Narsisti/psykopaatti/sosiopaatti-äitien aikuisia lapsia?

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:35"]

Ihmiset toivovat että lapsena kovia kokeneet voisivat toipua, koska kertominen noista asioista herättää heissä suurta epävarmuutta. Ei tiedetä, miten pitäisi suhtautua. Ei tiedetä miten sellaista pysyvästi rikkoontunutta ihmistä pitää puhutella ja käsitellä. Pelätään, että se elää menneisyydessä ja jankkaa niistä traumoistaan. Pelätään, että se on yliherkkä ja saa raivopultteja tai itkukohtauksia kun vanhat fläsärit tulevat yhtäkkiä jostain. Pelätään, että sellainen ihmissuhde muodostuisi vain toisen hoitamiseksi ja toisen traumojen parantamiseksi.

Kaikkea tätä ihmiset tuntevat jopa nettifoorumilla, missä ei ole todellista kontaktia ja vain pieni todennäköisyys toisen tapaamiseen.

[/quote]

No sen vuoksi en koskaan puhukaan hirviöäidistäni oikeassa elämässä, ainoastaan anonyyminä netissä. Siitä ei olisi mulle mitään hyötyä, en usko et ihmiset uskoisivat tai että heille puhuminen auttaisi. He vaan käskisivät ajattelemaan positiivisesti ja kulkemaan mielikuvaharjoittelussa kukkakedoilla perhosten keskuudessa kiitosvirsiä veisaten ja elämän kauneutta ja positiivisuutta syleillen.

Tai kääntyisivät inhoten pois. (kuka hullu nyt puhuu pahaa omasta äidistään. Koska äitimyytti.)

Musta kasvoi väkivallan alla ylikiltti, alistuva ovimatto, joka normaalisti vaikenee omista murheistaan, mutta tarjoaa aina kuuntelevan korvan toiselle. Mulla on perinteinen ihmistenmiellyttäjäsyndrooma. Musta ei kukaan ikinä uskoisi ulospäin mitä traumoja kannan mukanani, olen ihmisten mielestä kiltti, aurinkoinen ja tasapainoinen. -ap

Tätini eli serkkujeni äiti oli jotenkin persoonallishäiriöinen. Hän oli riidoissa jokaisen kyläläisen kanssa milloin mistäkin mikroskooppisen pienestä loukkauksesta. Hän riiteli ja selvitti asioita lopullisesti jokaisen kanssa. Kotona lapset ja mies kävelivät kananmunankuorilla, ettei äiti vaan menettäisi taas kerran hermojaan ja räjähtäisi jostain.

Hän myös kirjoitteli pitkiä kirjeitä veljelleen, isälleni, jossa syytteli häntä(kin) jostain mielikuvituksellisista synneistä ja sanomisista, joita syytetty itse ei muistanut tehneensä.

Muistan kun se huusi aina että mulla on terveen paperit! Mulla on terveen paperit! Mietin jo silloin nuorena että mistä semmoisia saa. Sehän lähinnä tarkoittaa sitä, että sitä terveyttä on vissiin epäilty ja tutkittu. Joku yleislääkäri ja sen akan pelottelema lääkäri sitten todennut, että on terve. Ei muuten ollut.

Serkuista yksi meni ihan kakarana naimisiin ja alkoi tehdä lapsia, että pääsi pois sieltä. Yksi muutti ulkomaille, mutta ei ole onnistunut vakiintumaan sielläkään eikä saamaan elämäänsä tasapainoon. Vanhin niistä kait selvisi vähimmillä vaurioilla. Valmistui ammattiin ja meni naimisiin tasapainoisen miehen kanssa, vaki töissä ja pari lasta. Luulen, että esikoisen aikaan tädillä ei vielä vipannut päästä niin kovasti. Nuorempien kohdalla sitten on vauhti oli hurjaa.

keskenään kasvattivat toisiaan. Täti hulmusi pitikin kyliä osallistumassa milloin minkäkin yhdistyksen kokouksiin ja paasasi oikeistolaista politiikkaansa. (kunnes suuttui ja vaihtoi jonnekin smp:hen). Hullu se oli.

Miehen tehtävä oli käydä töissä ja tienata rahaa. Muuta sanomista sillä ei huushollissa ollutkaan.

..

Jatkuvasta arvostelusta ja lannistamisesta ja raivoamisesta on kyllä jäänyt sellainen huonommuuden tunne lähes joka asiaan. Se aiheuttaa minussa helposti katkeruutta ja kiukkua muita kohtaan. Heräsin miettimään asiaa oikeastaan vasta sitten kun sain omia lapsia ja huomasin itse raivoavani sellaisista asioista, joista ei pitäisi. Narsistiäidin tyttärestä tuli omalle lapselle samanlainen hirviöäiti, mikä itsellä oli. Olen saanut onneksi muutettua käytöstäni, vaikka vieläkin välillä tuo arvaamaton raivopää meinaa ottaa vallan. Ajattelen paljon omaa äitiäni, joka kirkui hampaat irvessä lähes joka asiasta. En halua unohtaa omia kokemuksiani, jotta en vahingossakaan enää olisi samanlainen omille lapsille.

