Narsisti/psykopaatti/sosiopaatti-äitien aikuisia lapsia?

Haluaisiko kukaan teistä kovia kokeneista jutella? Puhelimessa tai ekaksi vaikka meilitse. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia jonkun kohtalotoverin kanssa, meitä kun (onneksi) on niin harvassa.

t. tytär 41v jota äiti ei koskaan rakastanut

Kerropas tänne jotain ja suosittelen kyllä kirjoittamaan, jos sulla on siihen taitoa. Auttaisit muita samalla.

[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 01:03"]

 Nykyisin nautin huomattavasti siitä, kun joku narsku testailee kyykytysmahdollisuuksiaan, ja minä asetan sille viheliäiselle otukselle rajat

[/quote]

Toi on oikeasti ihan parasta, kun pystyy lapsuuden takia tunnistamaan helposti narsistit, ja manipulointi yritykset lähinnä vain naurattavat.

Ehkä jotain hyötyä, ja maailmankuva on ihan erilainen kuin ihmisellä, joka on lapsena saanut olla normaalien ihmisten kanssa tekemisissä, ainakin mulla se on säästänyt mut monilta pahoilta tilanteilta aikuisena, kun tiedän nopeasti mistä on kyse.

Minulla on kaksi narsistivanhempaa. Molempiin olen pitänyt välillä vuosien taukoa terapeutin suosituksesta. Isääni olen nyt kohta 16 vuoden terapian jälkeen oppinut jotenkin käsittelemään, mutta äitini olen poistanut elämästäni totaalisesti suojellakseni lapsiani. Isäni arvoa ja merkitystä eli tarpeellisuutta elämässäni pohdin lähes joka kerta oltuani hänen kanssaan tekemisissä, koska lapset vaivaantuvat silmin nähden hänen seurassaan, koska hänen itsekkyytensä ja grandiositeettifantasiamaailmansa on nyt vanhemmiten saavuttanut niin naurettavat mittasuhteet, että lapsikin jo tajuaa, että joka palikka ei ole paikallaan.

Narsistivanhempaan ei ole muuta hoitokeinoa kuin välien katkaisu. 

Terapeutti pitää valita huolella. Itse olen hyppinyt kognitiiviselta terapeutilta toiselle vuosia. Ei toiminut. Joten kuten hengissä räpellettiin, mutta tauti ei parantunut. Selvitin itse asioita, ja etsin ratkaisukeskeisen terapeutin, vieläpä sellaisen, joka on työskennellyt paljon narsistien uhrien kanssa. Johan rupesi vointi kohenemaan.

Narsistin uhrin terapia toimii yksinkertaistettuna seuraavasti: terapeutti tukee uhria ja kannattelee kohtaamaan kaiken sen paskan, mitä elämässä on tapahtunut ja jatkuvasti muistuttaa siitä, ettei uhri ole syyllinen, vaan narsisti. Terapeutin rooli on ikäänkuin korvata se rakkaus ja tuki ja perusturva, mikä ihmiseltä on lapsuudessa puuttunut. Itse koin kognitiivisen terapian suorastaan syyllistävänä, kun vuosia jankattiin sitä, miten itse aina tipahtaa samoihin ansakuoppiin omassa toiminnassaan narsistin kanssa. Eihän se vika hyvänen aika minussa ole, vaan siinä narsistissa! Minä voin vaikka joogata päälläni loppuelämäni ja tuoda maailmaan rauhan, eikä se muuta sitä, että narsistivanhempieni silmissä olen aina ja ikuisesti se kaikkein surkein ja halveksittavin olento, jota maa päällään kantaa.

Kuten monella tässä ketjussa, myös minulla omien lasten syntymä on avannut silmät. On tajunnut sen, ettei kukaan tunteva ihminen voi kohdella omaa lasta niin kuin itseä on kohdeltu. Minä myös olin lähes hysteerinen ensimmäisen raskauden aikaan, kun pelkäsin ensimmäisen lapsen olevan tyttö ja itseni toistavan äitini virheet. Itselleni rajan vetoon vanhempien suhteen on auttanut oma oivallus siitä, että oli heidän oma lapsuutensa kuinka traumaattinen tahansa, niin he ovat myös olleet saman valinnan edessä minun syntyessäni. Kukaan ei voi valita sitä, joutuuko narsistivanhempien uhriksi. Mutta jokaisella uhrilla on velvollisuus katkaista se pahan ketju. Meidän narsistiäitien lapsien kohdalla äidit eivät ole ketjua katkaisseet.

