Narsisti/psykopaatti/sosiopaatti-äitien aikuisia lapsia?

Nostelen tämän, kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia vielä.

up

up

Minua hakattiin koko lapsuuden, nimiteltiin ja halvennettiin ("tapa itses hyödytön paska!"), kerran äidin raivoessa erehdyin vastaamaan soivaan kotipuhelimeen, jossa joku kysyi äiti. Peloissani yritin viedä langattoman kotipuhelimen äidille sopertaen, että joku kysyisi. Äiti otti sakset käteen ja alkoi sohia niillä minua päin, näyttäen että puukottaa minut jos en sano, ettei äiti ole kotona.

Teetti myös meillä lapsilla kaikki kotityöt. Siis aivan kaikki ruoanlaitosta siivoamiseen ja pyykin pesuun. Ei ollut aikaa tehdä koulutehtäviä ja numerot oli sen mukaiset. No siitä sitten tietty hakattiin ja haukuttiin jälkeenjääneeksi vammaiseksi, kun oli pakko näyttää 4-6 numeroinen koetulos kotona.

Lämmitystä kotona ei hoidettu, jonka seurauksena sain talvisin tummia paleltumia sormiin ja varpaisiin. Lääkärille ei äiti jaksanut/kehdannut viedä, joten menin kouluterkkarille, joka lähetti tk:seen. Sieltä sitten antoivat minulle antibioottikuurin yhden tabletin näytepakkauksina, jottei tulehdus leviäisi. Kai he sitten tiesivät, minkälaiset kotiolot minulla oli, näin jälkeenpäin ajatellen.

Kaikenkaikkiaan jokainen päivä oli hengissä selviämistä. Kotiolot olivat todella kurjat, eikä kukaan auttanut. Viiltelin ranteet täyteen jälkiä ja haaveilin itseni tappamisesta päivittäin.

Lopulta lähdin 15-vuotiaana sitten pois. Silloin tuli äidille vipinää perseeseen ja yritettiin kaikilla oikeuskeinoilla saada takaisin, siinä onnistumatta.

Täällä yksi narsistisen äidin tytär. Vaikeaa on ollut aikuistuminen ja elämä aikuisena. Olen usein miettinyt vertaistukiryhmään menoa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Olen vaikeasti masentunut, siitä toipuminen kestänyt useita vuosia. Välillä menee paremmin välillä tosi huonosti. Ahdistusta on valtavasti. Äiti käytti fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Alistamista, vähättelyä, haukkumista, koskaan en tehnyt mitään hyvin enkä kelvannut hänelle. Traumoista ei pääse koskaan eroon. Minäkin olen välillä miettinyt tuota kirjoittamista, mutta en tiedä, taitaisi olla liian raskas prosessi.

Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:42"]

Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?

[/quote]

Ainoastaan välillisesti kun sisko ei anna hänen muistonsa kuolla vaan kaivelee kaikki menneisyyden asiat ja vääryydet läpi aina kun olemme tekemisissä. 

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:42"]

Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?

[/quote]

En ole tavannut kymmeneen vuoteen. Viime tapaaminen hoitui oikeussalissa.

Hänellä ei ole mitään asiaa elämääni, ennenkuin pyytää anteeksi ja sanoo, että on pahoillaan aiheuttamastaan tuskasta. Mutta sitä hän ei tee, koska ei koe tehneensä mitään väärää.

T. 4

up

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 21:37"]

Millaiset olot teidän narsistiäideillä on olllut lapsena? Kun eikös narsismi johdu pahoista puutteista vuorovaikutuksessa ensimmäisinä elinvuosina? Oletteko tunteneet isovanhempianne, millaisia he ovat?!

[/quote]

Minun äitini vanhemmat olivat sota-ajan lapsia. Molemmilla siis omia pelkojaan ja tunnelukkoja. Mummon isä kuoli sodassa. Pappa oli hiljainen, jääräpäinen julmuri, ei puhunut kellekkään, eikä hoitanut aikoinaan lapsia, eli äitiäni. Mummoni oli kiireinen, vesi piti kantaa kaivosta pitkän matkan päästä, koti lämmittää puilla jne mitä noita tarinoita nyt on. Lapset, joita oli monta, olivat heitteillä ja ilman huomiota. Ilman rakkautta, hoivaa ja turvaa. Äitini on varmaan silloin vaurioitunut. Hän on siis ohutnahkainen narsisti. Mutta todellinen narsisti. Ei kykene huomioimaan ketään muita kuin itsensä. Ei tunne empatiaa, meilläkään ei saanut sairastaa. Muista pahuuksista en jaksa enää kirjoittaa. 

