onnellisen parisuhteen salaisuus

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 13:08"][quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 12:24"]

Minä uskon että toisen hyväksyminen aidosti sellaisena kuin hän on, arvostus ja kunnioitus vie pitkälle. Kumppani ehtii vuosien varrella varmasti tuottaa monenlaisia pettymyksiä, eikä ole monin tavoin sellainen kuin toivoisi. Jos näihin jää junnaamaan ja vaatimaan itselle sitä sun tätä, joudutaan helposti valtataisteluun josta seuraa pahaa oloa molemmille. Vastuun ottaminen omasta käytöksestä ja onnellisuudesta on tärkeää. Voit alkaa elää juuri sellaista elämää kuin haIuat, vaikka tänään. Minä en myöskään usko pelkästään puhumisen autuaaksi tekevää voimaan. Väitän että pelkästään käyttäytymällä ystävällisesti, toista huomioiden ja huomioon ottaen voi jokainen parantaa omaa suhdettaan. Kun kääntää huomion itsestään ja pelkästään omien tarpeiden täyttämisestä ja vaatimisesta aidosti siihen että käyttäytyy omien arvojensa mukaisesti kumppaniaan kohtaan, huomaa että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.. Kokeikaapa kohdella vaikka viikon ajan kumppanianne _aidosti_ kuin sitä "unelmienne puolisoa", veikkaan että yllätytte vaikutuksesta! Niin kävi meille.

[/quote]

Tosi hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Meillä yhteisiä vuosia pian 20v ja viimeiset 5v mennyt aika paskasti, jos suoraan sanotaan. Seksiä on ollut n. 4 vuotta sitten ja kaikki läheisyys on muutenkin kadonnut. Suoraan sanottuna, ajatuskin miehen koskemisesta saati rakastelusta puistattaa. Yhdessä ollaan vain ja ainoastaan lasten ja rahan takia, luulisin, kämppiksinä joilla on iso yhteinen asuntolaina :( On ollut pettämistäkin. Mutta tämän luettuani päätin, että tätä voisi tosissaan kokeilla, josko meidänkin liitto vielä pelastuisi.
[/quote]

Suosittelen kokeilemaan, ei maksa mitään! Minä lähdin "parantamaan meidän suhdetta" ihan yksin, puhumatta edes miehelleni mitään. Kyllästyin näet itseeni ja mietin miksi kiukuttelen miehelleni kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, kohtelen häntä huonommin kuin ystäviäni ja syytän siitä sun tästä, yritän muuttaa erilaiseksi yms yms.

Ja totta on, että järkyttävän pienillä keinoilla löytyi uudelleen se rakkaus, kunnioitus ja arvostus, huumori ja intohimo mikä suhteessa oli alunperin mutta oli jäänyt jonnekin lapsiperheen arjen taa.

Koska halusin esim että mies huomioisi ja halaisi minua, päätin että halaan häntä ainakin kerran päivässä -> halailu lisääntyi eikä minua enää haitannut vaikka minä usein halasinkin "ensin".
Aloin sanomaan miehelle Huomenta! joka aamu -> aamu alkoi hyvällä mielellä
Tervehdin häntä iloisesti joka pvä kun hän tuli kotiin töistä ja sanoin "Kiva kun tulit kotiin!" -> mies alkoi tulla kotiin hyvällä mielellä
Jne jne eli ihan _peruskäytöstapoja_ joita noudatan esim kaikkien ystävieni kanssa..
Nämä voi tuntua pieniltä jutuilta, tai teennäiseltä, mutta kaikki nämähän voi alussa sanoa tai tehdä ihan "mekaanisesti", mutta kummasti vain minulle kävi niin, että se toisen ilahtuminen sai minutkin ilahtumaan, ja siitä käynnistyi ketjureaktio, jonka seurauksena meillä on edelleen vuosien jälkeen PALJON parempi suhde! Sanoisin siis että ihan pelkästään omaa arkikäytöstään muuttamalla voi tehdä isoja juttuja. Vain itseään voi muuttaa!! :)

Lueskelin myös toki parisuhdekirjoja, joista saa myös hyviä ideoita, tässä muutama minulle oivalluksia tuottanut:

Joustava mieli parisuhteessa
Kaikki se rakkaus joka sinulle kuuluu
Himoitse, leiki ja rakasta

Jos puoliso ei ole väkivaltainen, alkoholisti/narkkari tai muuten vakavasti luonnevikainen, uskon että avioliiton voi saada kestämään. Uskon myös, että liitossa pysyminen kasvattaa ihmistä ihan eri tavalla kuin kumppanin jatkuva vaihtaminen.

Paljon puhutaan onnesta avioeron jälkeen, vaan kenen onnesta? Luin eilen kirjan suomalaisten nuorten hyvinvointia koskien ja sen mukaan avioerolla oli selvä vaikutus mm. lapsen perusturvallisuuteen sekä kokemukseen perheenjäsenten läheisyydestä. Ai niin, mutta nämä ovat niitä ikäviä, heteronormatiivisia propaganda-juttuja, joista jollekin voi tulla paha mieli joten unohdetaanpa koko juttu!