Joten kyllä, traumaperäinen stressihäiriö muuttaa aivoja ja ajattelua. Se voi kuitenkin muuttua ajan kanssa vahvuudeksi siinä mielessä, että ns. tavallisen stressin - siis sellaisen, jossa normaalin lapsuuden elänyt ihminen kaivaa haulikon ja ampuu aivonsa komeron seinälle - sietokyky on lähes rajaton. Koska mikään normaalin elämän paine ei koskaan voi edes etäisesti jäljitellä sitä sotamuistoa, joka kesti vuosikymmeniä, kun ne ihmiset, joiden piti rakastaa ja turvata ja suojella puukottivatkin joka käänteessä julmimmilla mahdollisilla tavoilla selkään. Samoin tässä vaiheessa, kun on ottanut riittävästi välimatkaa narsisteihin, toiminnan kaavamaisuus ja pakonomaisuus näyttäytyy välillä hyvinkin surkuhupaisassa valossa. Minä olen se vahva ihminen, joka kesti koko sen helvetin. Minä olen se vahva ihminen, jolla on normaali terve oma perhe. Minä olen se vahva ihminen, jolla oli voimaa katkaista pahan ketju. Minä olen se vahva ihminen, joka ei siirrä narsistiäidin taakkaa seuraavalle sukupolvelle.

Älkää siis luopuko toivosta. Uhriudesta voi parantua eikä uhrin leima otsassa ole ikuinen. Nykyisin nautin huomattavasti siitä, kun joku narsku testailee kyykytysmahdollisuuksiaan, ja minä asetan sille viheliäiselle otukselle rajat. Minä olen äiti, äidin tehtävä on suojella lapsiaan tämän maailman narsisteilta, ja se lähtee siitä, ettei äiti anna jyrätä itseään. Älkää vetäkö itseänne kiikkuun, vaan heivatkaa se narsisti yli laidan, etsikää HYVÄ terapeutti ja alkakaa parantua. 

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:54"]

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:42"]

Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?

[/quote]

Ainoastaan välillisesti kun sisko ei anna hänen muistonsa kuolla vaan kaivelee kaikki menneisyyden asiat ja vääryydet läpi aina kun olemme tekemisissä. 

[/quote]En ole. Enkä siskonikaan. Hän on (47-vuotiaana) äidin helmoissa elelevä työtön kouluja käymätön ihmisraunio (paljon mielenterveysongelmia) joka ei halua kuulla äidistänsä pahaa sanaa koska "meillä on ollut maailman paras Äiti jolla on kultainen sydän, ei anneta sen särkyä" :O

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 15:55"]

Fyysistä väkivaltaa ei koskaan ollut, mutta henkisesti sitä enemmän. Varsinkin painostani äiti piikitteli jatkuvasti vaikka ihan normaalipainoinen olen aina ollut. 

[/quote]

Tutun kuuloista. Olin teininä lyhyt, painoltani kevyt (bmi vajaa 20) ja urheiluharrastusten takia timmissä kunnossa mutta "äitini" sai minut aina tuntemaan jotenkin lihavaksi ja todella rumaksi (vaikkei päin naamaa sanonutkaan, että oletpa lihava ja ruma). Yksittäisiä kommentteja sateli ulkonäöstäni, usein ne käsittelivät sitä kuinka kampaukseni tai joku vaate ei sovi minulle ja käsky vaihtaa kampaus/vaate. Joskus hän myös jäkätti minulle siitä kuinka hartiani ovat liian leveät (!), ihan niin kuin olisin asialle jotain tehdä. Lisäksi hän aina muisti kertoa kuinka siskoni/kaverini/tuttavan lapset ovat niin kauniita. Minun ulkonäöstäni hänellä ei ollut koskaan mitään hyvää sanottavaa.

Enemmän kommentteja tuli sitten syömisestä. Jos hän sattui olemaan paikalla kun söin, hän kielsi todella usein minua enää hakemasta lisää ruokaa tai leipää, koska hän ei kestä katsoa syömistäni. On kuulemma niin kamalan näköistä ja kuuloista (vaikka söin kyllä ihan normaalisti). Tai vaihtoehtoisesti käski mennä johonkin muualle syömään hänen silmiensä edestä.

Vamha ketju, mutta valitettavasti asia ei unohdu itseltä. Sensijaan, akka ite, kiusaaja helvetistä ei kätevästi muista yhtään mitään.