Minä olen vaurioitunut jo ilmeisesti vauvana, kiintymyssuhteessa on ollut pahoja puutteita. Olen käynyt terapiassa vuosia ja olen työkyvytön masennuksen, selittämättömien pelkojen ja paniikkikohtausten vuoksi. Krooninen unettomuus on ollut myös vuosia vaivana. Olen ihan romu ja kasa maahanpoljettua ihmistä.

Minua ei haittaa puheet siitä, että aivot ovat vaurioituneet. Ei ne tässä konkurssissa enää tunnu. Itse asiassa on hyvä, että jotenkin ymmärtää tätä kaikkea, miksi esim saatan yhtäkkiä pelätä ja mennä paniikkiin ilman mitään syytä. Jokin pieni asia laukaisee pelon ja se käsittääkseni on sitä vaurioita itselläni. En pysty hyviin syviin ihmissuhteisiin, koska en vain kykene olemaan toista lähellä, suhteet jäävät siten pinnallisiksi. Ja tietysti minussa on kaikki väärät kuvitelmat itsestä ja se loputon luuppina pyörivä syyllisyys ja häpeä. Senkin näkisin niin, että aivoni ajavat samaa junarataa ja laukaisee samoja reaktioita. Olisi hyvä jos voisi ohjelmoida radat uudelleen. Sähköhoitoa olen miettinyt, mutta toistaiseksi en ole uskaltanut, kun en kuitenkaan haluaisi menettää muistoja, joiden joukossa tietenkin hyviäkin on mukana.

Toisaalta taas nuo tsemppiviestitkin ovat osittain oikeassa. Jos asiat vain olisi niin hellyttävän yksinkertaisia. Mutta ainakin minulla muutoksen tekeminen on hirvittävän vaikea, enkä oikein tiedä, KUINKA se tapahtuu. Ei tiedä ammattilaisetkaan. Olen kuitenkin käynyt elämäni aikana usean pätkän, useita vuosia, eri terapeuteilla ja ammattiauttajilla, olen itse aktiivisesti etsinyt apua kaikista paikoista, kaikilta spesialisteilta mitä vain tiedän ja mihin on rahat riittäneet. En edes uskalla miettiä sitä rahamäärää, mitä on uponnut sekä minulta, että yhteiskunnalta. En siis pysty ymmärtämään kuinka tuollaiset varhaiset vauriot esim kiintymyssuhteessa voidaan aikuisena korjata? Miten korjata jotakin, mitä ei pysty muistamaan? Jos joku tietää, niin kiitollisena otan vastaan.

Ja ei olla äidin kanssa tekemisissä. Minunkaan äitini ei myönnä mitään, tietenkään. keskustelu hänen kanssaan on täysin turhaa. Tulee vain viikoiksi niin huono olo, että oksettaa. Parempi siis näin, en vastaa puhelimeen, en näe häntä, enkä aio käydä katsomassa ja hoitamassa häntä vanhana. En ole enää vihainen, enkä katkera, vaikka saattaa kuulostaa siltä. En vain näe mitään syytä olla äitini kanssa tekemisissä. En ole hänelle mitään velkaa. 

up

Voi ap, kun tietäisitkin, kuinka paljon meillä on yhteistä. Et todellakaan ole ainoa. En osaa sanoa, oliko äitini narsisti vai muuten mielisairas, mutta kokemuksissamme on paljon yhteistä, paitsi etten tullut muuten ns. huonoista kotioloista. En pystyisi ikinä puhumaan lapsuudestani edes ventovieraalle terapeutille, koska en usko "tavallisen" ihmisen pystyvän edes käsittelemään sitä kaikkea pahuutta ja väkivaltaa, mitä sain kokea. Koen kuitenkin olevani melko tasapainoinen ja onnellinen ihminen ja ainakin olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja nauttimaan erityisesti hiljaisuudesta, yksinäisyydestä ja muista elämän pienistä nautinnoista.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 17:10"]