Mitäs jos toinen ei "osaa" puhua ja keskustella? Meillä keskustelut menevät usein mun yksinpuheluksi, kun miehen tyyli on se, että ei turhaa lässytä, eli on mieluummin sanomatta mitään kuin sanoisi jotain vain sanomisen vuoksi tai sanoisi jotain, mitä ei ole harkinnut tarpeeksi/kunnolla. Esimerkki: kesti vuoden, ennen kuin mies oli valmis sanomaan, että ei halua muuttaa toiselle paikkakunnalle. Yritä nyt siinä sitten käydä keskustelua parisuhteen tilasta, kun toinen ei anna mitään, istuu vain mörrikkänä sohvalla.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:52"]

Mitäs jos toinen ei "osaa" puhua ja keskustella? Meillä keskustelut menevät usein mun yksinpuheluksi, kun miehen tyyli on se, että ei turhaa lässytä, eli on mieluummin sanomatta mitään kuin sanoisi jotain vain sanomisen vuoksi tai sanoisi jotain, mitä ei ole harkinnut tarpeeksi/kunnolla. Esimerkki: kesti vuoden, ennen kuin mies oli valmis sanomaan, että ei halua muuttaa toiselle paikkakunnalle. Yritä nyt siinä sitten käydä keskustelua parisuhteen tilasta, kun toinen ei anna mitään, istuu vain mörrikkänä sohvalla.

[/quote]

No siltä voi varmaankin kysyä kysymyksiä, joihin voi vastata kyllä tai ei. JOtenkinhan te olette yhteenkin päätyneet, joten olet jossain vaiheessa saanut tietää hänen tunteistaan sinua kohtaan, halusta mennä naimisiin/muuttaa yhteen? Joillakin miehillä on vain vähän sanavarastoa ja kun ei ole tottumusta tunteista puhumiseen, voi mennä lukkoon paineessa kun nainen haluaa väkisin aukaista miehensä sanaista arkkua. 

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:06"]

Minä taas en kauheasti usko tuohon puhumisjuttuun. Minä uskon SITOUTUMISEEN. Siihen, ettei ollenkaan pidetä mahdollisena sellaista vaihtoehtoa että tästä lähdettäisiin. Silloin ne ratkaisut löytyy kyllä. Puhuttiinpa tai ei. 

Omat vanhempani ovat esimerkki tästä. He ovat olleet 40 vuotta yhdessä ja ovat hyvin onnellisia. Mutta heillä on ollut myös vaiheita, joissa useimmat nykyihmiset olisivat lähteneet omille teilleen. Isän pettämiskausi kolmenkympin kriisissä ja urastressin ja pikkulapsiperheen arjen ahdistaessa. Kausi jolloin äiti taas oli ahdistunut pienessä perhe-elämässä ja tempoili ympäriinsä monella tapaa. Kylmiä jääkausia joina eivät ole puhuneet mitään, olleet vain yhdessä kun kerran on naimisiin menty ja luvattu. Mutta sanovat, että joka kriisin jälkeen suhde on syventynyt ja parantunut, ja että kriisien yli on kantanut juuri sitoutuminen minkä takia on lähdetty sopeutumisen linjalle. Nykyihmisistä suurin osa ei tuollaista haluaisi kuulla, ei kestää esim. vuosienkin kylmiä kausia suhteessa.

[/quote]

Onko kirjoittaja varma, että vanhemmat ovat nyt oikeasti onnellisia, kaiken tuon jälkeen? Kuulostaa kyllä aika kamalalta tuollaiset vuosikausien "jääkaudet". Miten lapset reagoivat tuollaiseen? Onko se terve esimerkki heille hyvästä parisuhteesta, että kaikki pettämiset ja muut pettymykset katsotaan sormien läpi ja parisuhteessa jatketaan hammasta purren? ei sekään nyt oikein fiksulta vanhemmudelta kuulosta, että mökötetään ja ollaan puhumattomina pitkiä aikoja. Enemmän kuulostaa läheisriippuvuudelta; ollaan nyt yhdessä kun tähän on jo totuttu, ja uusi ja outo pelottaa.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:36"][quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:01"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 10:58"]Paljon se puhuminen hyödyttää jos toinen ei kuuntele, ei ymmärrä, tai ei halua muuttaa asioita mitenkään. Ei ole läheskään aina kyse siitä etteikö toinen puhuisi. Päinvastoin, tuntuu että lätistään koko ajan mutta mitään ei tapahdu. [/quote] Jos toinen käyttäytyy noin, ei hän ole täysillä mukana suhteessa. Ei ole tosissaan, eikä halua panostaa suhteeseen. Se on asia erikseen. Ap

