Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun ei ole enää isompia tavoitteita elämässä, mutta elämä on mukavaa.. Hyvä vai huono?
27.08.2021 |
Minulla on ollut tavotteita. Ja osaan olen päässyt. Sen kaikkein isoimman henk.koht. tavoitteen saavutin vuosi sitten, sen josta haaveilin jo liki 20 vuotta.
Toteutunut haaveeni ei ole muiden silmin iso; ei rikkautta, materiaa, statusta, ja osalle se olisi jopa hirvein asia mitä voivat kuvitella, mutta MINÄ haaveilin tästä, ja sain sen toteutettua. (En kerro mikä se on, jottei keskustelu ajaudu väärille urille. Se on kuitenkin aloituksessani sivuseikka.)
Nyt olen tämän vuoden siis lähinnä vaan nauttinut olostani. En tietenkään ole koko aikaa taivaissa, eihän mikään tunnetila tai tunnetilan huippu kestä loputtomiin. Mutta arkeni on nyt stressitöntä ja hyvää. Rauhallista. Jatkuva ahdistus, epätoivo ja väsymys on poissa.
Olen vaan nyt havahtunut viime viikkoina siihen, ettei mulla ole enää mitään isoa haavetta eikä tavoitetta elämässä. En näe mitään, mitä haluaisin oikeasti tavoitella, siis jos nyt aatellaan näitä mitä luettelin alkuun, rahaa, statusta, materiaa.
Asia ei haittaisi minua, ellen huomaisi kuitenkin liki kaikkien muiden ihmisten ympärilläni jatkuvasti tavoittelevan jotain, yleensä siis rahaa/enemmän rahaa, sitä statusta tai titteliä, vaikutusvaltaa, menestystä, julkisuutta, omaa yritystä, parempaa koulutusta, tai vähintään triathlonin kestävää kuntoa.
Itse en haaveile enkä tavoittele näistä mitään. En näe sellaisina asioina, jotka parantaisivat oleellisesti omaa elämänlaatuani, minun onneni tulee muualta.
En oikein osaa sanoa, olenko nyt sitten siis itseasiassa jotenkin erityisen pitkälle päässyt, onnistunut ja parhaimmassa asemassa, kun sain mitä halusin ja tunnen että elämäni tällaisenaan on juuri nyt todella hyvää. Omannäköistäni. Olen tyytyväinen enkä kaipaa mitään lisää. En yhtään mitään lisää. Mistään ei ole puute.
Vai olenko sittenkin nyt vaan pudonnut kärryiltä, pysähtynyt, ja sammaloidunko, kun en enää vieri...?
En tiedä. Ehkä pitäisi lakata tarkkailemasta vieruskavereita, ja luottaa omiin tuntemuksiin. Helpommin tietysti sanottu, kuin tehty, heh.
Toisaalta, voihan tässä olla vielä ns uutuudenviehätyskin päällä, kun vasta vuosi sitten saavutin jotain mitä pitkään halusin, ehkä on hyväkin antaa itselle nyt aikaa nauttia tästä, ja antaa "lupa" olla ilman tavoitteita. Jos tähän joskus kyllästyn ja kaipaan jotain uutta, luulisin että se olisi merkki siitä, että pitäisi ryhtyä miettimään uutta tavoitetta. Eikö?
Olisi kiva kuulla muiden mietteitä tästä, ja oman elämänne tilanteita tähän peilaten.
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykymaailmassa vouhotetaan liikaa, että kaikilla pitäisi olla tavoitteita ja tavallinen elämä ei ole enää hyvä. Minusta riittää jos itse olet tyytyväinen.
Itse tajusin tämän vasta, kun tuli elämässä massiivisia ongelmia, pakkopysähdyksiä. Silloin oivalsin myös sen, että niistä kovan työn hedelmistä pitää myös pysähtyä nauttimaan välillä, muuten ponnistelut ovat olleet täysin turhia.
Monet ajaa parisuhteensa ja perheensä loppuun sillä jatkuvalla projektien stressaamisella. 40-vuotiaaksi saakka koko ajan jotain tavoitellaan; tutkintoa, uraa, naimisiin pitää mennä, lapsi, toinen, uusi auto, remontti, okt, mökki, ostaa,ostaa, lisää lainaa, miesten pitää saada ittensä thriathlon kuntoon ennen kuin 40 tulee lasiin, uutta maastopyörää, sosiaaliseen mediaan drinkkikuvia "parhaiden seurassa"
Uuvuttavaa! Sitten tulee ero, kaikki uusiksi ja huomaat, että ne onnen siemenet on omassa mielenrauhassa, lapsissa ja ystävissä. Näin se menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykymaailmassa vouhotetaan liikaa, että kaikilla pitäisi olla tavoitteita ja tavallinen elämä ei ole enää hyvä. Minusta riittää jos itse olet tyytyväinen.
Itse tajusin tämän vasta, kun tuli elämässä massiivisia ongelmia, pakkopysähdyksiä. Silloin oivalsin myös sen, että niistä kovan työn hedelmistä pitää myös pysähtyä nauttimaan välillä, muuten ponnistelut ovat olleet täysin turhia.
Monet ajaa parisuhteensa ja perheensä loppuun sillä jatkuvalla projektien stressaamisella. 40-vuotiaaksi saakka koko ajan jotain tavoitellaan; tutkintoa, uraa, naimisiin pitää mennä, lapsi, toinen, uusi auto, remontti, okt, mökki, ostaa,ostaa, lisää lainaa, miesten pitää saada ittensä thriathlon kuntoon ennen kuin 40 tulee lasiin, uutta maastopyörää, sosiaaliseen mediaan drinkkikuvia "parhaiden seurassa"
Uuvuttavaa! Sitten tulee ero, kaikki uusiksi ja huomaat, että ne onnen siemenet on omassa mielenrauhassa, lapsissa ja ystävissä. Näin se menee.
