Lue keskustelun säännöt.
Miten hyväksyä omat mielenterveysongelmat ja yksinäisyys?
10.10.2014 |
Pakko kai se on myöntää, vaikka olenkin taistellut sitkeästi tätä vastaan, että mulla on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Teini-ikäisestä asti ilman kavereita/ystäviä ja opiskelut venyneet monella vuodella. Olen hiljainen, sisäänpäinkääntynyt, fyysisesti ei-puoleensavetävä ja oireilen ajoittain rajusti myös ahmimishäiriöllä. Ihmisten ikävä on karmaiseva, koska koen itseni seuralliseksi ja viettäisin mielelläni aikaa muiden kanssa. Oma kömpelyys sosiaalisissa tilanteissa vain aiheuttaa sen, että joko tahattomasti ärsytän muita tai sitten olen niin hiljainen että mut sivuutetaan kokonaan.
Oon vähitellen keräillyt rohkeutta siihen, että uskaltaisin yrittää hakeutua muiden ihmisten pariin enemmän. Se vaan tuntuu niin vaikealta. Tiedostan vähän turhan hyvin omat puutteeni ja ymmärrän sen, että minusta on vaikeampi tykätä kuin monesta muusta. Mistähän sitä sitten saisi tarpeeksi rohkeutta, että uskaltaisi olla muiden ihmisten kanssa ilman suojakuorta, omana ongelmaisena itsenään. Mulla on todella tyly ja tympeä ulkokuori, jonka vetäisen helposti päälleni. Ja miten hyväksyisi sen, että on moniongelmainen ja "heikko", ei sellainen iloinen menestyjä joita ihmiset mieluiten napsivat tuttavapiiriinsä.
Saan toki ammattiapua, mutta se auttaa minua vain tiettyyn rajaan asti. Terapeutti ei pysty hankkimaan mulle kavereita...
Kommentit (22)
[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 15:21"]
Hakeudu itseäsikin omituisempien ihmisten seuraan. Harjoittelet ystävystymistä - vai eivätkö vieläkin ongelmaisemmat ihmiset kelpaa sinulle?
[/quote]
Tämä on kieltämättä vähän ongelmallinen asia. Reagoin aika herkästi muiden mielipiteisiin ja mielialoihin, ja olen selkeästi huomannut, että synkeiden ihmisten seurassa alan itsekin ahdistumaan, kun taas iloisten ja positiivisten ihmisten kanssa (esim. työpaikalla) mulla on paljon rennompi ja parempi olo! Eli kyllä, voisin siis sanoa että vilpittömästi pidän iloisista ja henkisesti hyvinvoivista ihmisistä enemmän kuin muista nk. kaltaisistani luusereista. Mutta tokihan ymmärrän, että näillä hyvinvoivilla ihmisillä on usein niin paljon ylitarjontaa ihmissuhteista, että välttämättä minun "tasoiselle" ei riitä aikaa.
Mua ei siis haittaa esim. se, jos joku on vaikkapa ujo ja kiltti, eli en vaadi mitään seurapiirikuningatarta, mutta vaikkapa se ettei ole mitään mielipiteitä, kommentti kaikkeen on "ihan sama" tai olemus on selkeästi sosiaalisesti ahdistunut, se on vaikeampaa koska koen että minun on vaikea toimia tällaisten ihmisten kanssa. Nuorempana mulla oli koulukavereina ihmisiä joiden kanssa ainoa yhdistävä asia oli ujous ja ulkopuolisuus, eikä se kyllä mitään friends forever-touhua ollut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 12:53"]
Muuttaisinkin ulkomaille, mutta opinnot pitäisi saada sitä ennen loppuun. Mulla on vielä reilusti opiskeluja jäljellä ja voimavarat aika lailla nollassa. Yliopistolla muut tuntuvat olevan sellaisia reippaita suorittajia. Koen tän ympäristön tosi raskaana ja ahdistavana, mikä on kurja, koska haluaisin viihtyä yliopistolla.
En myöskään haluaisi tyytyä yksinäisyyteen ja erakoitua. Päätin teininä että en tarvitse muita ihmisiä mihinkään enkä aio ottaa enää minkäänlaista kontaktia muihin, mikä johti sitten tosi rajuun romahdukseen. Mulle ei valitettavasti oikein sovi täydellinen yksinäisyys, vaikka viihdynkin osan päivästäni ihan hyvin yksin. Vaikeinta on mennä omana itsenään muiden mukaan ja kohdata se ettei pidetäkään. Nytkin esim. olen lähettänyt pyynnön päästä yhteen faceryhmään, johon mulla olisi periaatteessa ihan yhtäläinen oikeus liittyä kuin muillakin (olin siis mukana eräässä tapahtumassa) mutta eipä ole kuulunut mitään vastausta. Pelkään että muut eivät halua kutsua mua sinne mukaan, mikä tuntuu kurjalta.
