Narsisti/psykopaatti/sosiopaatti-äitien aikuisia lapsia?

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:42"]Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?
[/quote]

En ole.

2

Joku täällä sanoi, että "En sanoisi, että äitini on välttämättä mikään otsikoissa mainituista, mutta tasapainoisesta äidistä hyvin kaukana." Tämä.

Kun olin nuorempi, äitini tapa ratkaista riidat ja hiljentää meidät lapset (minut ja isosiskoni)  oli väkivalta. Kotona riideltiin usein ja vanhempani eivät todellakaan piilotelleet keskinäisiä riitojaan meiltä lapsilta, veikkaan että suurin syy isäni lähtöön oli lopulta äitini mielivaltainen käytös. En koskaan unohda sitä ainoaa kertaa kun näin isäni itkevän, ja kun kysyin mikä on oli vastaus vain "en jaksa enää". Ei mennyt kauaa kun isä muutti pois. Sen jälkeen äitini käytös muuttui pahemmaksi, isä oli meillä ollut se joka rauhoitteli riitoja ja esti äidin pahimmat sekoilut.

Isä lähti kun olin 13, pahimpien teini-iän kuohujen aikaan siis. Alkoi äidin osalta järkyttävä kyttäys ja vainoharhaisuus: kaivoi useasti viikossa roskakoriani, luki viestejäni/päiväkirjaa/tietokoneen sivuhistoriaa/mitä tahansa dokumentteja jotka jotenkin minua koskivat. Jos tulin kotiin kaverilta tuli äiti taskulampun kanssa vastaan ja vaati tutkia pupillejani koska oli ihan varma että tulen jostain "narkkaamasta". Mitään huumeita en todellakaan siis käyttänyt. Paskanjauhaminen isästäni oli myös äidin lempipuuhaa, mikäs sen mukavampaa kuin mustamaalata toisella paikkakunnalla asuvaa vanhempaa tarkoituksena toki saada minut katkaisemaan välit isäni kanssa. Kertoi usein omituisia jopa seksiin liittyviä tarinoita isästä ja kuinka isäni on selvä narsisti. Näiden puheiden jälkeen oli hyvin tavallista että äiti totesi minun olevan täydellinen isäni kopio.

Tuo kuulosti myös hyvin tutulta että äiti saa huutaa ja raivota sydämensä kyllyydestä, mutta heti kun jollain tapaa nousee sitä vastaan saa syytökset niskaan kuinka olen tunnevammainen raivohullu ja mitä ikinä. Äiti uhkaili myös tekevänsä itselleen jotain ja soittavansa sitten poliisit ja kertoisi minun satuttaneen. Hyvin tavallista oli myös runsas alkoholinkäyttö, töistä perjantaisin palattiin aina perjantaipullon kanssa ja viikonloppuillat menivät selvästi humalassa jolloin varsinkin nälvintä ja lasten haukunta yltyi. Nuorempana sain myös useasti kuulla kuinka me lapset olimme syntymällä pilanneet äidin elämän. Nykyään olen siis hyvissä väleissä isäni kanssa, äitini kanssa etäinen. Aina kun äitiä näkee, kyselee hän sairaalloisen uteliaana isäni uudesta naisystävästä (vanhempieni erosta jo yli 10 vuotta) ja vihjailee heidän perheenlisäyksestään vaikka ei ole yhteydessä isääni (asuu 600km päässä). Kyttää myös jokaisesta mahdollisesta väylästä isäni elämää, kuten verotietoja ja sosiaalista mediaa. 

Olen vasta hieman vanhempana tajunnut miten tällainen lapsuus ja äitisuhde on vaikuttanut kaikkeen elämässäni, en usko avioliittoon enkä tiedä olenko koskaan kykenevä tasapainoiseen parisuhteeseen. 

up

En nyt lähde äitiäni narsisistiksi kutsumaan, mutta ei sen naisen käytös kyllä millään tasolla hyvää kasvattamista ollut. Pelolla kasvatti, jos ei ollut arvosanat tarpeeksi hyviä (minulla ollut aina kasin pintaan, en koskaan ollut mikään kympin oppilas) niin suoraa huutoa siitä, miten tietyt asiat olisi voinut osata ja miksi en vain ymmärrä. Karjui miten häneltä voi kyllä kysyä jos on vaikeita läksyjä, mutta sitten kun kysyi niin raivostui kun mukamas helpolla asialla vaivasin häntä. Vanhempi veli on koulussa lahjakas, ja häntä äiti suosiikin esim. taloudellisesti vieläkin, vaikka molemmat ollaan jo muutettu pois kotoa.

