onnellisen parisuhteen salaisuus

2

"Arvostettiin elämää sellaisenaan eikä jatkuvasti haettu parempaa"

Huonoimmat itkee, kun toinen löytääkin paremman.

Esim. naisten mahdollisuus saada itselleen parempi kumppani on parhain kautta aikojen, kun mietitään asiaa lainsäädännönkin tasolla. Enää ei tarvitse elää siinä 30 vuotta kestäneessä, "ihanassa" ja pitkässä avioliitossa väkivaltaisen ja alkoholisoituneen miehen kanssa, vaan eropaperit vetämään ja uusi kunnioittava kumppani vierelle.

Etenkin naisena on aina ties kuinka monta kiinnostunutta miestä odottamassa, vaikka olisi varattu. Tyhmäähän se olisi, jos tyytyy vain johonkin ihan kivaan vaihtoehtoon kun muutakin voisi olla tarjolla.

TÄTÄ on nykyaika.

Ja vielä lisäyksenä viestiin 32: Ihminen ei ole yksiavioinen. Ei kumpikaan sukupuoli. Rakkaus kestää n. 3 vuotta vahvimmillaan, sen jälkeen "rakkaus" on pelkkä tietoinen valinta jos sen valitsee, ei mikään maaginen tunne joka liittää parin yhteen. 

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 12:40"]

http://www.iltalehti.fi/nainen/2013071217260808_na.shtml

AVIOERO TEKEE NAISESTA ONNELLISEN

Naiset ovat onnellisempia ja tyytyväisempiä elämäänsä, kun heidän avioeronsa on saatu päätökseen, kertoo Science Daily. Asia käy ilmi Lontoon Kingston Universityn tutkimuksesta.

Tulosten mukaan naiset ovat huomattavasti tyytyväisempiä elämäänsä avioeron jälkeen kuin enintään viittä vuotta ennen eroa. Yllättävää on myös, että iso osa naisista piti itseään avioeron jälkeen kokonaisuudessaan onnellisempana kuin heidän keskimääräinen onnellisuuden tasonsa elämän aikana.

Tutkimuksessa seurattiin noin 10 000 16-60-vuotiasta henkilöä yli kahden vuosikymmenen ajan. Koehenkilöt joutuivat arvioimaan onnellisuuden tasoaan ennen ja jälkeen isoja elämän virstanpylväitä.

Myös miehet kokivat olevansa hieman onnellisempia avioeron jälkeen, mutta heidän onnellisuutensa kasvu oli huomattavasti vähäisempää kuin naisilla.

Tutkimustulokset esiteltiin Economica-tiedejulkaisussa.

[/quote]

Ja tässä vielä linkki tuohon päinvastaiseen tulokseen tulleeseen tutkimukseen, lähdeliitteet löytyvät uutisesta: http://www.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/yllattava-tutkimustulos-yli-puolet-katuu-avioeroaan/4260760

Toki tässä ei ole ihan yhtä laaja tutkimus kyseessä, mutta yhtä kaikki Brittiläinen tutkimus ja 2000 henkilöä haastateltu. Ota näistäkin nyt sitten selvä. :-) Vai meneekö tuo niin, että naiset ovat pääosin onnellisempia erottuaan ja miehet katuvat? ;-)

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 12:52"]

Toki tässä ei ole ihan yhtä laaja tutkimus kyseessä, mutta yhtä kaikki Brittiläinen tutkimus ja 2000 henkilöä haastateltu. Ota näistäkin nyt sitten selvä. :-) Vai meneekö tuo niin, että naiset ovat pääosin onnellisempia erottuaan ja miehet katuvat? ;-)

[/quote]

Yleinen fakta, että naiset on onnellisempia sinkkuina, miehillä taas onnellisuus lisääntyy suhteessa (esim. kun tutkittu avioliitossa elävien miesten terveyttä). Miehet myös lihoo eniten, kun suhde päättyy.

Yleistää ei voi, koska ihmiset ja ongelmat ovat niin erilaisia. Uskon että silti nykyään erotaan vähän liiankin helposti, koska tuntuu että ihmiset myös vähän liian helposti aloittavat suhteen eivätkä tajua kuinka paljon hyvä suhde vaatii ja kuinka paljon lapset vaikuttavat suhteeseen.