[/quote]

Niin, eli silloin on ihan ok erota, jos kerran ei ole oikeaa parisuhdetta.
[/quote]

Tuollaisissa tilanteissa suhde tuakin tulee toimimaan, jos toinen ei ole valmis panostamaan eikä ymmärrä toisen tunteita. Ap

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:40"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:36"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:15"]

Mä en oikeastaan usko puhumiseen. SIinä on usein kyse vaatimisesta, toisen vastuuttamisesta omasta onnellisuudesta. Tärkeämpää ovat teot. Kuinka paljon satsataan yhteiseen hyvään, tehdään työtä sen eteen, luovutaan kenties jostain omasta jutusta (toki kohtuullisesti ja tasapuolisesti)? Kuinka paljon normaali arkipuhe on toista arvostavaa ja kuuntelevaa? Mitään syväluotaavia keskustelusessioita ei ainakaan usein tarvita. 

[/quote]

Henkisesti aktiivinen ihminen voi kyllä tarvita hyviä keskusteluja siinä kun toinen säännöllistä seksiä. Ihmisten tarpeet ovat erilaiset.

[/quote]

Totta, mutta tuota tarvetta ei välttämättä tarvitse täyttää juuri parisuhteessa. Esim. oma mieheni on sellainen jörrikkä jota ei tunnelöpinät kiinnosta, ja minä taas rakastan analysoida ihmisten ajattelua ja tunneasioita. Mutta minulla on pari hyvää naispuolista ystävää joiden kanssa mietitään niitä asioita, en minä miestä siihen tarvitse.

[/quote]

Miten voit olla naimisissa miehen kanssa, jonka kanssa ei voi puhua tunneasioista? Yhtä hyvin voisi olla naimisissa vähälahjaisen tai vaikka mangustin kanssa.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:02"]

Se, että pariskunnat eivät ennen eronneet, ei todellakaan tarkoita sitä, että he olisivat eläneet onnellisena yhdessä. Avioerojen myötä ihmisten onnellisuus lisääntyy, niin nurinkurista kuin se onkin. Puhuminen on varmasti hyväksi, mutta tuskin kukaan ajattelee, että ne entisajan ihmiset puhuivat suhteestaan :D

[/quote]

Itse asiassa hiljattain julkaistiin tutkimus, jonka mukaan yli puolet eronneista katuvat jälkeenpäin eroaan. Eli näyttäisi siltä, että eroaminen EI lisää onnellisuutta, päinvastoin.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:56"][quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:06"]

Minä taas en kauheasti usko tuohon puhumisjuttuun. Minä uskon SITOUTUMISEEN. Siihen, ettei ollenkaan pidetä mahdollisena sellaista vaihtoehtoa että tästä lähdettäisiin. Silloin ne ratkaisut löytyy kyllä. Puhuttiinpa tai ei. 

Omat vanhempani ovat esimerkki tästä. He ovat olleet 40 vuotta yhdessä ja ovat hyvin onnellisia. Mutta heillä on ollut myös vaiheita, joissa useimmat nykyihmiset olisivat lähteneet omille teilleen. Isän pettämiskausi kolmenkympin kriisissä ja urastressin ja pikkulapsiperheen arjen ahdistaessa. Kausi jolloin äiti taas oli ahdistunut pienessä perhe-elämässä ja tempoili ympäriinsä monella tapaa. Kylmiä jääkausia joina eivät ole puhuneet mitään, olleet vain yhdessä kun kerran on naimisiin menty ja luvattu. Mutta sanovat, että joka kriisin jälkeen suhde on syventynyt ja parantunut, ja että kriisien yli on kantanut juuri sitoutuminen minkä takia on lähdetty sopeutumisen linjalle. Nykyihmisistä suurin osa ei tuollaista haluaisi kuulla, ei kestää esim. vuosienkin kylmiä kausia suhteessa.

[/quote]

Onko kirjoittaja varma, että vanhemmat ovat nyt oikeasti onnellisia, kaiken tuon jälkeen? Kuulostaa kyllä aika kamalalta tuollaiset vuosikausien "jääkaudet". Miten lapset reagoivat tuollaiseen? Onko se terve esimerkki heille hyvästä parisuhteesta, että kaikki pettämiset ja muut pettymykset katsotaan sormien läpi ja parisuhteessa jatketaan hammasta purren? ei sekään nyt oikein fiksulta vanhemmudelta kuulosta, että mökötetään ja ollaan puhumattomina pitkiä aikoja. Enemmän kuulostaa läheisriippuvuudelta; ollaan nyt yhdessä kun tähän on jo totuttu, ja uusi ja outo pelottaa.
[/quote]

jos asiat pystyy unohtaa ja antaa anteeksi, niin miksei oltaisi yhdessä ? Ainakin yhden mokan jälkeen pitäisi antaa toiselle ja ITSELLE mahdollisuus eikä suoraan erota. Mutta pettämisenkin pystyisi usein estää puhumalla (ellei pettämisessä ole kysymys vain ja ainoastaan seksistä. MUTTA myös siitä voi puhua ) Itse yritin viime suhteessani vuoden unohtaa ja antaa anteeksi erästä tapahtunutta juttua. Mutta en pystynyt unohtaa.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:56"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:06"]

Minä taas en kauheasti usko tuohon puhumisjuttuun. Minä uskon SITOUTUMISEEN. Siihen, ettei ollenkaan pidetä mahdollisena sellaista vaihtoehtoa että tästä lähdettäisiin. Silloin ne ratkaisut löytyy kyllä. Puhuttiinpa tai ei. 