Tuota veljen suosimista jäin ihmettelemään. Sitä kyllä kuskattiin nuorena ympäriinsä kaikenlaisten asioiden takia ja nykyäänkin maksetaan kisamatkat, mutta minun harrastukset valittiin aina siten että äitille tulisi mahdollisimman vähän vaivaa. Nykyäänkin puhelut äiditä noudattavat kaavaa "mitä hän on tehnyt, mitä veli on tehny, hei hei", minun asiani eivät tunnu kiinnostavan yhtään. 

Satoja euroja käytettiin veljen vaatteisiin ja varusteisiin, mutta minulle uusia vaatteita ei ostettu vaikka äiti valittikin siitä että kuljin aina samoissa "ryysyissä". Murrosiän ja siihen liittyvän hikoilun alkaessa äiti vaan totesi, että kyllä se käsisaippua riittää kainaloihin ei mitään deodorantteja tarvita. Siinä oli sitten oiva sauma muiden kiusata koulussa, kun yksi pukeutuu tuulihousuihin ja haisee hieltä. Kun ei mitään viikkorahojakaan annettu että olisin voinut itse ostaa asioita.

Pari kertaa kävin ihan terapiassa kun koulukuraattori huomasi että koulukiusattiin ja olin muutenkin hiljainen. Kyllä sinne äitikin mukaan lähti, mutta niitä reissuja edelsi hirveä valitus siitä miten hänen aikaansa tuhlataan tälläiseen ja sieltä viimeistä kertaa lähtiessä totesi, että uudestaan ei sitten terapiaan enää mennä. Eikä siellä terapiassa tullut mieleenkään kertoa kotona olevista huolista, kun äiti tuijotteli vieressä tai tivasi tapaamisen jälkeen mitä oltiin puhuttu.

Fyysistä väkivaltaa ei koskaan ollut, mutta henkisesti sitä enemmän. Varsinkin painostani äiti piikitteli jatkuvasti vaikka ihan normaalipainoinen olen aina ollut. Vartaloni muuttuessa naisellisemmaksi vei äiti kyllä rintaliivejä ostamaan, mutta esitti kuin se olisi ollut maailman suurin vaiva, huokaili ja huusi kovaan ääneen kaupassa miten turha Sokoselta rintaliivejä on etsiä minun kuppikokooni, vaikka itse sinne minut vei. Muutenkin ristiriitainen nainen, en saanut itseäni korostaa esim. meikkaamalla tai hankkimalla uusia vaatteita, mutta sitten tuli valitusta kun näytin liian "poikamaiselta".

Aika sekavaa tekstiä, pahoittelut siitä. Vaikka kokemukseni eivät ole yhtä pahoja kun joidenkin, on itselle jäänyt aika heikko itsetunto ja epävarma olo kaikesta mitä teen. Äitin naljailevat ja alentavat kommentit sekä suora vertailu vanhempaan veljeen aiheuttivat kyllä pitkäaikaiset traumat joita pitäisi käydä vielä terapiassa selvittelemässä. Sitten vielä tosiaan tuo ihmettelee miksi en kotona halua hirveän usein käydä.

up

up

Voi teitä...:-(. Ei tiedä, mitä sanoisi... Tasan ei mene nallekarkit...

Minun tarinani ei ole niin paha kuin teidän monen muun, mutta äitini oli narsisti. Nyt yli kolmekympisenä minusta tuntuu kuin pääni olisi aivan sekaisin, en tiedä mihin mielyttäjä päättyy ja mistä minä alan.

Vasta, kun sain lapsen äitini alkoi ärsyttää minua, siihen asti hän oli maailman paras äiti. Lopulta poikani ollessa yksi vuotias päädyin terapiaan ja minulla todettiin keskivaikea masennus. Luulin syyn vielä siinä vaiheessa olevan muiden elämäni vaikeuksien, jota niitäkin riitti liikaakin. Mutta tehtyään testejä terapeutti sanoi, että suurin ongelmani on, että synnyin väärän äitin syliin. Hän selitti minulle sitä kuinka jo vauva hakee äitistään rakkautta. Tässä kohtaa olin vielä aika pihalla, mitä hän hakee. Mutta kyllä se vuoden kuluessa pikkuhiljaa alkoi minulle valjeta. Syy, miksi kaikki alkoi oman poikani synnyttyä oli se, että aloin ymmärtämään, mitä en ikinä tekisi omalle lapselleni, mitä minulle tehtiin.

