Narsisti/psykopaatti/sosiopaatti-äitien aikuisia lapsia?

äitimadonnan kasvattama kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?

En ole, enkä voisikaan olla. Kuollut jo muutama vuosi sitten.

Eipä silti, lopetin kaiken kontaktin jo toista kymmentä vuotta sitten. Tajusin, ettei minulla mitään oikeaa äitiä ole ollut, biologinen vain. Eikä minulla ole minkään valtakunnan velvollisuutta sitä ihmistä kohtaan. 

Ei tehnyt mitään muuta vaikutusta kuin valtava helpotus ja vapauden tunne kun kuulin hänen kuolleen. En mennyt hautajaisiin, en osallistunut millään tavalla.

Meitä oli seitsemän lasta, neljä tyttöä ja kolme poikaa. Kaikki me olemme rikki omalla tavallamme. Yksi veli joka opiskeli korkeaan virkaan ja elämä meni muuten hyvin, oli niin rikki psyykkisesti että lopulta teki itsemurhan. Yhdestä veljestä tuli alkoholisti. Yksi veli pisti myös välit poikki sen jälkeen kun ns. äitimme virnisteli pilkallisesti kun veli itki kun isä kuoli. Minulla  on ollut omat tuskalliset taisteluni edes lähestulkoon ehjäksi ihmiseksi, mitä en ole. Samoin kahdella siskolla. Tuhoa on tehty kuin norsu posliinikaupassa. Sirpaleita ja murskaa.

En kuitenkaan ole katkera enkä vihaa. Sitäkin olen ollut, mutta terapian avulla päässyt siitä yli. Olen sen yläpuolella, ja lähinnä säälin sitä ihmistä. Hänellä täytyi olla kauhea elämä sen myrkkyns sisällä. Karkotti kaikki ympäriltään, kukaan ei pitänyt hänestä. Isän lannisti ja alisti täysin, isä oli liian kiltti. 

Minulla on valtavasti todella kipeitä kohtia, esim. luottamus ihmisiin on mennyt kokonaan. En päästä lähelle vaikka pinnallisesti olenkin seurallinen. Sisintäni ja reviiriäni varjelen. Siksi elän yksin. 

Teen elämästäni hyvän ja onnellisen elää omilla ehdoillani. Mennyt on mennyttä ja arvostan ja pidän itsestäni. En ollut syyllinen enkä ansainnut mitään sitä p-skaa. Olen kääntänyt uuden lehden elämässäni, ja voin sanoa että rakastan elämää.

Koskettavasti kirjoitit.  Kiitos kokemuksestasi. 

Mitä vähemmän olen omaan äitiini yhteydessä sitä enemmän olen "minä" ja löydän osasia itsestäni. 

Hienoa kuulla, että elpyä voi, ja rakastaa elämää. 

Minä ainakin voisin kirjan äidistäni kirjoittaa ja antaa julkaista tuntematta mitään, koska äitiäni en koskaan oppinut rakastamaan, eikä hän koskaan tehnyt mitään millä olisi voinut häntä rakastaa ( eikä hän kyllä

ole koskaan rakastanut ketään muutakaan ). Mielestäni saisi ansaita kaiken mahdollisen pahan mitä on mahdollista kuvitella.. Minun äitini on sosiopaatti, joka henkisesti pahoinpiteli päivittäin useita kertoja koko lapsuuden, lisäksi fyysistä ja seksuaalista pahoinpitelyä koko varhaislapsuuden ( 8- vuotiaaksi asti ). Kyseisellä ihmisellä ei ole mitään kykyä tuntea empatiaa tai muutakaan, hänen tarpeensa on kaikki kaikessa. Tiesin jo hyvin varhaisessa iässä, että äitini ei välitä minusta ja sen tuskan kanssa yritän selvitä vieläkin.