Itse olen eronnut ja myönnän että lähdin koko suhteeseen ihan liian hepposin perustein. Oli ihan kivaa, mutta ei todellakaan mitään sellaista, minkä varaan olisi voinut rakentaa vuosikymmeniä kestävän suhteen. Ero tuli kun lapsi oli 1-vuotias ja ero oli elämäni paras ratkaisu. Todellakin tulin onnellisemmaksi heti ja varsinkin sitten, kun kuuden vuoden jälkeen (viisi vuotta sitten) löysin sen oikean elämäni miehen. Nyt en epäile hetkeäkään etteikö avioliittomme kestäisi kuolemaan saakka, vaikka mitä vaikeuksia elämä toisi eteen. Ei meillä silti aina mitään ruusuilla tanssimista ole, mutta rakkautta, sitoutumista ja yhteiset tulevaisuuden haaveet ja näkymät. Niillä pääsee jo aika pitkälle. 

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 12:24"]

Minä uskon että toisen hyväksyminen aidosti sellaisena kuin hän on, arvostus ja kunnioitus vie pitkälle. Kumppani ehtii vuosien varrella varmasti tuottaa monenlaisia pettymyksiä, eikä ole monin tavoin sellainen kuin toivoisi. Jos näihin jää junnaamaan ja vaatimaan itselle sitä sun tätä, joudutaan helposti valtataisteluun josta seuraa pahaa oloa molemmille. Vastuun ottaminen omasta käytöksestä ja onnellisuudesta on tärkeää. Voit alkaa elää juuri sellaista elämää kuin haIuat, vaikka tänään. Minä en myöskään usko pelkästään puhumisen autuaaksi tekevää voimaan. Väitän että pelkästään käyttäytymällä ystävällisesti, toista huomioiden ja huomioon ottaen voi jokainen parantaa omaa suhdettaan. Kun kääntää huomion itsestään ja pelkästään omien tarpeiden täyttämisestä ja vaatimisesta aidosti siihen että käyttäytyy omien arvojensa mukaisesti kumppaniaan kohtaan, huomaa että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.. Kokeikaapa kohdella vaikka viikon ajan kumppanianne _aidosti_ kuin sitä "unelmienne puolisoa", veikkaan että yllätytte vaikutuksesta! Niin kävi meille.

[/quote]

Tosi hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Meillä yhteisiä vuosia pian 20v ja viimeiset 5v mennyt aika paskasti, jos suoraan sanotaan. Seksiä on ollut n. 4 vuotta sitten ja kaikki läheisyys on muutenkin kadonnut. Suoraan sanottuna, ajatuskin miehen koskemisesta saati rakastelusta puistattaa. Yhdessä ollaan vain ja ainoastaan lasten ja rahan takia, luulisin, kämppiksinä joilla on iso yhteinen asuntolaina :( On ollut pettämistäkin. Mutta tämän luettuani päätin, että tätä voisi tosissaan kokeilla, josko meidänkin liitto vielä pelastuisi.

Itse ajattelen niin, että kunnioitus on onnellisen parisuhteen salaisuus. Rakkauskaan ei ole niin tärkeää, koska pitkässä liitossa se tulee ja menee. Puolison kunnioittava kohtelu puolin ja toisin varmistaa sen, että suhteessa on hyvä olla. Puolisoon, jota ihailee ja jota arvostaa, rakastuu helpommin uudelleen ja uudelleen vuosien saatossa. Rakkaus on vain tunne, mutta puolison kunnioittaminen on enemmän. Se on asenne ja suhtautumistapa toista ja suhdetta kohtaan.

On ollut aikoja, etten ole tuntenut rakkautta miestäni kohtaan, mutta aina olen kunnioittanut häntä. Hän on hyvä ihminen. Hän kohtelee muita ja minua hyvin. Puolisoni kunnioittaa vastaavasti minua erittäin paljon. Hän tahtoo aina parastani ja minun onneni on aina ollut hänelle melkeinpä tärkeintä. Näin myös aikoina kun parisuhde ei oikein tunnu miltään.. 