[/quote]
Hae yhteyksia mahdollisimman laajalta äläkä jää murehtimaan jos jostakin saat pakit.
Voi herran jumala kun mun suusta toi alotus! :O Jotenkin lohduttavaa että meitä on muitakin enkä vaan minä josta tuntuu tolta...
Hakeudu itseäsikin omituisempien ihmisten seuraan. Harjoittelet ystävystymistä - vai eivätkö vieläkin ongelmaisemmat ihmiset kelpaa sinulle?
Minä olin ennen aika kauan vaikeasti masentunut. Kärsin myös siitä kun ainoat sanat viikkoon, olivat kiitos en tarvii kuittia/ moikka/ hei hei.
Pakkohan se masentuneisuutensa oli hyväksyä, että pystyi sitä asiaa alkaa työstämään. Pienen pienin askelin ja monia eri asioita tekemällä ja aloittamalla, vähitellen toivuin. Ne asiat olivat äärimmäisen yksinkertaisia ja moneen kertaan joka paikassa toitotettuja.
Jännintä minusta on nyt se, että kun minulla nyt on maailman ihanin mies elämässäni kerrankin, (mitä en voinut koskaan uskoa tapahtuvan, koska silloin sairaana olin turvonnut, satakiloinen, ruman plastisen vihaihen kasvoiltani ja epähygieeninen haiseva paskakasa) TARVITSEN helvetisti omaa yksinäistä aikaani.
Menetän hermoni muutamassa päivässä, jos joudun olemaan jatkuvasti toisten kanssa tiiviisti. Tuntuu että aivoni ylikuumenevat liian nopeasti tässä uudessa "perheessäni".
Olen tajunnut että toiset ihmiset eivät tee minua onnelliseksi. Väitän että pystyisin olemaan onnellinen ihan yksinkin. Joskus mietin, olisinko jopa vielä onnellisempi ihan ilman ketään.. siis tässä miehessä ei ole mitään vikaa, eikä hän häiritse minua mahdottoman paljoa..enemmänin minua häiritsee kaikki "kylkiäiset".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat ihan multa! :DD Friends?
Meitä on monia mutta miksi emme sitten koskaan tunnu kohtaavan toisiamme :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sun pitää vaan hyväksyä elämä sellaisena kun se on, ja ottaa vastuu muutoksesta. Ja muistaa, että on ihan ok, ettei kaikki ole aina ok. Näytä muille heikkoutesi, niin sinua on helpompi lähestyä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä ole tyly vaan huumorintajuinen.
Ei heikkous haittaa vaan se että suhtaudut siihen itse negatiivisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä monet, joilla on mielenterveysongelmia, voivat olla tosi mukavia, huumorintajuisia, värikkäitä ja jänniä tyyppejä. Jos siis uskaltavat olla omia itsejään. Se ärsyttää kun he vetäytyvät välillä kuvioista. Heidän seuraansa tulee ikävä.
Kuulostaa hullulta, mut jos sulla on mahdollisuus niin muuta ulkomaille! Mieluiten todella monikulttuuriseen maahan, esim. Englantiin. Itse mielenterveysongelmaisena asun Englannissa ja ystävien saamisessa ei ole mitään ongelmaa :) Tämä johtuu siitä, että täällä on porukkaa niin monesta maasta ja erilaisista oloista, ettei kukaan tuomitse hiljaista ja ujoa, vaan jokainen hyväksytään erityispiirteineen. Riippuu tietty vähän missä piireissä liikkuu, mut kaikki taiteellisemmat piirit on tosi jees :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne hyväksyy vaan iän myötä, kun keskittyy muihin asioihin kuin ihmisiin. Itse olen lapsesta asti ollut kiusattu ja syrjitty, aina vaan "erilainen" porukassa. Teininä asia ahdisti ihan kauheasti. Opiskeluaikana ei sentään kiusattu, sain olla rauhassa, mutta yksin. Joskus yritin mennä muiden opiskelijoiden rientoihin mutta taas olin erilainen, kummajainen, ja minua välteltiin.
Joskus 30 iässä aloin hyväksyä sen, että ei, ihmiset ei tule koskaan minusta pitämään ja se on syytä vain hyväksyä, jos en aio jatkaa pääni hakkaamista kiviseinään sillä että yritän saada ihmisseuraa. Olinhan sitä jo yrittänyt 20 vuotta ainakin ja lopputulos oli vain valtava määrä pettymyksiä ja ahdistusta ja kelpaamattomuuden tunnetta. Minä sitten päätin että minä en enää edes yritä kelvata ihmisille vaan etsin elämääni muuta sisältöä. Keskityin työhöni, otin 2 koiraa, hankin omakotitalon jossa on aina pieniä projekteja päällä. Nautin kaikesta mitä elämässäni on enkä mieti sitä mitä ei ole, eli ihmisiä.