En tiedä mikä äitini on, mutta tuntuu että jossain mättää. Ongelma alkoi varmaan jo vauvana, kun minut otettiin huostaan. Lastenkodissa toki oli omat hoitajat mutta tuskin siellä kukaan vierelläni vahti jatkuvasti, joten kiintymyssuhteissa alkoi varmaan olla ongelmia heti. Alta vuoden vanhana minut adoptoitiin ja äitini oli perhepäivähoitaja. Aina on ollut sellainen tunne että kaikki muut ovat tärkeämpiä kuin minä. Koskaan ei mikään kelvannut äidille, isoveljeni pisti aina paremmaksi... Koskaan ei kehuttu, ei mistään. Vielä nykyyänkin jos soitan äidille, puhelu on tasoa miten veljelläni menee hienosti ja kuinka veljen lapset ovat niin reippaita/ihania (toki ovatkin, minä pidän veljeni lapsista), mutta vastapainona minun lapseni...No, vaatteet ovat vääränlaiset, ja pakko siinä lapsessa on olla jotain vikana kun ei kävellyt vielä 1v synttäreillään. Noin esimerkkinä. Minussa ja minun lapsessani on aina jotain vikaa, AINA löytyy jotain sanomista. Ja sitten syyllistetään kun ei käydä kovin usein kylässä vaikka melkein vieressä asutaan. Miksiköhän ei käydä, viimeksi kun kävin sain kuulla pari tuntia huomauttelua itsestäni ja lapsestani. Poikkeuksena jos on muita kuulemassa, silloin ollaan niin helvetin yli-imeliä että oksettaa. Siis äitini esittää toisille niin leppoisaa ja ihanaa ihmistä, ja sitten sättii minut kun ei ole todistajia (jos vaikka joskus avautuisin niin kukaan ei usko minua?).

Joku kysyi tuolla aiemmin, että miten tällainen äiti suhtautuu lapsen lapsiin. No. Tyttäreni on hänelle kaikki kaikessa. Hän ei tee mitään virheitä, häntä autetaan ja hemmotellaan, hän saa kaiken mitä haluaa. Hyvänä esimerkkinä tutista vierottaminen. Kotona siitä oli päästy eroon, mutta mummolan päivähoidossa oli salatutti, jota lapsi sai käyttää. Seurauksena oli sitten purentavika, mutta syy oli minun, kun minullakin oli lapsena purentavika.

Äitini mielestä tyttärelläni on hänen geeninsä, he ovat kuin samasta puusta veistetyt. Minä olen joku kummajainen siinä välissä, joka olisi saanut mennä pesuveden mukana. Olen ajatellut, että tämä on osa hänen strategiaansa. Hän yrittää saada minulle pahan mielen osoittamalla "rakkautta" tyttärelleni. Sitä samaa toisen jalustalle nostamista, mitä tuolla aiempanakin oli. Tosin nyt kun tyttäreni on täysi-ikäistynyt, ja mummi ei enää ole hänelle aivan yhtä tärkeä, olen huomannut, että kulissit alkavat sortua. Viime viikot äiti on ollut miesystävänsä kanssa meidän mökillä koronaa paossa. Tyttäreni oli matkalla poikaystävänsä luokse ja ehdotti äidilleni, että voisi ajaa mökin kautta ja tuoda kaupasta jotain jos tarvitsevat. Äitini ilahtui tästä kovin ja ehdotti, että he voisivat ajaa yhdessä läheiseen kaupunkiin ostoksille. Kaikkinensa kaupunkireissu ja kierto mökille olisivat vieneet vähintään neljä-viisi tuntia ylimääräistä aikaa, puhumattakaan korona-riskistä. Tyttäreni sanoi, että se ei ole järkevää ja että hän ei jaksa sellaista nyt, kun hänellä on pitkä ajopäivä muutenkin, mutta kaupassa voisi matkalla käydä. Äitini totesi siihen, että ei tarvitse tulla sitten ollenkaan. Ja marttyroi sitten minulle, kun ruoka on loppu ja eivät pääse kauppaan, kun minä olin kiertänyt tytärtä tulemasta. Tyttäreni oli ihmeissään tästä reaktiosta, minä en niinkään. Jos asiat eivät mene niin kuin hän haluaa, seurauksena on aina kärsimystä ja jotenkin se syy on aina minun. En jaksa enää välittää. Tyttärelleni en ole puhunut äidistäni yhtäkään pahaa sanaa, kun heillä on niin läheiset välit, että olen pelännyt sen kostautuvan. Näin sitä tulee vainoharhaiseksi aikuinen ihminen.