Näköjään aika paljon samoja kokemuksia, minunkin äiti-ihana-kultainen uhkaili useamman kerran puukottaa kuoliaaksi, juoksi veitsi kädessä mua kiinni, ei onneksi saanut. kehoitti mua tappamaan itseni kun olin 13-vuotias. Järkyttävä manipulointi ja patologinen valehtelu ja uhrin syyllistäminen, esim muille aikuisille uskottelii minun olevan paha kun hän itse oli viaton uhri... Pienen tytön oli sitä hyvin vaikea käsitellä. Vielä aikuisenakaan sitä pahuutta ei pysty ymmärtämään. Häne lempihupinsa oli esim. valehtelemalla saada miehiä pahoinpitelemään mua katsella itse kylmänä ja tunteettomana vierestä kun anelin polvillani armoa ja pelkäsin kuolevani. Ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä, koska äitini on niin taitava valehtelemaa ja manipuloimaan ja kääntämään totuuden aina ympäri.

Kaikkein kauheinta ja selkäpiitä karmivaa on se, että oma äiti ei ole koskaan rakastanut eikä tuntenut empatiaa. Ei minkäänlaista omaatuntoa tai syyllisyyttä. Kun olen aikuisena yrittänyt kohdata ja yrittänyt saada edes jonkinlaista "tilinpäätöstä", hirviö ei muka muista mitään tai väittää MUN olevan hullu tai omaavan vilkkaan mielikuvituksen kun väitän asioita, joita ei ole muka tapahtunut. Niin sairas, niin paha on se ihminen....

Yksi inhottavimpia toistuvia kokemuksia oli ne hilllittömät raivokohtaukset, joita hirviö sai aina kun sairastuin. Oli kyse mistä sairaudesta tahansa, se aiheutti hirveä raivon. Ikään kuin olisin tehnyt jotain pahaa hänelle sillä että sairastuin esim flunssaan tai oksennustautiiin. Myös itkeminen ja heikkouden näyttäminen aiheutti raivokohtauksen. Hassua, että muiden äidit yleensä tuntee empatiiaa jos oma lapsi sairastuu... Sitä ei vaan opi koskaan käsittämään, että itsellä on niin täysin erilainen äitikokemus kuin suurimmalla osalla ihmisistä. 

Mä haluisin toipua, mut tämmöisestä lapsuudesta ei voi koskaan toipua. Tuntuu niin pahalta, että olen henkisesti raajarikko koko lopun elämääni. :/

-ap

[/quote]

Äitini on narsisti, sekä myös isäni. Isään en enää ole yhteyksissä, katkaisin välit puolivuotta sitten. Äitini on kuten monen muidenkin tässä keskustelussa. Hän on aina oikeassa eikä koskaan ole tehnyt mitään väärin. En tunne saaneeni rakkautta kummaltakaan vanhemmalta. Olen 22-vuotias ja lapsen teko suunnitteilla. Toisaalta olen innoissani, mutta toisaalta oma vanhemmuus pelottaa. Mitä jos olenkin samanlainen? Tuntuu muutenkin, että pitää jatkuvasti olla varpaillaan, etten tee samoja virheitä kuin vanhempani. Sairastan paniikkihäiriötä, masennusta sekä sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Pitkä sairasloma takana ja varmaan vielä edessä.
Monet eivät ymmärräkään kuinka suuri taakka voi tuollaiset vanhemmat olla. Monesti mietinkin, että he kyllä saivat lapsen, mutta mitä minä sain.
Huvittavaa jollain tasolla on myös se, että sain alkuni pitkän yrityksen ja hormoonihoitojen avulla eivätkä he millään muotoa ole olleet edes normaaleja vanhempia.