Omat vanhempani ovat esimerkki tästä. He ovat olleet 40 vuotta yhdessä ja ovat hyvin onnellisia. Mutta heillä on ollut myös vaiheita, joissa useimmat nykyihmiset olisivat lähteneet omille teilleen. Isän pettämiskausi kolmenkympin kriisissä ja urastressin ja pikkulapsiperheen arjen ahdistaessa. Kausi jolloin äiti taas oli ahdistunut pienessä perhe-elämässä ja tempoili ympäriinsä monella tapaa. Kylmiä jääkausia joina eivät ole puhuneet mitään, olleet vain yhdessä kun kerran on naimisiin menty ja luvattu. Mutta sanovat, että joka kriisin jälkeen suhde on syventynyt ja parantunut, ja että kriisien yli on kantanut juuri sitoutuminen minkä takia on lähdetty sopeutumisen linjalle. Nykyihmisistä suurin osa ei tuollaista haluaisi kuulla, ei kestää esim. vuosienkin kylmiä kausia suhteessa.

[/quote]

Onko kirjoittaja varma, että vanhemmat ovat nyt oikeasti onnellisia, kaiken tuon jälkeen? Kuulostaa kyllä aika kamalalta tuollaiset vuosikausien "jääkaudet". Miten lapset reagoivat tuollaiseen? Onko se terve esimerkki heille hyvästä parisuhteesta, että kaikki pettämiset ja muut pettymykset katsotaan sormien läpi ja parisuhteessa jatketaan hammasta purren? ei sekään nyt oikein fiksulta vanhemmudelta kuulosta, että mökötetään ja ollaan puhumattomina pitkiä aikoja. Enemmän kuulostaa läheisriippuvuudelta; ollaan nyt yhdessä kun tähän on jo totuttu, ja uusi ja outo pelottaa.

[/quote]

Olen kyllä varma. He ovat, ja ovat olleet suurimman osan aikaa, suorastaan kuin vastarakastuneita, ja heidän välillään on ihan silmin nähden syvä rakkaus ja kunnioitus. Vaikka on tosiaan ollut 40 vuoden varrella noita erilaisiakin kausia. 

Lapsuudesta muistan yhden heidän vaikean kauden, silloin kun isä oli työmatkoilla pettänyt. Muistain hiipineeni makuuhuoneestani kuuntelemaan kun äiti itki ja puhui isälle, ja isä ei osannut oikein sanoa mitään, lähti vaan kävelemään. Ja minä pelkäsin että he eroavat nyt. Mutta arki oli meillä silloinkin ihan hyvää, äiti ja isä olivat lapsia kohtaan ihan tavallisia ja arki pyöri. Vain lähinnä satunnaisesti salaa kuunnellut riidat tai keskustelut aiheesta olivat sellaisia jotka saivat hetkellisesti minut huolestumaan. Yleisesti meillä oli kotona lämmin ja hyvä tunnelma aina, koska meitä lapsia kohtaan molemmat vanhemmat olivat lämpimiä ja rakastavia silloinkin kun heillä keskenään oli vaikeampaa.

Minä itse arvostan kovasti tuollaista sitoutumista ja perääantavuutta, vaikka nykyihmiselle se onkin kauhistus. Nykyihminen haluaa niin kovasti pitää kiinni omista oikeuksistaan ja loukkaamattomuudestaan, että tuntuu valtavalta loukkaukselta että joku ei niin tee vaan kestää loukkauksia ja pettymyksiäkin sitoutumisen tähden. Ihmiset ajattelevat, että siinä jotenkin menettää itsensä. Mutta ei menetä, jos ihan vapaasta tahdostaan siihen jää eikä esim. pakonomaisen läheisriippuvuuden takia. Omat vanhempani jäivät vapaasta tahdostaan, siksi, koska he olivat vakaasti sitä mieltä että avioliitto on solmittu Jumalan edessä ja sitä minkä Jumala on yhdistänyt, älkööt ihmiset erottako. He pitivät myös luonnollisena ettei elämänmittainen yhteiselämä mikään romanttinen satu ole, vaan ajoittain karua elämää, ajoittain sitä romanssia.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:40"][quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:36"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:15"]

Mä en oikeastaan usko puhumiseen. SIinä on usein kyse vaatimisesta, toisen vastuuttamisesta omasta onnellisuudesta. Tärkeämpää ovat teot. Kuinka paljon satsataan yhteiseen hyvään, tehdään työtä sen eteen, luovutaan kenties jostain omasta jutusta (toki kohtuullisesti ja tasapuolisesti)? Kuinka paljon normaali arkipuhe on toista arvostavaa ja kuuntelevaa? Mitään syväluotaavia keskustelusessioita ei ainakaan usein tarvita. 