Paras neuvoni samanlaisten ihmisten kanssa painiville. Älkää näyttäkö tunteitanne. Jos olette super iloisia, hän tappaa ilonne, jos olette super surullisia, hän löytää heikkoutenne ja käyttää sitä myöhemmin. Jos olette vihaisia, hän saa siitä syyn uhriutua. Muistakaa, että voitte vahingossa aseistaa narsisteja / sosiopaatteja / psykopaatteja myös sosiaalisen median kautta. Älkää myöskään koskaan hankiutuko kiitollisuudenvelkaan. Älkää ottako vastaan rahaa tai lahjoja, niitä käytetään kiristämiseen myöhemmin. 

Minä saan vapauden sitten, kun äiti kuolee. Olen tehnyt tuon virheen, että olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, joten tanssin hänen pillinsä mukaan vielä 20 seuraavaa vuotta, ellei jotain ihmettä tapahdu että saisin velkani kuitattua. Vaikka eihän se koskaan kokonaan kuittaannu. Aina on joku juttu, mikä on vielä hyvittelemättä. Hautajaisiin en mene. 

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että narsismi/psykopatia/sosipatia on naisilla todella yleistä, mutta jää yleensä huomaamatta, koska se piina osoitetaan ennen kaikkea omille lapsille.

Uskon myös näin. Suurin osa persoonallisuushäiriöistä on diagnosoimattomia, koska diagnoosi haetaan yleensä yksilön kokeman haitan vuoksi - jota narsisti, psykopaatti tms. ei yleensä koe... Diagnoosin hän voi haluta ehkä siinä tapauksessa, että tahtoo siitä rahallista tai muuta hyötyä (esim. varhaiseläke, reseptilääke) mutta moni varmaan kuvittelee olevansa suht normaali, tai väkivalta oikeutettua.

Mun äitini on narsistipsykopaatti. Huutaa koko ajan ja valehtelee kaikessa. On keksinyt minulle kaikki nämä vuodet vaikka mitä diagnooseja, joita olen joutunut vaikka minkä tahon kanssa läpikäymään. Äitini ei ole kiitollinen mistään ja laittaa kaiken lapsien syyksi. On koko elämäni pakottanut asumaan hänen luonaan tukien takia lapsilisä yms. Väittää kaikille isäni olot olevan kamalat, jotta saisi vallan itselleen. Aina kun joku tulee kylään tai näämme jotain julkista tahoa show on jotain uskomatonta luokkaa. Ei ole ikinä huolehtinut ja syyttänyt kaikista ongelmista normaalia isää. Tosiaan syyttää vaan muita kaikesta ja keksii jatkuvasti diagnooseja jotka valitettavasti kaikki tahot uskovat kuten psykologi. En kestä paljon valheita hän on uskotellut muille meistä. Olen perheen ainoa tytär ja hänen kiusaamisensa on suurimmaksi osaksi tullut minulle. Tiedän että äitini jää vielä jonain päivänä yksin, kun vaan kiusaa muita ja sen se on ansainnu. Onneksi olen pian aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on pahin muistosi narsistisesti häiriintyneen äitisi joko kommenteissa taikka käytöksessä varhaislapsuudessa?

- äiti lukee päiväkirjani ja vierailemani nettifoorumin jossa kirjoitin itsemurhasta, ja alkaa huutamaan minulle miten olen nolannut hänet ja hän joutuu jäämään pois töistä kun on niin järkyttynyt ja nolattu kun on hullu tytär (12v)

- samassa vyyhdissä nappaa kaikki palkintoni, pokaalini, ja samana keväänä saamani hymypatsaan huoneeni hyllyiltä, ja tulee vielä takaisin sen hiton hymypatsaan kanssa pidellen sitä korkealla ja huutaen miten hän haluaa paiskata sen lattiaan

- joskus vielä tuota nuorempana paiskasi huutaessaan lattialla olleen jumppavälineen muovisäleikköpaperikoriini (9v?)