Varhaisin lapsuusmuistoni on, kun olen vessassa lukittautuneena, pelkäsin tulemaa. Sain remmistä. Tuo pelko teki ison trauman minuun.. Äitini vertasi minua aina muihin, kuka oli milloinkin minua parempi, yleensä sisareni. Hän tykkäsi ja oikeastaan tykkään edelleen pilkata minua veljeni kanssa. Minussa on ollut kaikki vialla, olen ollut jopa huora teininä. Nypitty ja pilkattu.

En muista lapsuudesta lainkaan, että minua olisi halattu tai minulle olisi sanottu, että minua rakastetaan. Mutta sanottiin minulle, että isäni lähtö oli minun syy ja uhkailtiin lastenkodilla. Isäni olikin hänen lempiaiheensa, kuinka minulle teroitettiin, että hän ei välittänyt meistä yhtään pisaraa ja kuinka isä oli paska. Mutta oi, hän oli maailman paras äiti, me olimme todella onnekkaita lapsia, kun hän puki ja koulutti meidät. Uhrasi itsensä meidän vuoksi. Minä uskoin 30 vuotta elämästäni, että hän oli maailman paras äiti. Äiti, joka ei koskaan laittanut meille lapsille edes yhtä joululahjaa kuusen alle. Pieni asia, mutta en muista ensimmäistäkään joululahjaa vaikka asuimme 200 m2 omakotitalossa, asuntovaunu ja kaksi autoa pihassa.

Koen olevani niin sekaisin, en tiedä mikä kohtelu on minulle oikein ja oman olemassa olon anteeksi pyytäminen on loputonta. Minulla on kaikki hyvin, se pakko ajoi minut suorittamaan, olen korkeasti koulutettu, hyvä työssäni, lapsi ja aviomies. Mutta lastani lukuunottamatta en tiedä, mitä MINÄ aidosti haluan.

Ihminen, joka on isosta omakotitalosta vaikka isä lähtikin, on kouluttautunut, on komea aviomies, sisaria ja jopa se paljon koko sydämestä haluttu lapsi. Mitä ihmeen valittamista minulla voi yksinkertaisesti olla, miten elämä voi olla tuolle ihmiselle niin vaikeaa, miten se ei vain meinaa toipua ja keskittyä elämiseen. Kyllä lapseni minua eteenpäin vie, olen osin jopa onnellinen, mutta jotenkin olen niin hemmetin viallinen. Uskon, että te ymmärrätte. Jos minä koen, että en saa itseäni ehjäksi niin kaikki taivaan enkelit teille, joilla tilanne vielä pahempi.

Onko kenelläkään lapsia - miten äitinne kohtelee lapsenlapsiaan jos siis olette tekemisissä. Jos ette ole tekemisissä, niin syyllistääkö teitä ja millä tavalla.

up

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 17:19"]

Äitinä haluaisin halata teitä kaikkia! Voi kun menneisyyden voisi aloittaa alusta. Älkää antako paskan pilata loppuelämäänne. Nyt teillä on valta päättää jatkosta, tehkää hyvää. Rakkautta jatkoon

[/quote]

samoin! täällä tippa linssissä luen. ja olen 40-v mies. yrittäkää saada keskusteluapua kaikki nyt jo aikuiset ja nyt lapset. 

[quote author="Vierailija" time="22.03.2015 klo 12:14"]

Haluaisiko kukaan teistä kovia kokeneista jutella? Puhelimessa tai ekaksi vaikka meilitse. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia jonkun kohtalotoverin kanssa, meitä kun (onneksi) on niin harvassa.

t. tytär 41v jota äiti ei koskaan rakastanut

[/quote]

täällä eräs terapiassa ollut. jos joku löytyy juttukaveriksi, hyvä. mutta voi olla että asiat on niin rankkoja että tarvitaan koulutettu kuuntelija, joka kestää kuunnella.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 14:16"]

up

[/quote]

Äitini ei ole varsinainen narsisti mutta hyvin narsistinen. Minulle ei valitettavasti käynyt niin, että olisin osannut kotoa lähdettyäni valita seurani "oikein" vaan päädyin naimisiin ihan varsinaisen narsistin (en tiedä vaikka olisi psykopaattikin) kanssa. Olen kohta 50 v ja vasta nyt näen tavallaan kaiken sillä lailla selkeästi, että mikä on johtanut mihinkin.