[/quote]

Henkisesti aktiivinen ihminen voi kyllä tarvita hyviä keskusteluja siinä kun toinen säännöllistä seksiä. Ihmisten tarpeet ovat erilaiset.

[/quote]

Totta, mutta tuota tarvetta ei välttämättä tarvitse täyttää juuri parisuhteessa. Esim. oma mieheni on sellainen jörrikkä jota ei tunnelöpinät kiinnosta, ja minä taas rakastan analysoida ihmisten ajattelua ja tunneasioita. Mutta minulla on pari hyvää naispuolista ystävää joiden kanssa mietitään niitä asioita, en minä miestä siihen tarvitse.
[/quote]

mutta parisuhteeseen liittyvät asiat pitää pystyä keskustelemaan oman miehen/naisen kanssa. Ei se auta kavereille mennä itkemään jos joku suhteessa harmittaa.

Isoista linjoista ja elämän perusarvoista puhuminen kannattaa jo ihan parisuhteen alkumetreillä. Me mieheni kanssa keskustelimme haaveistamme ja kävi ilmi, että kummankin perimmäinen ja suurin toive oli löytää elämänmittainen kumppani ja vanheta yhdessä.

Tämän ajatuksen ja yhteisen haaveen pidämme aina vastoinkäymisten hetkellä mielessä. Osa kavereistani tuskailee parisuhteissa joissa toisen suurin unelma on ura ja toisen perhe, sellainen ei pitkässä juoksussa voi tyydyttää molempia/kumpaakaan. Kumppanin valinnassa kannattaa siis panostaa siihen, että isot linjat osuvat yksiin.

Minä uskon että toisen hyväksyminen aidosti sellaisena kuin hän on, arvostus ja kunnioitus vie pitkälle. Kumppani ehtii vuosien varrella varmasti tuottaa monenlaisia pettymyksiä, eikä ole monin tavoin sellainen kuin toivoisi. Jos näihin jää junnaamaan ja vaatimaan itselle sitä sun tätä, joudutaan helposti valtataisteluun josta seuraa pahaa oloa molemmille. Vastuun ottaminen omasta käytöksestä ja onnellisuudesta on tärkeää. Voit alkaa elää juuri sellaista elämää kuin haIuat, vaikka tänään. Minä en myöskään usko pelkästään puhumisen autuaaksi tekevää voimaan. Väitän että pelkästään käyttäytymällä ystävällisesti, toista huomioiden ja huomioon ottaen voi jokainen parantaa omaa suhdettaan. Kun kääntää huomion itsestään ja pelkästään omien tarpeiden täyttämisestä ja vaatimisesta aidosti siihen että käyttäytyy omien arvojensa mukaisesti kumppaniaan kohtaan, huomaa että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.. Kokeikaapa kohdella vaikka viikon ajan kumppanianne _aidosti_ kuin sitä "unelmienne puolisoa", veikkaan että yllätytte vaikutuksesta! Niin kävi meille.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 10:59"]

Kerropa tuo alkoholistin/narsistin/vaimonhakkaajan puolisolle! Ja juu, hyvä liitto ja mies itselläni. Ymmärrän, ettei kaikilla näin ole.

[/quote]

Nää on oikeesti marginaaliryhmiä. Vaikka jos nykyään vaimoilta kysytään, niin joka toisessa liitossa varmaan olis mies narsisti (tai vaimo, jos mieheltä kysytään).

Varmasti suurin osa eroista johtuu siitä hetkellisestä mukavuudenhalusta. Just nyt haluan tuon!

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:02"]

Se, että pariskunnat eivät ennen eronneet, ei todellakaan tarkoita sitä, että he olisivat eläneet onnellisena yhdessä. Avioerojen myötä ihmisten onnellisuus lisääntyy, niin nurinkurista kuin se onkin. Puhuminen on varmasti hyväksi, mutta tuskin kukaan ajattelee, että ne entisajan ihmiset puhuivat suhteestaan :D

[/quote]

Haluan tietää mistä saa tiedon, että avioerojen myötä onnellisuus lisääntyy.

http://www.iltalehti.fi/nainen/2013071217260808_na.shtml

AVIOERO TEKEE NAISESTA ONNELLISEN

Naiset ovat onnellisempia ja tyytyväisempiä elämäänsä, kun heidän avioeronsa on saatu päätökseen, kertoo Science Daily. Asia käy ilmi Lontoon Kingston Universityn tutkimuksesta.