- isän itsemurha ja kun poliisi etsi sitä ruumiskoirien kanssa

En todellakaan ole väleissä, eniten ärsyttää selittää utelijoille että ei, en ole käynyt lapsuudenkodissa 5 vuoteen, en soittele, en käy siellä jouluna tai muutakaan. Pintapuolisesti ohitan kysymykset tuosta. Yllättävän monet ihmiset olettavat että yksinasuvan nuoren aikuisen oikea koti olisi se lapsuudenkoti kun omaa perhettä ei vielä ole. Jopa nyt kolmenkympin korvilla.

Minusta tuli aika vakavamielinen aikuinen joka kuitenkin tykkää höpsöttelystä. Huomaan kuitenkin että siloittelen muiden tunteen ja vältän konflikteja jo kolme askelta ennen kuin ne tapahtuvat. Rintakehään tulee sähköinen ritisevä tunne, pakotan hymyn naamalle, ja ratkaisen koko kylän ongelmat vaikka pitäisi vääntää itseni umpisolmuun siinä samassa.

Olen nykyisin ihan onnellinen kissani kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on pahin muistosi narsistisesti häiriintyneen äitisi joko kommenteissa taikka käytöksessä varhaislapsuudessa?

- äiti lukee päiväkirjani ja vierailemani nettifoorumin jossa kirjoitin itsemurhasta, ja alkaa huutamaan minulle miten olen nolannut hänet ja hän joutuu jäämään pois töistä kun on niin järkyttynyt ja nolattu kun on hullu tytär (12v)

- samassa vyyhdissä nappaa kaikki palkintoni, pokaalini, ja samana keväänä saamani hymypatsaan huoneeni hyllyiltä, ja tulee vielä takaisin sen hiton hymypatsaan kanssa pidellen sitä korkealla ja huutaen miten hän haluaa paiskata sen lattiaan

- joskus vielä tuota nuorempana paiskasi huutaessaan lattialla olleen jumppavälineen muovisäleikköpaperikoriini (9v?)

- isän itsemurha ja kun poliisi etsi sitä ruumiskoirien kanssa

En todellakaan ole väleissä, eniten ärsyttää selittää utelijoille että ei, en ole käynyt lapsuudenkodissa 5 vuoteen, en soittele, en käy siellä jouluna tai muutakaan. Pintapuolisesti ohitan kysymykset tuosta. Yllättävän monet ihmiset olettavat että yksinasuvan nuoren aikuisen oikea koti olisi se lapsuudenkoti kun omaa perhettä ei vielä ole. Jopa nyt kolmenkympin korvilla.

Minusta tuli aika vakavamielinen aikuinen joka kuitenkin tykkää höpsöttelystä. Huomaan kuitenkin että siloittelen muiden tunteen ja vältän konflikteja jo kolme askelta ennen kuin ne tapahtuvat. Rintakehään tulee sähköinen ritisevä tunne, pakotan hymyn naamalle, ja ratkaisen koko kylän ongelmat vaikka pitäisi vääntää itseni umpisolmuun siinä samassa.

Olen nykyisin ihan onnellinen kissani kanssa.

*ja se paperikori hajosi tuhanneksi pieneksi palaseksi, eikä asiasta ikinä koskaan puhuttu tai muutenkaan mainittu mihin paperikori hävisi. Oli kamalaa nähdä lapsena omien tavaroiden tuhoaminen silmien edessä, tosi pitkään (ja joskus vielä nykyään) säpsähtelin kaikista yllättävistä äänistä kuin peura ajovaloissa.

Ajatus jäi kesken.