Hyvin kuvattu!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tyytyväinen näin, en ole saavuttanut mitään muiden mielestä ihmeellistä, työni on tavallinen, olen eronnut, minulla on kolme lasta joista yksi vielä kotona, elämä on tavallista mutta hyvää, en kaipaa mitään.
Tulevaisuudessa häämöttää asuntolainan loppuminen joka tulee olemaan hieno asia, toivon myös että jonakin päivänä minulla on mahdollisuus ottaa oma koiranpentu jonka kasvatan alusta asti itse ja että lapsen lähdettyä omilleen voisin tehdä vapaaehtoistyötä vanhusten tai lasten parissa. Eli aika arkisia ja pieniä suunnitelmia mutta en enää kaipaa sen kummempaa, ehkä tähän vaikuttaa ikäkin?
Minun mielestäni suunnitelmasi kuulostaa hyvältä.
Ja ehkä se on tosiaan tämä ikäkin. En ole itsekään enää mikään tyttönen, viidennelläkymmenennellä mennään. 😁
Ap
Vierailija kirjoitti:
ei ap ole tyytyväinen
Aijaa..? no mutta näin hieno huomio ja kattavien vakuuttavien perusteluiden kera.. Pakkohan minun lienee myöntää, että sinä, tuntematon tarkkasilmäinen yksilö siellä, tiedät paremmin kuin minä itse. 😁
Ap
Ps. Asioiden miettiminen, ja jopa omien tekojen ja tekemättäjättämisien kyseenalaistaminen ja tarkastelu ei tarkoita, etteikö ihminen tietäisi miltä hänestä tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa nauttia siitä hetkestä, kun kaikki on hyvin. Loppujen lopuksi elämä on vain luopumista. Eli kun olet ns. saavuttanut kaiken toivomasi, on edessä enää niistä asioista luopuminen: nuoruus ja voima katoaa, ulkonäkö rapistuu väistämättä, läheisiä sairastuu ja kuolee, työelämässä voi tulla notkahdus / irtisanominen / lomautus / ja joskus hyvässä lykyssä eläkkeelle, lapset kasvaa ja lentää pois kotoa, iso talo jää liian isoksi > edessä muutto pienempään jne.
Ihan hyvä. Ei elämässä tarvitse olla mitään tavoitteita välttämättä. Usein tavoitteetkin voivat aikaansaada stressiä.
Kuten antiikin filosofit jo sanoivat, niin elämän tavoitteena on "hyvä elämä" sinänsä. Aristoteleen mukaan tätä voi sitten tavoitella hyvin monin eri keinoin. Tavoitteellisuus voi olla kyllä yksi näistä keinoista kyllä (eli omistautuminen joillekin ammatillisille haasteille esimerkiksi), mutta on paljon muitakin keinoja. Kuten elämästä nautttiminen sinänsä.
Kannattaa lukea filosofiaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tyytyväinen näin, en ole saavuttanut mitään muiden mielestä ihmeellistä, työni on tavallinen, olen eronnut, minulla on kolme lasta joista yksi vielä kotona, elämä on tavallista mutta hyvää, en kaipaa mitään.
Tulevaisuudessa häämöttää asuntolainan loppuminen joka tulee olemaan hieno asia, toivon myös että jonakin päivänä minulla on mahdollisuus ottaa oma koiranpentu jonka kasvatan alusta asti itse ja että lapsen lähdettyä omilleen voisin tehdä vapaaehtoistyötä vanhusten tai lasten parissa. Eli aika arkisia ja pieniä suunnitelmia mutta en enää kaipaa sen kummempaa, ehkä tähän vaikuttaa ikäkin?Minun mielestäni suunnitelmasi kuulostaa hyvältä.
Ja ehkä se on tosiaan tämä ikäkin. En ole itsekään enää mikään tyttönen, viidennelläkymmenennellä mennään. 😁Ap
Ihan hyvä vaihe pohtia elämäänsä. Tuon ikäisenä vaihdoin vielä työpaikkaa paljon vaativammaksi. Sen jälkeen olen muuttanut asuinpaikkaa, kasvattanut lapset aikuisiksi, eronnut, pariutunut uudestaan, hankkinut uuden talon ja mökin, opetellut uusia harrastuksia...
Nyt kuusikymppisenä ei oikeastaan vertaa itseään ja elämäänsä muihin, korkeintaan on tyytyväinen omasta tasapainoisesta elämästä ja omasta ja kumppanin terveydestä. Ja tuo tasaisuus jota kuvaat, kun se muuttuu henkiseksi tasapainoksi, olisiko se oikeaa ja pysyvää onnellisuutta?
Alue: Aihe vapaa
Minä olen tyytyväinen näin, en ole saavuttanut mitään muiden mielestä ihmeellistä, työni on tavallinen, olen eronnut, minulla on kolme lasta joista yksi vielä kotona, elämä on tavallista mutta hyvää, en kaipaa mitään.
Tulevaisuudessa häämöttää asuntolainan loppuminen joka tulee olemaan hieno asia, toivon myös että jonakin päivänä minulla on mahdollisuus ottaa oma koiranpentu jonka kasvatan alusta asti itse ja että lapsen lähdettyä omilleen voisin tehdä vapaaehtoistyötä vanhusten tai lasten parissa. Eli aika arkisia ja pieniä suunnitelmia mutta en enää kaipaa sen kummempaa, ehkä tähän vaikuttaa ikäkin?