Tyttärien näkökulma mielenkiintoinen kuulla, miten ovat selviytyneet ja miten jaksavat nykyään.. Varmasti aika monta surullista tarinaa. Jos traagisiakin. Itsemurhiakin maa täynnä, joiden alkuperäisiä syitä ei kukaan halua varmasti oikeasti edes kartoittaa. Veikkaus on, että yksi iso syy on juurikin nämä vääristyneet narsistiset suhteet, mitkä pieni puolustuskyvytön lapsi joutuu kohtaamaan ja peilaamaan olemassaolonsa oikeutusta peilistä - joka ei suostu heijastamaan lasta vaan vain oman kuvansa.

Alan terapeutiksi lukeminen melkein kiinnostaa.. vain narsimin kokenut tietää, mitä taiteilua ja selviytymistä se on, vaikka ulospäin kaikki kulissit näyttäisivät olevan kunnossa. Opimme hymyilemään ja peittämään omat tunteemme ja suojelemme näiden narsistiäitien omakuvaa - jotta heidän peiliinsä ei tulisi säröjä. Mitäänhän he eivät koskaan suostu tunnustamaan eivätkä ole tunnustaneet. Mikään ei ole koskaan ollut heidän syynsä, sillä 'parhaansa' ovat yrittäneet. Lapsen tunteet saa sivuuttaa ja mitätöidä. Se on heidän mielestään aivan normaalia.

Kun pikkulapsi tulee kotiin polvet ruvella kaaduttuaan, hän ei odota äidin lohdutusta - vaan pelkää enemmän sitä, miten äiti suuttuu rikki menneistä polvisukista. Yksi esimerkki, millaisen vääristyneen reaktioketjun narsistisen persoonallisuuden omaavan äiti lapsessaan aiheuttaa. Ja siitä seuraa monen monta muuta pelkoatilaa läpi elämän ja riittämättömyyden tunnetta. Pelkoa, että ei riitä eikä ole tarpeeksi hyvä. Alisuoriutuu lopulta, vaikka ensin on ollut varsin ylisuoriutuja. Jotta äiti ''ei suutu''. Kiitosta ei koskaan kuule nämä lapset, eivätkä kehua - onnistumisistaan - vaikka olisivat ns kympin tyttöjä. Se on lähinnä elossaolemisen vaade.

Tuttuja tarinoita

Minun molemmat vanhempani ovat narsisteja. Olen käynyt terapiassa vuodesta 2011 lähtien, jolloin vasta jotenkin tajusin heidän narsisminsa. Olen ollut koko elämäni ylikiltti, suostunut kaikkeen, en ole elänyt yhtään omaa elämääni vaan pelkästään muille. Olen sairastanut toistuvaa masennusta 15 vuotta. En tiedä voinko koskaan elää huoletonta, onnellista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Näköjään aika paljon samoja kokemuksia, minunkin äiti-ihana-kultainen uhkaili useamman kerran puukottaa kuoliaaksi, juoksi veitsi kädessä mua kiinni, ei onneksi saanut. kehoitti mua tappamaan itseni kun olin 13-vuotias. Järkyttävä manipulointi ja patologinen valehtelu ja uhrin syyllistäminen, esim muille aikuisille uskottelii minun olevan paha kun hän itse oli viaton uhri... Pienen tytön oli sitä hyvin vaikea käsitellä. Vielä aikuisenakaan sitä pahuutta ei pysty ymmärtämään. Häne lempihupinsa oli esim. valehtelemalla saada miehiä pahoinpitelemään mua katsella itse kylmänä ja tunteettomana vierestä kun anelin polvillani armoa ja pelkäsin kuolevani. Ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä, koska äitini on niin taitava valehtelemaa ja manipuloimaan ja kääntämään totuuden aina ympäri.

Kaikkein kauheinta ja selkäpiitä karmivaa on se, että oma äiti ei ole koskaan rakastanut eikä tuntenut empatiaa. Ei minkäänlaista omaatuntoa tai syyllisyyttä. Kun olen aikuisena yrittänyt kohdata ja yrittänyt saada edes jonkinlaista "tilinpäätöstä", hirviö ei muka muista mitään tai väittää MUN olevan hullu tai omaavan vilkkaan mielikuvituksen kun väitän asioita, joita ei ole muka tapahtunut. Niin sairas, niin paha on se ihminen....