Tutun kuuloista. Joku uskalsi mainita psykedeeli -terapian, soo soo! Itsellä narsku äiti yritti maksattaa hullun papereita, tutkimukset eivät niitä puoltaneet. Kuitenkin se väkivallan ja otteen on pysyttävä. Olin työelämässä ennen kun keksi iskeä tuhoamaan omaisuuteeni ja siitä masennus. Isoveli löytyy, mutta kulta-poika tittelein. Väkivaltainen julma vätys, miksikä sitä heikomman kiusaajaa pitäisi kutsua. Mielelläni katsoisin joskus vastaavan teoistaan tai haluaisi auttaa muitakin selviytyjiä. Monikaan ei ole täällä enää kokemuksistaan kertomassa kun on niin loppu. Itsellä äiti käyttänyt ammattinsa valtasuhteita aivan järkyttävän väärin ja käyttää edelleen. Sosiaalisenmedian kautta, no keksi erittäin taas kamalan valheen ja sitä lähdettiin totuutena ajamaan... Asia ilmiselvänä mitätöity, mutta valtamediaan kun pääsi asiaansa ajamaan, niin tuho on sen mukaista. Yhä käyn ikäviä asioita läpi ja hetkeen en kyllä työkuntoinen ole juurikin tuon valtamedia mollauksen jälkeen, asia kuitenkin kohdistui minun omaisuuteeni, ihmisyyteeni, kykyyni toimia koskaan äitinä ja perheeseeni. Teot eivät narskuäideillä jostain syystä ole laisinkaan inhimillisissä mittakaavoissa, annetaan miesten lyödä, haukkua, jopa tapon yrityksiä ollut, niin välillä tuntuu elääkö sitä ihmisarvoista elämää.

Parisuhteissa tuntuu löytyvän aina joku sisimmästään kamala mies, viimeisin suhde päättyikin ironisesti kun äitiinsä hyvin yhä leimaantunut kokelas alkoi valittaa, että ei ketää kiinnosta mitä menneisyydessä olet kokenut, vetäsin sitten veneköyden katonrajaan ja itseni siihen, että mä en ihmisenä muutu hänen mieleisekseen, että tämä suhde on tässä, hänen sanansa satuttavat ihan tarpeeksi jo rikkinäistä sisintäni, onneksi lähti äitinsä helmoihin. En osaa sanoa miksi pitää muovata narskuäidin sadismin kohteista niitä uhreja, en tiedä onko veljellä jokin rooli kun puhuu siskostaan vain huorana. Eräs mieskin oli aivan täysi mt, jätin oman asuntoni ja kuvittelin sen olevan normaali, halusikin monta kumppania, rakensin hirttonukesta replikaation pimeään, se oli häijyn aito, "Hyvä kun kuoli" oli lakoninen tokaisu, halusin suhteesta pois ja narskuäiti sairastui siihen väliin syöpään ja uhriutui, että tyttärensä ainaisen lyömisen takia hänellä on syöpä... Välistä sitä toivoisi, ettei olisikaan koskaan parantunut. Juurikin isä suhteen tuhoaminen oli äidille se tärkein asia heti alkuunsa, sitten lasten kasvattaminen eriarvoon. Lapsuudesta en kaipaa mitään ja aikuis ilään kasvanut ispveli keksinyt haukkua juurikin, että siskonsa on älyltään ja tunne-elämältään pikkulapsi, meinasin varata lippua tempasemaan turpaan, mutta saihan sen jo lapsena kokea jos itseäsi puolustit, sait selkään ja rankaisuja kaksinkerroin takaisin, ihan vain, koska vedit asioille rajan, jonkin inhimillisen rajan. Mielestäni asia, josta ei todellakaan pidä vaieta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on pahin muistosi narsistisesti häiriintyneen äitisi joko kommenteissa taikka käytöksessä varhaislapsuudessa?

- äiti lukee päiväkirjani ja vierailemani nettifoorumin jossa kirjoitin itsemurhasta, ja alkaa huutamaan minulle miten olen nolannut hänet ja hän joutuu jäämään pois töistä kun on niin järkyttynyt ja nolattu kun on hullu tytär (12v)

- samassa vyyhdissä nappaa kaikki palkintoni, pokaalini, ja samana keväänä saamani hymypatsaan huoneeni hyllyiltä, ja tulee vielä takaisin sen hiton hymypatsaan kanssa pidellen sitä korkealla ja huutaen miten hän haluaa paiskata sen lattiaan

- joskus vielä tuota nuorempana paiskasi huutaessaan lattialla olleen jumppavälineen muovisäleikköpaperikoriini (9v?)