Äitini on sanottu narsistiseksi psykopaatiksi. Isäni oli lammas, joka totteli äidin käskyjä, veljeni ovat äitini puolella, koska eivät uskalla vastustaa tätä. Minä tyttärenä olen perheen syntipukki, joka jätti lapsuudenkodin 16 vuotta sitten, 19-vuotiaana, eikä koskaan palannut. Onneksi minulla oli ihana isoäitipuoli, joka huolehti minusta siihen asti, kunnes kuoli vuonna 2008. Olen ammatiltani filosofi, psykologi ja sosiaalityöntekijä ja hyvä siinä mitä teen, mutta en hyvä oman elämäni ihmissuhteissa. Olen sinkku ja elän yksin, eikä minulla oikeastaan ole muuta kuin työni, joka antaa elämälleni tarkoituksen. Odotan vanhempieni kuolemaa. Uskon sen tuovan mukanaan henkisen vapautumisen tunteen, eikä minun enää tarvitse ikään kuin todistaa paremmuuttani ihmisenä suhteessa äitiini. Tunnen itseni äärettömän yksinäiseksi, vaikka olen sosiaalisessa työssä. Olen myös väsynyt kantamaan "pyhimyksen kruunua". Uhri en koskaan ollut, enkä myöskään ole koskaan voinut olla, koska minulla on ollut absoluuttinen vastuu omasta identiteetistäni ja elämästäni.  En ole vieläkään löytänyt mitään mihin uskoa, menetettyäni isoäitini, mutta jatkan etsintää. Jumalaan olen menettänyt uskoni jo kauan aikaa sitten. 

up

Itse näin äidistäni painajaisia. En koskaan nähnyt hänen päätään unissa sillä sen tyhjän katseen ja pahuuden näkeminen olisi ollut liikaa jopa unessa.

Narsistia ei voi terapialla auttaa kun eivät hakeudu hoitoon kun heiltä puuttuu sairauden tunne. Ainoastaan jos masentuvat ja hakevat apua. Inhoan äitiäni - olen inhonnut 6-vuotiaasta lähtien kun mietin sitä, että eikö äiti tajua että me aikuisina muistetaan se kaikki...

[quote author="Vierailija" time="09.02.2015 klo 18:47"]Äitini on sanottu narsistiseksi psykopaatiksi. Isäni oli lammas, joka totteli äidin käskyjä, veljeni ovat äitini puolella, koska eivät uskalla vastustaa tätä. Minä tyttärenä olen perheen syntipukki, joka jätti lapsuudenkodin 16 vuotta sitten, 19-vuotiaana, eikä koskaan palannut. Onneksi minulla oli ihana isoäitipuoli, joka huolehti minusta siihen asti, kunnes kuoli vuonna 2008. Olen ammatiltani filosofi, psykologi ja sosiaalityöntekijä ja hyvä siinä mitä teen, mutta en hyvä oman elämäni ihmissuhteissa. Olen sinkku ja elän yksin, eikä minulla oikeastaan ole muuta kuin työni, joka antaa elämälleni tarkoituksen. Odotan vanhempieni kuolemaa. Uskon sen tuovan mukanaan henkisen vapautumisen tunteen, eikä minun enää tarvitse ikään kuin todistaa paremmuuttani ihmisenä suhteessa äitiini. Tunnen itseni äärettömän yksinäiseksi, vaikka olen sosiaalisessa työssä. Olen myös väsynyt kantamaan "pyhimyksen kruunua". Uhri en koskaan ollut, enkä myöskään ole koskaan voinut olla, koska minulla on ollut absoluuttinen vastuu omasta identiteetistäni ja elämästäni.  En ole vieläkään löytänyt mitään mihin uskoa, menetettyäni isoäitini, mutta jatkan etsintää. Jumalaan olen menettänyt uskoni jo kauan aikaa sitten. 
[/quote]

Itsekin odotan vanhempieni kuolemaa. Jollain tavalla toivon, että siten vasta pääsen vapaaksi.

Mun isän äiti oli narsisti varmaankin (ei diagnoosia) ja teki kauheuksia.

Isä on arvaamatom, patoaa tunteet sisälle ja tasaisin väliajoin räjähtää ja käyttäytyy väkivaltaisesti ja uhkaavasti. Tunteista puhuminen on lähes mahdotonta: jos pyytää anteeksi, tekee sen rahan antamisen muodossa. Vanhat traumat piinaa: esim. isäni äiti löi, jos ei lautasta syöty tyhjäksi ja nyt isä vieläkään ei pysty jättämään lautaselle mitään. Ottaa pieniä annoksia ja satsaa useat kerrat ja ravintolassa syntynyt isojen annoksien kanssa useita ongelmia. Itsetunto-ongelmat on vakavia: jos en esim pääse tapaamaan, isä syyttää minua siitä että häpeän häntä tms. Parisuhteessa äitini kanssa ongelmia paljon, esim kommunikaatiovaikeudet, puhumattomuus ja salailu. 

up