Yksi inhottavimpia toistuvia kokemuksia oli ne hilllittömät raivokohtaukset, joita hirviö sai aina kun sairastuin. Oli kyse mistä sairaudesta tahansa, se aiheutti hirveä raivon. Ikään kuin olisin tehnyt jotain pahaa hänelle sillä että sairastuin esim flunssaan tai oksennustautiiin. Myös itkeminen ja heikkouden näyttäminen aiheutti raivokohtauksen. Hassua, että muiden äidit yleensä tuntee empatiiaa jos oma lapsi sairastuu... Sitä ei vaan opi koskaan käsittämään, että itsellä on niin täysin erilainen äitikokemus kuin suurimmalla osalla ihmisistä. 

Mä haluisin toipua, mut tämmöisestä lapsuudesta ei voi koskaan toipua. Tuntuu niin pahalta, että olen henkisesti raajarikko koko lopun elämääni. :/

-ap

 

Kyllä minä suosittelisin sinun tekemään se kirja. jos et itse pysty, kysele neuvoa miten moinen olisi mahdollista. Varmasti auttaisi muita samassa tilanteessa olevia ihmisiä tai vastaavasti voisitte yhdessä samassa tilanteessa eläneiden kesken tehdä jonkun kirjan jos siis tämä onnistuu.

Se juurikin, että ei ole saanut kokea mitään empatiaa ja lohdutusta silloin, kun se olisi ollut enemmän kuin aiheellista - on valtava aukko normaalin omanarvontunnon kehityksessä. Jos on aina kokenut, että mistään ei saa valittaa ja mitään ongelmaa -- kipua - kysymyksiä - ei saa tuoda esiin- koska äidillä nyt vaan ei ole aikaa ''hömpötyksiin'' - niin toki se tekee araksi lähestyä ketään muutakaan ihmistä. Pelkkä viileä katse vieraiden läsnäollessa näiden äitien taholta: muista käyttäytyä - me vastaan ne - asetelman luominen jo pienestä pitäen opittua. Kotona ei ole ongelmia. Kodin asioita ei kuulu visertää, sillä toki ulkomaailma voi käyttää sitä hyväkseen. Ja toki myös käyttääkin - eihän sekään epätotta ole - kannattaa lukea vain keltaista lehdistöä, niin kyllähän siellä revitään rikki perheitä, mikäli joku jostian jotain vihiä saa. Taikka ihan virkavalta käy lukemassa poliisihattu päässä yksityisten ihmisten asioita rikkoen virkavalaansa - ja näitähän on sadoittain - totta se on, että tässä maassa on moraali hyvin alhainen - nykyään. Kehenkään ei ole luottaminen.

Jumalasta luopuminen ja uskosta moraalisiin tekoihin - ehkäse on aiheuttanut tämän itsekkyyden ja vain omien etujen ajamisen - heikot jääköön jalkoihin. Ja varsinkin heikoimmat eli lapset.

Sota opetti kovuutta ja sitä, että vain kovuudella pärjää. Heikkoutta ei saa näyttää sillä se pahimmillaan tietää kuolemaa.

Tavallaan sen psykologian voi käsittää, mitä sota esim on tehnyt tälle maalle - tai siis useat sodat vuosisatain saatossa. Jatkuva puolustusasemassa olo ja se, että miten oikeutamme olemassaolomme maahamme, kieleemme ja kulttuuriimme - ollen niin pieni kansakunta.

Jokin sanattomuus sanoittamattomuus piinaa kansakuntaamme, ja mitä enemmän sanoitamme kokemuksia - sitä paremmin opimme ymmärtämään itseämme, historiaamme ja toisiamme emotionaalisten tarpeisiin vastaamattomuuksien keskellä. Opimme kuuntelemaan itse itseämme ja antamaan aikaa itsellemme juuri niin kauan, kuin sitä tarvitsemme. Jos se tarkoittaa ''työelämästä'' poissaoloa ja parantumista - tehdä asioita, joista saamme iloa eikä olla samassa tilassa kuin lapsuudessamme - etsien jatkuvaa self worth - tunnetta ''suorituksistamme'' - niin olkoon sitten niin. Voimme kirjoittamalla kirjan, maalaamalla taulun - musisoimalla - kuuntelemalla muita samankaltaisen kohtelun piirissä kasvaneita parantua pienin askelin itsekin - vain, jos annamme tunteillemme ja hämmennyksellemme sanat ja kasvot - emmekä häpeä kokemuksiamme - tulemme ihaniksi omiksi itseksemme.

And we are worth it..  