Tulosten mukaan naiset ovat huomattavasti tyytyväisempiä elämäänsä avioeron jälkeen kuin enintään viittä vuotta ennen eroa. Yllättävää on myös, että iso osa naisista piti itseään avioeron jälkeen kokonaisuudessaan onnellisempana kuin heidän keskimääräinen onnellisuuden tasonsa elämän aikana.

Tutkimuksessa seurattiin noin 10 000 16-60-vuotiasta henkilöä yli kahden vuosikymmenen ajan. Koehenkilöt joutuivat arvioimaan onnellisuuden tasoaan ennen ja jälkeen isoja elämän virstanpylväitä.

Myös miehet kokivat olevansa hieman onnellisempia avioeron jälkeen, mutta heidän onnellisuutensa kasvu oli huomattavasti vähäisempää kuin naisilla.

Tutkimustulokset esiteltiin Economica-tiedejulkaisussa.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:56"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:06"]

Minä taas en kauheasti usko tuohon puhumisjuttuun. Minä uskon SITOUTUMISEEN. Siihen, ettei ollenkaan pidetä mahdollisena sellaista vaihtoehtoa että tästä lähdettäisiin. Silloin ne ratkaisut löytyy kyllä. Puhuttiinpa tai ei. 

Omat vanhempani ovat esimerkki tästä. He ovat olleet 40 vuotta yhdessä ja ovat hyvin onnellisia. Mutta heillä on ollut myös vaiheita, joissa useimmat nykyihmiset olisivat lähteneet omille teilleen. Isän pettämiskausi kolmenkympin kriisissä ja urastressin ja pikkulapsiperheen arjen ahdistaessa. Kausi jolloin äiti taas oli ahdistunut pienessä perhe-elämässä ja tempoili ympäriinsä monella tapaa. Kylmiä jääkausia joina eivät ole puhuneet mitään, olleet vain yhdessä kun kerran on naimisiin menty ja luvattu. Mutta sanovat, että joka kriisin jälkeen suhde on syventynyt ja parantunut, ja että kriisien yli on kantanut juuri sitoutuminen minkä takia on lähdetty sopeutumisen linjalle. Nykyihmisistä suurin osa ei tuollaista haluaisi kuulla, ei kestää esim. vuosienkin kylmiä kausia suhteessa.

[/quote]

Onko kirjoittaja varma, että vanhemmat ovat nyt oikeasti onnellisia, kaiken tuon jälkeen? Kuulostaa kyllä aika kamalalta tuollaiset vuosikausien "jääkaudet". Miten lapset reagoivat tuollaiseen? Onko se terve esimerkki heille hyvästä parisuhteesta, että kaikki pettämiset ja muut pettymykset katsotaan sormien läpi ja parisuhteessa jatketaan hammasta purren? ei sekään nyt oikein fiksulta vanhemmudelta kuulosta, että mökötetään ja ollaan puhumattomina pitkiä aikoja. Enemmän kuulostaa läheisriippuvuudelta; ollaan nyt yhdessä kun tähän on jo totuttu, ja uusi ja outo pelottaa.

[/quote]

Ehän tuo kirjoittaja mistään vuosikausien "jääkausista" kirjoittanut. Mutta toki sekin voi olla mahdollista. Parempihan tuo on, että opettaa lapsille, ettei heti lähdetä lätkimään ja luovuteta kun ongelmia ilmaantuu.

Luuletko, että uusioperheet on parempi pohja lasten kasvaa? Jokaisessa perheessä on omat ongelmansa. Mutta kyllä itse arvostan tällaista sitoutumista.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:56"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:06"]

Minä taas en kauheasti usko tuohon puhumisjuttuun. Minä uskon SITOUTUMISEEN. Siihen, ettei ollenkaan pidetä mahdollisena sellaista vaihtoehtoa että tästä lähdettäisiin. Silloin ne ratkaisut löytyy kyllä. Puhuttiinpa tai ei. 

Omat vanhempani ovat esimerkki tästä. He ovat olleet 40 vuotta yhdessä ja ovat hyvin onnellisia. Mutta heillä on ollut myös vaiheita, joissa useimmat nykyihmiset olisivat lähteneet omille teilleen. Isän pettämiskausi kolmenkympin kriisissä ja urastressin ja pikkulapsiperheen arjen ahdistaessa. Kausi jolloin äiti taas oli ahdistunut pienessä perhe-elämässä ja tempoili ympäriinsä monella tapaa. Kylmiä jääkausia joina eivät ole puhuneet mitään, olleet vain yhdessä kun kerran on naimisiin menty ja luvattu. Mutta sanovat, että joka kriisin jälkeen suhde on syventynyt ja parantunut, ja että kriisien yli on kantanut juuri sitoutuminen minkä takia on lähdetty sopeutumisen linjalle. Nykyihmisistä suurin osa ei tuollaista haluaisi kuulla, ei kestää esim. vuosienkin kylmiä kausia suhteessa.