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:15"]

Mä en oikeastaan usko puhumiseen. SIinä on usein kyse vaatimisesta, toisen vastuuttamisesta omasta onnellisuudesta. Tärkeämpää ovat teot. Kuinka paljon satsataan yhteiseen hyvään, tehdään työtä sen eteen, luovutaan kenties jostain omasta jutusta (toki kohtuullisesti ja tasapuolisesti)? Kuinka paljon normaali arkipuhe on toista arvostavaa ja kuuntelevaa? Mitään syväluotaavia keskustelusessioita ei ainakaan usein tarvita. 

[/quote]

Osittain samoilla kannoilla. Hyvä parisuhde vaatii vähän kaikkia näistä aiemmin mainituista, mutta vain sopivissa määrin. Ainakin meillä kun on ollut huonoja vaiheita niin on yritetty tosissaan puhumista ja sillä saatukin asiat toimimaan joksikin aikaa. Sitten on taas palattu riitelyyn.

Lopulta kun saimme sopivan puheyhteyden ja sovittua, että loppuu se puhuminen siitä mitä kumpikin tekee väärin ja alkaa toiminnan aika niin asiat muuttuivat pidemmällä aikavälillä ja parisuhde aivan mahtavaksi, ei vain toimivaksi. Toiminnalla tarkoitan sitä, että molemmat keskittyivät siihen mitä itse on tehnyt väärin, eikä siihen mitä toinen tekee väärin. Kun lopulta alkaa ottaa toista huomioon enemmän tulee huomioon ottamisesta ketjureaktio ja ainakin meillä jäi turha nahistelu ja itsekeskeisyys pois molempien osalta.

Vaatii se myös sitoutumista. Voi kuinka monta ihmistä sanoi minulle, että ota ero, ei se tuosta parane. Niin vaan olivat väärässä kaikki! :)

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 10:56"]

"Entisaikaan oli ennemmin sääntö kuin poikkeus se, että jaettiin saman ihmisen kanssa koko loppuelämä. Kasvettiin yhdessä aikuisiksi, perustettiin perhe. Koettiin yhdessä ensimmäiset vanhuuden merkit ja naurettiin. Riidat sovittiin ja illan päätteeksi jaettiin illallinen perheen kera ruokapöydässä. Arvostettiin elämää sellaisenaan eikä jatkuvasti haettu parempaa." Http://www.metro.fi/kolumnit/a1411089084337 ja oma henk.koht mielipiteeni: lähes jokaisen suhteen pystyisi pelastaa PUHUMALLA. Mikä siinä on niin vaikeaa avata suunsa ja kertoa tunteistaan ? Miksei voi vaan sanoa, että toivoisi toiselta enemnän apua kotitöissä, tai että haluaisi enemmän läheisyyttä tai kohteliaisuuksia ? Jos asioista puhuisi sille toiselle, eikä vaan miettisi oman pään sisällä ja patoaisi surua sisäänsä, niin se toinen pystyisi vaikuttaa asioihin !

[/quote]

Hmmm... minä erosin pitkästä liitosta. Lopullisena syynä oli puhumattomuus, vissiin. Minä patosin sisääni juuri tuon kaiken.

Mutta miksi minä en puhunut? Koska en kestänyt tätä: "älä pillitä", "älä valita", "päläpäläpälä....mitä mua sun ajatukset kiinnostaa?", "mulle on ihan sama, miten sinä tämän koet", "tässä meidän suhteessa ei ole mitään järkeä, jos emme ajattele samalla tavalla". jne.

Kerro minulle, ap, olisitko sinä itse puhunut tunteistasi ja tarpeistasi, jos saat aina tällaista vastaukseksi?

2

2

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 13:35"][quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 10:56"]

"Entisaikaan oli ennemmin sääntö kuin poikkeus se, että jaettiin saman ihmisen kanssa koko loppuelämä. Kasvettiin yhdessä aikuisiksi, perustettiin perhe. Koettiin yhdessä ensimmäiset vanhuuden merkit ja naurettiin. Riidat sovittiin ja illan päätteeksi jaettiin illallinen perheen kera ruokapöydässä. Arvostettiin elämää sellaisenaan eikä jatkuvasti haettu parempaa." Http://www.metro.fi/kolumnit/a1411089084337 ja oma henk.koht mielipiteeni: lähes jokaisen suhteen pystyisi pelastaa PUHUMALLA. Mikä siinä on niin vaikeaa avata suunsa ja kertoa tunteistaan ? Miksei voi vaan sanoa, että toivoisi toiselta enemnän apua kotitöissä, tai että haluaisi enemmän läheisyyttä tai kohteliaisuuksia ? Jos asioista puhuisi sille toiselle, eikä vaan miettisi oman pään sisällä ja patoaisi surua sisäänsä, niin se toinen pystyisi vaikuttaa asioihin !