Olemme todellakin arvokkaita. Surullista on, että äitimme eivät sitä kyenneet tunnustamaan saati näkemään, mitä jalokiviä heillä aikansa käsissään oli. On aika meidän, tulla Omiksi Ihaniksi Naisiksi.

tunnevammaisuus suomalaisissa kodeissa.. onhan näistä kirjojakin kirjoitettu.. joku vaikenemisen kulttuurihan täällä istuu syvässä ja sitten vaan julkisuudessa lähinnä hymistellään.. siitä se teennäisyys kumpuua koska näillä joilla olisi areena käsitellä asioita mediassa ei ole pokkaa eikä munaa tehdä niin.. vain avoimesti käsittelemällä saadaaan mätäpaiseet puhkaistua ei peittelemällä. mot.

Trauma ja dissosiaatio...

Stop!

Ole oman elämäsi rouva, peili ja jumala(tar). Takerru pikkuseikkoihin. Ala muistaa. Kun jokin kuolee, jokin toinen saa tilaa alkaa elää. 

Turha marista tai olla sekaisin marista. Ala konmarista.

Once I clean my mirror I´ll be fine:) 

oma elämä käsiin - kyllä se sieltä pikku hljaa löytyy, kun hoksaa - että meitä on tuhansia ellei jopa satojatuhansia tässä maassa (miljoonia), saman kohteun läpikäyneitä. käynti muualla ja kanssakäyminen emotionaalisesti terveiden tai terveempien kansakuntien kanssa auttaa.. internet on yksi väylä jakaa kokemuksia ja löytää erilaisia reagointitapoja - keskustella asioista.

narskuäideillähän on usein se joku suosikkilapsi, jota he myötäilevät kaikessa ja jopa ajavat konflikteja tai muita kyseenalaisia tilanteita sisarusten väliin. taustalla sitten myhäilevät, kun pieni lapsi on täysin narskumaailmansa armoilla, mikäli toinen vanhempi joko paljon poissa tai muutoin ei näe narskun sairasta manipulaatiomaailmaa.

vanhempana sitten tämä narskuäidin lemmikkilapsi puolustaa henkeen ja vereen narskuäitiä, miten tämä on kaiken tehnyt oikein ja syyllistää yhdessä sitä 'mustaksi lampaaksi' yhdessä sovitettua lasta - usein yhteinen kateuden kohde - tosin eri syistä - niin kyllä siinä vyyhtiä on avata, jotta alkaa ymmärtää, missä on lanka ja missä on kerä. vain narskuvammaisissa perheissä kasvaneet käsittävät, mistä on kyse. 

Mikä on pahin muistosi narsistisesti häiriintyneen äitisi joko kommenteissa taikka käytöksessä varhaislapsuudessa?

up

Lapsuuteni on pitkälle sumuisaa, ja vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt sen myrkyllisen energian, 

joka läpäisi minuuden, ja jota nyt vielä kolmekymppisenä rakennan uudelleen. Tuo energia oli äitini kantama ja ympärille levittämä myrkky, jonka vetävänä voimana toimivat kilpailunhalu, sadismi, 

lasten orjuuttaminen osana häntä itseään, ilkeys.

Lapsuudessani asuimme talon yläkerrassa, jossa oli yksi huone ja keittiö. Meitä oli yhteensä 4 henkeä: Vanhemmat, sekä minä ja siskoni. Koska meillä ei ollut omaa lepo-, tai sanoisinko "pakopaikkaa", jouduimme olemaan läsnä äidin oikuttelun joka hetkissä. Perustarpeistamme ei pidetty huolta: Ei nähty tarpeelliseksi järjestää lapsille esimerkiksi asiallista ravintoa. Sen sijaan äiti muistutti joka hetkessä lihavuuden vaaroista, lantrasi vähäisen appelsiinimehun vedellä, ja kuori rasvaksi nimittämänsä kerroksen pois viilin päältä.

Koska asuimme mummon yläkerrassa ei perheellä ollut asuinkustannuksia, vaikka molemmat vanhemmista olivat töissä. En osaa sanoa, minnekkä ne rahat menivät. Äiti kävi vuosittain ulkomailla yksin.

Äitini on aina verrannut itseään minuun ja siskooni ja haukkunut ulkonäköämme.

Olen kuullut niin hirveitä asioita itsestäni hänen sanomana, ihme että minulla on yhtään omanarvontuntoa jäljellä, ja sen on joutunutkin pitkälle opettelemaan vasta aikuisiällä. 

Hädän hetkellä äiti nauttii osastaan ja siitä, että on auttavassa asemassa. "Niskanpäällä". 