Nyt olen 40 v ja varsin onnellinen erakko :)
[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 01:22"]
Kuulostat ihan multa! :DD Friends?
[/quote]
Perustakaa vaikka Facebookiin ryhmä, jossa voitte tutustua. Tai jonnekin muualle, mutta siis virtuaaliyhteisö, jossa samanhenkiset voivat jutella ja tutustua. Ties vaikka siitä syntyisi myös live-elämän ystävyyssuhteita.
Voi olla pitkäkin tie hyväksyä itsensä, mutta se on mahdollista ja kannattaa. Itseironiaa kehiin. Vihamielisyys pelottaa ihmisiä.
[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 10:03"]
Kuulostaa hullulta, mut jos sulla on mahdollisuus niin muuta ulkomaille! Mieluiten todella monikulttuuriseen maahan, esim. Englantiin. Itse mielenterveysongelmaisena asun Englannissa ja ystävien saamisessa ei ole mitään ongelmaa :) Tämä johtuu siitä, että täällä on porukkaa niin monesta maasta ja erilaisista oloista, ettei kukaan tuomitse hiljaista ja ujoa, vaan jokainen hyväksytään erityispiirteineen. Riippuu tietty vähän missä piireissä liikkuu, mut kaikki taiteellisemmat piirit on tosi jees :)
[/quote]
Mulla taas on ollut elämäni yksinäisimmät vuodet ulkomailla asuessa. Olen asunut 2 vuotta briteissä ja vuoden Espanjassa. Molemmissa minua vieroksuttiin vähintään yhtä pahasti kuin Suomessa.
Toisaalta jos ongelma on pelkkä ujous, mutta on pohjimmiltaan mukava persoona josta ihmiset tykkää, niin voi tosiaan olla että ulkomailla on helpompi saada ystäviä, kun muut ottaa enemmän kontaktia ja murtavat sun puolesta sen alkujäykkyyden jään. Sen sijaan jos on kuten minä, oikeasti jotenkin outo ja/tai mielenterveysongelmainen, voi suhtautuminen ulkomaalaiseen kummajaiseen olla varsin karua.
Hei meillä on tosi paljon yhteistä AP! :) Mua hävettää tää mun tilanne. Oon ollu masennuskierteessä 13-vuotiaasta asti ja täytän kohta 20. Nyt syksyllä mulla paheni sosiaalisten tilanteiden kammo enkä oo enää voinu mennä ruokalaan syömään kun mun kädet alkaa täristä eikä mikään pysy käsissä. Nyt oon ollu kohta 2 viikkoo poissa koulusta kun en yksinkertasesti uskalla mennä sinnekkään.
Toivon että saat jostain kavereita AP ja kaikkea hyvää sulle.
[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 10:16"]
Hei meillä on tosi paljon yhteistä AP! :) Mua hävettää tää mun tilanne. Oon ollu masennuskierteessä 13-vuotiaasta asti ja täytän kohta 20. Nyt syksyllä mulla paheni sosiaalisten tilanteiden kammo enkä oo enää voinu mennä ruokalaan syömään kun mun kädet alkaa täristä eikä mikään pysy käsissä. Nyt oon ollu kohta 2 viikkoo poissa koulusta kun en yksinkertasesti uskalla mennä sinnekkään. Toivon että saat jostain kavereita AP ja kaikkea hyvää sulle.
[/quote]
Kai olet hakenut apua? TUollaiseen on hyviä lääkkeitä olemassa, ei tarvitse antaa oireiden noin paljon elämää rajoittaa!
Muuttaisinkin ulkomaille, mutta opinnot pitäisi saada sitä ennen loppuun. Mulla on vielä reilusti opiskeluja jäljellä ja voimavarat aika lailla nollassa. Yliopistolla muut tuntuvat olevan sellaisia reippaita suorittajia. Koen tän ympäristön tosi raskaana ja ahdistavana, mikä on kurja, koska haluaisin viihtyä yliopistolla.
En myöskään haluaisi tyytyä yksinäisyyteen ja erakoitua. Päätin teininä että en tarvitse muita ihmisiä mihinkään enkä aio ottaa enää minkäänlaista kontaktia muihin, mikä johti sitten tosi rajuun romahdukseen. Mulle ei valitettavasti oikein sovi täydellinen yksinäisyys, vaikka viihdynkin osan päivästäni ihan hyvin yksin. Vaikeinta on mennä omana itsenään muiden mukaan ja kohdata se ettei pidetäkään. Nytkin esim. olen lähettänyt pyynnön päästä yhteen faceryhmään, johon mulla olisi periaatteessa ihan yhtäläinen oikeus liittyä kuin muillakin (olin siis mukana eräässä tapahtumassa) mutta eipä ole kuulunut mitään vastausta. Pelkään että muut eivät halua kutsua mua sinne mukaan, mikä tuntuu kurjalta.