En pidä itseäni toivottomana, mutta se pitää hyväksyä, että isot traumat ovat tehneet pysyviä muutoksia.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 17:32"]

Joku täällä sanoi, että "En sanoisi, että äitini on välttämättä mikään otsikoissa mainituista, mutta tasapainoisesta äidistä hyvin kaukana." Tämä.

Kun olin nuorempi, äitini tapa ratkaista riidat ja hiljentää meidät lapset (minut ja isosiskoni)  oli väkivalta. Kotona riideltiin usein ja vanhempani eivät todellakaan piilotelleet keskinäisiä riitojaan meiltä lapsilta, veikkaan että suurin syy isäni lähtöön oli lopulta äitini mielivaltainen käytös. En koskaan unohda sitä ainoaa kertaa kun näin isäni itkevän, ja kun kysyin mikä on oli vastaus vain "en jaksa enää". Ei mennyt kauaa kun isä muutti pois. Sen jälkeen äitini käytös muuttui pahemmaksi, isä oli meillä ollut se joka rauhoitteli riitoja ja esti äidin pahimmat sekoilut.

Isä lähti kun olin 13, pahimpien teini-iän kuohujen aikaan siis. Alkoi äidin osalta järkyttävä kyttäys ja vainoharhaisuus: kaivoi useasti viikossa roskakoriani, luki viestejäni/päiväkirjaa/tietokoneen sivuhistoriaa/mitä tahansa dokumentteja jotka jotenkin minua koskivat. Jos tulin kotiin kaverilta tuli äiti taskulampun kanssa vastaan ja vaati tutkia pupillejani koska oli ihan varma että tulen jostain "narkkaamasta". Mitään huumeita en todellakaan siis käyttänyt. Paskanjauhaminen isästäni oli myös äidin lempipuuhaa, mikäs sen mukavampaa kuin mustamaalata toisella paikkakunnalla asuvaa vanhempaa tarkoituksena toki saada minut katkaisemaan välit isäni kanssa. Kertoi usein omituisia jopa seksiin liittyviä tarinoita isästä ja kuinka isäni on selvä narsisti. Näiden puheiden jälkeen oli hyvin tavallista että äiti totesi minun olevan täydellinen isäni kopio.

Tuo kuulosti myös hyvin tutulta että äiti saa huutaa ja raivota sydämensä kyllyydestä, mutta heti kun jollain tapaa nousee sitä vastaan saa syytökset niskaan kuinka olen tunnevammainen raivohullu ja mitä ikinä. Äiti uhkaili myös tekevänsä itselleen jotain ja soittavansa sitten poliisit ja kertoisi minun satuttaneen. Hyvin tavallista oli myös runsas alkoholinkäyttö, töistä perjantaisin palattiin aina perjantaipullon kanssa ja viikonloppuillat menivät selvästi humalassa jolloin varsinkin nälvintä ja lasten haukunta yltyi. Nuorempana sain myös useasti kuulla kuinka me lapset olimme syntymällä pilanneet äidin elämän. Nykyään olen siis hyvissä väleissä isäni kanssa, äitini kanssa etäinen. Aina kun äitiä näkee, kyselee hän sairaalloisen uteliaana isäni uudesta naisystävästä (vanhempieni erosta jo yli 10 vuotta) ja vihjailee heidän perheenlisäyksestään vaikka ei ole yhteydessä isääni (asuu 600km päässä). Kyttää myös jokaisesta mahdollisesta väylästä isäni elämää, kuten verotietoja ja sosiaalista mediaa. 

Olen vasta hieman vanhempana tajunnut miten tällainen lapsuus ja äitisuhde on vaikuttanut kaikkeen elämässäni, en usko avioliittoon enkä tiedä olenko koskaan kykenevä tasapainoiseen parisuhteeseen. 