- isän itsemurha ja kun poliisi etsi sitä ruumiskoirien kanssa

En todellakaan ole väleissä, eniten ärsyttää selittää utelijoille että ei, en ole käynyt lapsuudenkodissa 5 vuoteen, en soittele, en käy siellä jouluna tai muutakaan. Pintapuolisesti ohitan kysymykset tuosta. Yllättävän monet ihmiset olettavat että yksinasuvan nuoren aikuisen oikea koti olisi se lapsuudenkoti kun omaa perhettä ei vielä ole. Jopa nyt kolmenkympin korvilla.

Minusta tuli aika vakavamielinen aikuinen joka kuitenkin tykkää höpsöttelystä. Huomaan kuitenkin että siloittelen muiden tunteen ja vältän konflikteja jo kolme askelta ennen kuin ne tapahtuvat. Rintakehään tulee sähköinen ritisevä tunne, pakotan hymyn naamalle, ja ratkaisen koko kylän ongelmat vaikka pitäisi vääntää itseni umpisolmuun siinä samassa.

Olen nykyisin ihan onnellinen kissani kanssa.

*ja se paperikori hajosi tuhanneksi pieneksi palaseksi, eikä asiasta ikinä koskaan puhuttu tai muutenkaan mainittu mihin paperikori hävisi. Oli kamalaa nähdä lapsena omien tavaroiden tuhoaminen silmien edessä, tosi pitkään (ja joskus vielä nykyään) säpsähtelin kaikista yllättävistä äänistä kuin peura ajovaloissa.

Ajatus jäi kesken.

Aivan kamalaa. Äitini salaili eräänkin miehensä seksuaalista kohtelua tyttöään kohtaan...

No kovin epäilen, että virittivät isoveljen kanssa ansan, että kun olen tekemässä jotakin, mihin keskittyä, niin tämä äidin mies tulee äitiä tappamaan yöllä. Äitini huutaa apua ja isoveli menee kättelemään äitini miestä ja huoneeseensa kulta-pojan peräkammariin. Jään vahtimaan tilannetta ja käy äitiini uudestaan kiinni. Menen käskyttämään irti, isoveljen varmaan virnuillen asialle, mies uhkaa lyödä minua, mutta antaa tulla vaan, kertoo hallunneensa minua koko äitini seurustelun ajan, tunne suurta kuvotusta, olet aina inhonnut sitä miestä muutenkin.... olen pohdiskellut periytyykö psykopatia, koska en oikein jaksaisi katsoa saman toistuvan isoveljen kohdalla...

Tavaroiden hajottaminen olisi rikosasia, mutta tietenkin jos olet alaikäinen, niin se on onni jos lähipiirissä olisi joku tomera ja tasapainoinen aikuinen kykeneväinen puhaltamaan sairaan leikin poikki. Naurettavaa, että isoveli jos raivokohtauksissa rikkoo tavaraa, niin tilalle ostetaan uutta, kun jos itse jotain rikot, niin senkin tunari, eihän sille mitää kannata hankkia.

Äiti luki myös päiväkirjaa salaa ja valehteli ystävänsä vakoilleensa minua, kun kysyin mistä hän tietää näitä asioita!? Jos olin kirjoittanut treffeistä, äiti tiesi seuraavana päivänä haukkua kyseisen henkilön mulle. Silmälasipäinen poikaystävä oli pahinta, tekee huonoja jälkeläisiä.

Henkinen väkivalta jatkui myös kotoa muuttamisen jälkeen. Jos olet iloinen, hän kyllä pistää mielen matalaksi. Ja jos olet lähdössä reissuun, hän etsi siitä maasta ja kaupungista kaikki huonot puolet mitä on olemassa sekä kirosi matkan ”uskallatko vielä lähteä, kamalia tapahtuu”....