Hei meillä on tosi paljon yhteistä AP! :) Mua hävettää tää mun tilanne. Oon ollu masennuskierteessä 13-vuotiaasta asti ja täytän kohta 20. Nyt syksyllä mulla paheni sosiaalisten tilanteiden kammo enkä oo enää voinu mennä ruokalaan syömään kun mun kädet alkaa täristä eikä mikään pysy käsissä. Nyt oon ollu kohta 2 viikkoo poissa koulusta kun en yksinkertasesti uskalla mennä sinnekkään.
Toivon että saat jostain kavereita AP ja kaikkea hyvää sulle.
[/quote]
Minulle tuotiin koulussa ruuat luokkaan, kun en yksinkertasesti pystynyt menemään ruokailuun. En mitenkään. Sain syödä omassa rauhassa. Ruuat haettiin kopassa (missälie, sellainen iso sininen rasia) koulun keittiöstä, ja koppa palautettiin takaisin koulun keittiöön.
-16-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 17-vuotias skitsofreenikko, jonka päälle löytyy vielä syvää masennusta ja paniikkihäiriötä (kumpaankin lääkkeet), ja mikäs tässä. Paniikkihäiriö kyllä vaikeuttaa elämää, huonoina päivinä paljonkin, mutta olen oppinut elämään diagnooseista huolimatta. Suurinosa ikäisistäni tuntuu pitävän minua joko pelottavana, tai outona, ja olenkin ystävystynyt pääasiassa as-nuoriin. Kahteen näistä olen tutustunut netissä, mulle on aina ollut helpompaa tutustua ihmisiin netissä, ja yhteen koulussa. Skitsofreniasta on mulle kyllä seuraa, etten sillä tapaa ole "yksin". Niinkuin ikinä, kokoajan joku on vieressä, vaikkei se olisikaan todellinen ihminen. Mulla ei oikein ole mitään sanoja sun tilanteeseen, mutta haluan sun tietähän, ettet ole yksin, vaan meitä on muitakin.