[/quote]

Onkohan meillä sama äiti? :D Kuvailemasi käytös kuvaa täydellisesti omaa äitiäni. Muutenkin tämä voisi olla minun kynästäni, ihan samoja kuvioita.. Omat vanhempani myös erosivat ollessani juuri aloittamassa yläasteen, sitä ennen isäni oli monta vuotta yrittänyt saada äitiäni "parannettua" (tietenkin turhaan) koska ei uskaltanut jättää avioliittoa peläten mitä meille lapsille käy. Riitaisa avioerohan siitä tuli, Kolmas Maailmansota ja äiti koetti kaikin tavoin saada minun ja sisaruksieni välit isään ja isän sukuun katkeamaan. 

 KYSYMYS teille jotka olette katkaiseet välinne narsistiäitiin;

Onnistuiko helposti? 

Itse olen viimeiset 10 vuotta pitänyt yhteyttä äitiini lähinnä ensin pakosta (kotona vielä asuvat pikkusisarukset) ja sittemmin velvollisuudentunnosta - "millainen ihminen ei ole väleissä äitinsä kanssa?". Nyt kuitenkin totesin mittani olevan täysi. En aio enää tavata häntä edes kuolinvuoteellaan. Koska emme niin pitkään aikaan ole oikeasti pitäneet yhteyttä, ajattelin välien katkaisemisen olevan suht kivutonta - mikä typerä naiivi kuvitelma! Toisin kävi, äitini alkoi kaikin tavoin häiriköidä; tekstiviesteissään vuoroin uhkailee, vuoroin syyllistää "nyt minä saan sydänkohtauksen SINUN TAKIASI" ja tämä ei ole jäänyt vain minuun kohdistetuksi; myös läheisiäni koittaa saada ns. vakuuttuneeksi siitä että minä olen paha ja mielenvikainen kun "kiusaan häntä". Kukaanhan hänen manipulointiin ei tietenkään mene mukaan eikä häiriköinti sinänsä aiheuta suurempaa haittaa, kunhan ärsyttää. Jos vertaa vaikka isäni lähtöön tämä ei kuitenkaan ole vielä mitään, eron aikoihin äitini mm. yritti ajaa autolla isäni päälle ja kävi säännöllisesti tämän työpaikalla huutamassa ja paiskomassa tavaroita - liekö ikä tehnyt tehtävänsä mutta moista riehumista ei onneksi ole itseeni tai lapsiini kohdistetusti ilmaantunut. Mutta kuinka monta vuotta oikein meinaa jatkaa tuota tekstiviesti/ soittelu/ sähköpostiviesti pommitustaan.... ?! :D

Onko joku joutunut hakemaan esim. lähestymiskieltoa tai muutoin turvautua radikaaliin ratkaisuun jotta narsisti jättäisi rauhaan sekoiluiltaan? 

Sille joka epäili ettei pysty puhumaan terapeutille koska 'tavallinen' ihminen ei voi ymmärtää narsistisen äidin lasta: kannattaa muistaa, että myös terapeutteiksi ryhdytäään erilaisista perheistä ja lähtökohdista. Mitä rankemmat kokemukset, sitä enemmän aikaa kannattaa käyttää siihen että löytää sen oikean terapeutin, ja kannattaa aloittaa siitä että tarkistaa, että terapeutilla on riittävän pitkä koulutus ja osaaminen vaikeiden traumojen hoitamisessa. Mitä aivoihin tulee, traumat muuttavat aivojen rakennetta ja toimintaa mutta niin tekee myös lääkitys ja terapia. Vaikeissa traumoissa tarvitaan yleensä molempia (ei aina). Mä en sano (enkä usko) että lapsuushelvetistä voisi ihmeparantua, mutta siedettävämpi/tyydyttävä/merkitykselliseltä tuntuva elämä on aivan mahdollinen. T. Psykologi/tutkija, itse terapiasta ja lääkkeistä hyötynyt ei-niin-terveen vanhemman lapsi

UP

Tsemiä sulle 53!!

Olet jo oikealla tiellä kun tiedostat asioita.

Miten muut tietävät omien äitiensä lapsuudesta?

Äitini on psykopaatti. Narsistinen, rakasti alistamista ja vallan tunnetta ja käytti minuun jatkuvasti fyysistä väkivaltaa. Valehteli patologisesti, en lopulta uskonut enää mihinkään, mitä hän sanoi. Minut on otettiin huostaan 10-vuotiaana, pääsin pois siitä kotihelvetistä. En näe sitä ämmää enää ikinä. Välit ovat poikki loppuelämän. En ole myöskään menossa aikanaan hänen hautajaisiinsa.