[/quote]

Onko kirjoittaja varma, että vanhemmat ovat nyt oikeasti onnellisia, kaiken tuon jälkeen? Kuulostaa kyllä aika kamalalta tuollaiset vuosikausien "jääkaudet". Miten lapset reagoivat tuollaiseen? Onko se terve esimerkki heille hyvästä parisuhteesta, että kaikki pettämiset ja muut pettymykset katsotaan sormien läpi ja parisuhteessa jatketaan hammasta purren? ei sekään nyt oikein fiksulta vanhemmudelta kuulosta, että mökötetään ja ollaan puhumattomina pitkiä aikoja. Enemmän kuulostaa läheisriippuvuudelta; ollaan nyt yhdessä kun tähän on jo totuttu, ja uusi ja outo pelottaa.

[/quote]

Ehän tuo kirjoittaja mistään vuosikausien "jääkausista" kirjoittanut. Mutta toki sekin voi olla mahdollista. Parempihan tuo on, että opettaa lapsille, ettei heti lähdetä lätkimään ja luovuteta kun ongelmia ilmaantuu.

Luuletko, että uusioperheet on parempi pohja lasten kasvaa? Jokaisessa perheessä on omat ongelmansa. Mutta kyllä itse arvostan tällaista sitoutumista.

Tämä, joka kertoo tuolla vanhempiensa 40 v liitosta ja sen ylä- ja alamäistä, on aivan oikeassa!

Täällä tuollainen 40 vuotta yhdessä kaikki mäet ja mutkat kulkenut pari ja tosi koviakin kokenut, ja todistan, että pari voi olla onnensa kukkuloilla pettämisten jälkeen, luottamuksen menetyksen jälkeen, hirveiden riitojen jälkeen, väkivallan jälkeen, eropapereiden jättämisen ja takaisinvedon jälkeen, siis kaiken yhdessä läpikäyneinä ja selvinneinä. SITOUTUMINEN on se avainsana! Molemminpuolinen sitoutuminen. Ja siinä nimenomaan auttaa usko Jumalaan, Hänen käskynsä, ohjeensa, niihin taipuminen, anteeksiantaminen ja armo. Noita viimeksimainittuja joutuu opiskelemaan pitkässä liitossa, ja sekös vahvistaa ja ryhdistää!
Kun tarpeeksi on lyönyt päätään seinään, tajuaa vähemmälläkin, miksi Jumala ohjeita ihmisille antoi ja kuinka kallisarvoisia ne lopulta ovat! Silloin alkaa tyytyä elämään suu vähän supummalla, kädet alhaalla, harkiten tekojaan, mieli nöyränä, toiselle jatkuvassa anteeksiantamuksen tilassa, kun ihminen ei kuitenkaan tässä ajassa tule täydelliseksi! En minä, eikä tuo toinen.

Luvattiin ihmisten ja Jumalan edessä RAKASTAA myötä- ja vastoinkäymisissä! Lupaus koetellaan avioliitossa monella tavoin. Laiskat ja vähän vaivaa näkevät antavat periksi aivan liian helposti. Mitä kovemman koulun yhdessä käy ja siitä kaikesta selviää yhdessä, sitä lujempi on liitto, sitä syvällisemmin onnellinen on pari, ja sitä kiitollisempi on siitä, että juuri tuon puolison kanssa on hynttyyt yhteen laitettu!

Ihana on kuulla yhä 40 v liiton jälkeen, että "vain sinun kanssasi haluan jakaa kaikki intiimit asiat ja kaikki seksuaaliset hetket, ja purkaa kaikki haluni ja seksuaaliset ajatukseni vain sinuun!" Kuinka silloin ei voisi olla syvästi onnellinen? Itse koen taivashetkiä rakkaani kainalossa, ja kerron sen hänelle myös!

Mitä eronneiden muka onnellisempaan elämään tulee, niin paljon kertoo se, että eronneiden uudet suhteet päätyvät tilastojen mukaan useammin eroon, eli joka lähtee pettämään ja sitä kautta uuteen suhteeseen, se suhde on paljon heikommalla pohjalla, kuin se alkuperäinen!

Vaalikaa avioliittoanne, rakastakaa omaa puolisoanne, niin miehet kuin naisetkin! Pyytäkää anteeksi, antakaa anteeksi, varokaa katkeroitumasta ja pitäkää tiivis yhteys omaan puolisoonne. Herkutelkaa yhteisillä rakkaussessioillanne, vaalikaa toisen rakkauspankkia, että se pysyy liki täytenä, ja olkaa kiitollisia, että teillä on juuri se puoliso, joka on. Jos heilut avioeron partaalla ja toinen on kiikarissa, niin pysähdy ja taa täyskäännös ja palaa omaan suhteeseesi puolisosi kanssa. Älkää pettäkö! Mikään ei satuta puolisoa rankemmin kuin petos ja hylkääminen!