Aikuisiällä, äidin lomamatkojen aikana hoidin monesti hänen yritystoimintaansa ja kotiaan.

Kun tuli kotiin, oli helvetti irti. Miksi? Kaikki oli mennyt liian hyvin. Hän ei ollutkaan korvaamaton. 

Valmistauduin aina alustavasti henkiseen rääkkiin mitä tulisin saamaan äidin palatessa. 

Olin itse yksinhuoltaja, ja yritin työnteon lisäksi opiskella samalla, ja hoitaa äitini kuvioita jotta hän saisi lomaa. Yksi helvetti, josta en nähnyt poispääsyä, ennen kuin sain opiskelupaikan eri kaupungista. 

Syömishäiriöön sairastuin teini-iän jälkeen ollessani äidin kanssa enemmän tekemisissä. Minulla ei tule varmaan koskaan olemaan täysin tervettä suhtautumista ruokaan, se on aina jollain tapaa pelottava asia. 

Asun nykyään ulkomailla enkä ole muuttamassa takaisin, ja tunnen että lapsuuteni ja äitini myrkky on pilannut minulle sen kulttuurin merkityksen, jota suomi edustaa. 

Täyden irtioton tein viime kesän vierailulla. Näemme vuoden kahden välein, ja äiti mollasi ulkonäköni, mieheni, veneilyharrastukseni, kaiken hyvän jota olen viime vuosina rakentanut. Sanoin että nyt tämä loppuu, en ole kanssasi tekemisissä koska se vaikuttaa henkiseen hyvinvointiini alentavasti.   

Viime yönä viestitti, että se etten pidä häneen yhteyttä, sairastuttaa hänet, mutta onneksi hänen uudehko miesystävänsä pitää hänestä huolta jos hän sairastuu pahemmin. Narsistille tyypillistä syyttämistä, marttyyriutta. Ja koskaan ei ole hänessä vikaa, kaikki muut ovat hirviöitä. Äidillä ei ole esimerkiksi yhtään ystävää, ns. "vihamiehiä" taas sitäkin enemmän. 

Voimia teille. Synnyttiin väärään syliin kuten joku sanoi

Vierailija kirjoitti:

Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?

En ole, enkä voisikaan olla. Kuollut jo muutama vuosi sitten.

Eipä silti, lopetin kaiken kontaktin jo toista kymmentä vuotta sitten. Tajusin, ettei minulla mitään oikeaa äitiä ole ollut, biologinen vain. Eikä minulla ole minkään valtakunnan velvollisuutta sitä ihmistä kohtaan. 

Ei tehnyt mitään muuta vaikutusta kuin valtava helpotus ja vapauden tunne kun kuulin hänen kuolleen. En mennyt hautajaisiin, en osallistunut millään tavalla.

Meitä oli seitsemän lasta, neljä tyttöä ja kolme poikaa. Kaikki me olemme rikki omalla tavallamme. Yksi veli joka opiskeli korkeaan virkaan ja elämä meni muuten hyvin, oli niin rikki psyykkisesti että lopulta teki itsemurhan. Yhdestä veljestä tuli alkoholisti. Yksi veli pisti myös välit poikki sen jälkeen kun ns. äitimme virnisteli pilkallisesti kun veli itki kun isä kuoli. Minulla  on ollut omat tuskalliset taisteluni edes lähestulkoon ehjäksi ihmiseksi, mitä en ole. Samoin kahdella siskolla. Tuhoa on tehty kuin norsu posliinikaupassa. Sirpaleita ja murskaa.

En kuitenkaan ole katkera enkä vihaa. Sitäkin olen ollut, mutta terapian avulla päässyt siitä yli. Olen sen yläpuolella, ja lähinnä säälin sitä ihmistä. Hänellä täytyi olla kauhea elämä sen myrkkyns sisällä. Karkotti kaikki ympäriltään, kukaan ei pitänyt hänestä. Isän lannisti ja alisti täysin, isä oli liian kiltti. 

Minulla on valtavasti todella kipeitä kohtia, esim. luottamus ihmisiin on mennyt kokonaan. En päästä lähelle vaikka pinnallisesti olenkin seurallinen. Sisintäni ja reviiriäni varjelen. Siksi elän yksin. 

Teen elämästäni hyvän ja onnellisen elää omilla ehdoillani. Mennyt on mennyttä ja arvostan ja pidän itsestäni. En ollut syyllinen enkä ansainnut mitään sitä p-skaa. Olen kääntänyt uuden lehden elämässäni, ja voin sanoa että rakastan elämää.