[/quote]

Hmmm... minä erosin pitkästä liitosta. Lopullisena syynä oli puhumattomuus, vissiin. Minä patosin sisääni juuri tuon kaiken.

Mutta miksi minä en puhunut? Koska en kestänyt tätä: "älä pillitä", "älä valita", "päläpäläpälä....mitä mua sun ajatukset kiinnostaa?", "mulle on ihan sama, miten sinä tämän koet", "tässä meidän suhteessa ei ole mitään järkeä, jos emme ajattele samalla tavalla". jne.

Kerro minulle, ap, olisitko sinä itse puhunut tunteistasi ja tarpeistasi, jos saat aina tällaista vastaukseksi?
[/quote]

Niinkuin ekalla sivulla sanoin; Jos toinen käyttäytyy noin, ei hän ole täysillä mukana suhteessa. Ei ole tosissaan, eikä halua panostaa suhteeseen. Myös minulla edellinen suhteeni kariutui osittain siksi, ettei mies suostunut puhumaan. Aina alkoi riita jos mainitsin jostain asiasta.. tuollaisissa tilanteissa on aika mahdotonta saada suhdetta toimimaan, jos toista ei kiinnosta. Ap

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 13:54"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 13:35"][quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 10:56"] "Entisaikaan oli ennemmin sääntö kuin poikkeus se, että jaettiin saman ihmisen kanssa koko loppuelämä. Kasvettiin yhdessä aikuisiksi, perustettiin perhe. Koettiin yhdessä ensimmäiset vanhuuden merkit ja naurettiin. Riidat sovittiin ja illan päätteeksi jaettiin illallinen perheen kera ruokapöydässä. Arvostettiin elämää sellaisenaan eikä jatkuvasti haettu parempaa." Http://www.metro.fi/kolumnit/a1411089084337 ja oma henk.koht mielipiteeni: lähes jokaisen suhteen pystyisi pelastaa PUHUMALLA. Mikä siinä on niin vaikeaa avata suunsa ja kertoa tunteistaan ? Miksei voi vaan sanoa, että toivoisi toiselta enemnän apua kotitöissä, tai että haluaisi enemmän läheisyyttä tai kohteliaisuuksia ? Jos asioista puhuisi sille toiselle, eikä vaan miettisi oman pään sisällä ja patoaisi surua sisäänsä, niin se toinen pystyisi vaikuttaa asioihin ! [/quote]   Hmmm... minä erosin pitkästä liitosta. Lopullisena syynä oli puhumattomuus, vissiin. Minä patosin sisääni juuri tuon kaiken. Mutta miksi minä en puhunut? Koska en kestänyt tätä: "älä pillitä", "älä valita", "päläpäläpälä....mitä mua sun ajatukset kiinnostaa?", "mulle on ihan sama, miten sinä tämän koet", "tässä meidän suhteessa ei ole mitään järkeä, jos emme ajattele samalla tavalla". jne. Kerro minulle, ap, olisitko sinä itse puhunut tunteistasi ja tarpeistasi, jos saat aina tällaista vastaukseksi? [/quote] Niinkuin ekalla sivulla sanoin; Jos toinen käyttäytyy noin, ei hän ole täysillä mukana suhteessa. Ei ole tosissaan, eikä halua panostaa suhteeseen. Myös minulla edellinen suhteeni kariutui osittain siksi, ettei mies suostunut puhumaan. Aina alkoi riita jos mainitsin jostain asiasta.. tuollaisissa tilanteissa on aika mahdotonta saada suhdetta toimimaan, jos toista ei kiinnosta. Ap

[/quote]

Noh,  kyllä se mies sitoutui minuun yli 20 vuoden ajan.... onko ihminen parisuhteessa niin kauan, jos ei ole tosissaan?