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 12:04"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:56"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 11:06"]

Minä taas en kauheasti usko tuohon puhumisjuttuun. Minä uskon SITOUTUMISEEN. Siihen, ettei ollenkaan pidetä mahdollisena sellaista vaihtoehtoa että tästä lähdettäisiin. Silloin ne ratkaisut löytyy kyllä. Puhuttiinpa tai ei. 

Omat vanhempani ovat esimerkki tästä. He ovat olleet 40 vuotta yhdessä ja ovat hyvin onnellisia. Mutta heillä on ollut myös vaiheita, joissa useimmat nykyihmiset olisivat lähteneet omille teilleen. Isän pettämiskausi kolmenkympin kriisissä ja urastressin ja pikkulapsiperheen arjen ahdistaessa. Kausi jolloin äiti taas oli ahdistunut pienessä perhe-elämässä ja tempoili ympäriinsä monella tapaa. Kylmiä jääkausia joina eivät ole puhuneet mitään, olleet vain yhdessä kun kerran on naimisiin menty ja luvattu. Mutta sanovat, että joka kriisin jälkeen suhde on syventynyt ja parantunut, ja että kriisien yli on kantanut juuri sitoutuminen minkä takia on lähdetty sopeutumisen linjalle. Nykyihmisistä suurin osa ei tuollaista haluaisi kuulla, ei kestää esim. vuosienkin kylmiä kausia suhteessa.

[/quote]

Onko kirjoittaja varma, että vanhemmat ovat nyt oikeasti onnellisia, kaiken tuon jälkeen? Kuulostaa kyllä aika kamalalta tuollaiset vuosikausien "jääkaudet". Miten lapset reagoivat tuollaiseen? Onko se terve esimerkki heille hyvästä parisuhteesta, että kaikki pettämiset ja muut pettymykset katsotaan sormien läpi ja parisuhteessa jatketaan hammasta purren? ei sekään nyt oikein fiksulta vanhemmudelta kuulosta, että mökötetään ja ollaan puhumattomina pitkiä aikoja. Enemmän kuulostaa läheisriippuvuudelta; ollaan nyt yhdessä kun tähän on jo totuttu, ja uusi ja outo pelottaa.

[/quote]

Olen kyllä varma. He ovat, ja ovat olleet suurimman osan aikaa, suorastaan kuin vastarakastuneita, ja heidän välillään on ihan silmin nähden syvä rakkaus ja kunnioitus. Vaikka on tosiaan ollut 40 vuoden varrella noita erilaisiakin kausia. 

Lapsuudesta muistan yhden heidän vaikean kauden, silloin kun isä oli työmatkoilla pettänyt. Muistain hiipineeni makuuhuoneestani kuuntelemaan kun äiti itki ja puhui isälle, ja isä ei osannut oikein sanoa mitään, lähti vaan kävelemään. Ja minä pelkäsin että he eroavat nyt. Mutta arki oli meillä silloinkin ihan hyvää, äiti ja isä olivat lapsia kohtaan ihan tavallisia ja arki pyöri. Vain lähinnä satunnaisesti salaa kuunnellut riidat tai keskustelut aiheesta olivat sellaisia jotka saivat hetkellisesti minut huolestumaan. Yleisesti meillä oli kotona lämmin ja hyvä tunnelma aina, koska meitä lapsia kohtaan molemmat vanhemmat olivat lämpimiä ja rakastavia silloinkin kun heillä keskenään oli vaikeampaa.

Minä itse arvostan kovasti tuollaista sitoutumista ja perääantavuutta, vaikka nykyihmiselle se onkin kauhistus. Nykyihminen haluaa niin kovasti pitää kiinni omista oikeuksistaan ja loukkaamattomuudestaan, että tuntuu valtavalta loukkaukselta että joku ei niin tee vaan kestää loukkauksia ja pettymyksiäkin sitoutumisen tähden. Ihmiset ajattelevat, että siinä jotenkin menettää itsensä. Mutta ei menetä, jos ihan vapaasta tahdostaan siihen jää eikä esim. pakonomaisen läheisriippuvuuden takia. Omat vanhempani jäivät vapaasta tahdostaan, siksi, koska he olivat vakaasti sitä mieltä että avioliitto on solmittu Jumalan edessä ja sitä minkä Jumala on yhdistänyt, älkööt ihmiset erottako. He pitivät myös luonnollisena ettei elämänmittainen yhteiselämä mikään romanttinen satu ole, vaan ajoittain karua elämää, ajoittain sitä romanssia.

[/quote]

Ihanasti kirjoitettu! <3 Turha tätä on yrittää kääntää miksikään kyseenalaiseksi tai sairaaksi. Jos ihmiset tavoittelisivat enemmän tällaista, asiat olisivat paremmin.