Syyt ovat varmasti moninaiset, eikä parisuhteita voi lokeroida. Meillä minä elin miehen elämää, koska en halunnut erota. Ja tämän mallin sain kotoa - vanhemmiltani, jotka ovat olleet aviossa 50 vuotta - ja he tietenkin sen kotoaan. Nämä elinikäiset liitot eivät kerro yhtään kunnioituksesta.

2

Olen sama mieltä AP:n kanssa. Musta suhteeseen sitoutuminen tarkoittaa kuitenkin myös puolison kunnioittamista, jota esim. pettäminen ei ole. Yhdessäoloon ei siis tarvitse kuulua mitään "jääkausia", vaikkei se yhtä ruusunpunasta unelmaa olisikaan. Jos olen onneton, en syytä siitä puolisoa tai suhdettamme vaan etsin sitä syytä itsestäni. Mullekin ero on vaihtoehto jos kunnioitus on mennyttä tai on esim. päihde- tai väkivaltaongelmia (itseni ja puolisoni tuntien epäilen, ettei tule tapahtumaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä).

Onnellisen parisuhteen salaisuus on se että molemmilla on kulli.

Jaa, omalla kohdalla lienee toiminut helpot niksit . Kuuntele, puhu, älä syyttele, kokeile muuttaa ensin omaa itseäsi tai asennettasi,kestä huonommat vaiheet uskomalla sen olevan väliaikaista, pyydä anteeksi, anna anteeksi, hyväksy mies sellaisena kuin hänet "otit" (urheiluhullu mies on urheiluhullu vaikka niitä lapsiakin tulee) järjestä omaa aikaa, järjestäkää yhteistä aikaa (pikkulapsivaiheessa aika voi olla klo23-24) sopikaa ja sumplikaa, viljelkää huumoria, pitäkää itsenne kunnossa itsenne vuoksi, vetäkää joskus perseet ja hyvänen aika harrastakaa seksiä!! Joskus voi antaa vaikkei varsin tekis edes mieli ! Siinä ei voi kukaan vahingoittua :)

2

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:56"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:06"]

Minä taas en kauheasti usko tuohon puhumisjuttuun. Minä uskon SITOUTUMISEEN. Siihen, ettei ollenkaan pidetä mahdollisena sellaista vaihtoehtoa että tästä lähdettäisiin. Silloin ne ratkaisut löytyy kyllä. Puhuttiinpa tai ei. 

Omat vanhempani ovat esimerkki tästä. He ovat olleet 40 vuotta yhdessä ja ovat hyvin onnellisia. Mutta heillä on ollut myös vaiheita, joissa useimmat nykyihmiset olisivat lähteneet omille teilleen. Isän pettämiskausi kolmenkympin kriisissä ja urastressin ja pikkulapsiperheen arjen ahdistaessa. Kausi jolloin äiti taas oli ahdistunut pienessä perhe-elämässä ja tempoili ympäriinsä monella tapaa. Kylmiä jääkausia joina eivät ole puhuneet mitään, olleet vain yhdessä kun kerran on naimisiin menty ja luvattu. Mutta sanovat, että joka kriisin jälkeen suhde on syventynyt ja parantunut, ja että kriisien yli on kantanut juuri sitoutuminen minkä takia on lähdetty sopeutumisen linjalle. Nykyihmisistä suurin osa ei tuollaista haluaisi kuulla, ei kestää esim. vuosienkin kylmiä kausia suhteessa.

[/quote]

Onko kirjoittaja varma, että vanhemmat ovat nyt oikeasti onnellisia, kaiken tuon jälkeen? Kuulostaa kyllä aika kamalalta tuollaiset vuosikausien "jääkaudet". Miten lapset reagoivat tuollaiseen? Onko se terve esimerkki heille hyvästä parisuhteesta, että kaikki pettämiset ja muut pettymykset katsotaan sormien läpi ja parisuhteessa jatketaan hammasta purren? ei sekään nyt oikein fiksulta vanhemmudelta kuulosta, että mökötetään ja ollaan puhumattomina pitkiä aikoja. Enemmän kuulostaa läheisriippuvuudelta; ollaan nyt yhdessä kun tähän on jo totuttu, ja uusi ja outo pelottaa.

[/quote]

Niinpä. Ihan sairas suhde, josta kumpikaan ei uskalla lähteä.