Olen huomannut, että veljeeni äidillä on paremmat välit ja joskus kun on veljen kanssa juteltu, tuntuu siltä, että ollaanko kasvettu samassa kodissa ollenkaan, kun on niin erilaiset muistot lapsuudesta. Onko kellään muulla sellaisia kokemuksia, että vain jompi kumpi sisaruksista joutuu narsistin kohteeksi?

Mulla hullu narsistinen isä, joka suuttui muös aina kun sairastuin, hakkasi ja raivosi ilman provosointia sekä alistunut äiti, joka ei ole vieläkään lähtenyt. Joka salli kaiken sen mitä minulle tehtiin, vaukuttiin ja lyötiin. Nyt syyllistää kun en halua mennä "kotiin" joulun viettoon tai käymään. Syyllistää kun olen hylännyt vanhempani.

Kuten arvata saattaa, olen ihan sekaisin vieläkin näin nelikymppisenä. Edelleen häpeän, tunnen syyllisyyttä ja vihaa. Kukaan ei lapsena auttanut. Ei kukaan. 

Minulla ei ole kokemusta kyseisestä asiasta, mutta olisin kiinnostunut tietämään, että millainen lapsuus teidän äideillä oli? Oliko kyseessä sukupolvien ketju vai oliko heille tapahtunut jotain muuta mikä sai heidät käyttäytymään noin?
Väärin se on joka tapauksessa ollut, mutta ihan mielenkiinnosta kysyn.

Mun narsistiäidin omaan lapsuuteen on kuulunut alkoholismia ja sen oma äiti kuoli, kun se oli itse jotain 12-vuotias. Jonkunlainen kierre siinä varmaan on, ei olla äidin kanssa sellasissa väleissä, että voitais tarkemmin puhua kummankaan lapsuudesta, niin en osaa tarkemmin sanoo.

39: tämä on ilmeisesti erittäin tyypillistä narsistin käytöstä, että yksi lapsista nostetaan jalustalle ja muita sorretaan ja alistetaan.

Aivot toki muokkautuvat mm. lapsuuden traumaattisten kokemusten ohjaamina. Tutkimuksissa on kuitenkin myös sevästi todettu mm. psykoterapin muokkaavaan aivoja, mm. tietyt alueet voivat paksuuntua. Kaikella kokemallamme on vastine keskushermostossa. MYÖS niillä ns. korjaavilla kokemuksilla. Mitään siis ei lopulisesti ole ns. menetetty traumaattisen lapsuuden vuoksi. Voisi jopa olettaa, että joillakin vaikeitakin traumoja kokeneille ymmärrys on syvempää ja monopuolisempaa kuin niillä, joilla traumoja on vähemmän. 

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 12:24"]

Aivot toki muokkautuvat mm. lapsuuden traumaattisten kokemusten ohjaamina. Tutkimuksissa on kuitenkin myös sevästi todettu mm. psykoterapin muokkaavaan aivoja, mm. tietyt alueet voivat paksuuntua. Kaikella kokemallamme on vastine keskushermostossa. MYÖS niillä ns. korjaavilla kokemuksilla. Mitään siis ei lopulisesti ole ns. menetetty traumaattisen lapsuuden vuoksi. Voisi jopa olettaa, että joillakin vaikeitakin traumoja kokeneille ymmärrys on syvempää ja monopuolisempaa kuin niillä, joilla traumoja on vähemmän. 

[/quote]

Sivusta osallistun, ihan varmasti ymmärrys on syvempää, näin ainakin koen että mulla itselläni on traumatisoitumisen seurauksena. Mutta samalla on niin että oli suuri helpotus myöntää että osaa niistä vaurioista tulen tuskin koskaan saamaan pois, eikä minusta tule koskaan sellaista mikä olisi voinut tulla ilman 18 vuotta ja beyond jatkunutta ankaraa stressiä. En esim. enää usko että stressinsietokykyni tulee koskaan olemaan ns. normaali. Näillä mennään, ja on ollut helpotus antaa itselleen vähän armoa tässä suhteessa.

Minä syntynyt kahdesta narsistista. Kasvanut narsistisen äidin läsnäolon vaikutuksen alaisena. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Koko elämän ajan kunnes 18v otin ja lähdin. En kaipaa elämääni tasapainotonta ihmistä jota vihaan sydämeni pohjasta. Ei kiitos ei koskaan.

Erittäin tärkeä aihe, josta voitaisiin puhua yhtä paljon kuin narsistimiesten jyräämistä aikuisista naisista. Nämä ovat usein narsitiäidin rääkkämiä, jotka eivät edes osaa etsiä itselleen normaalia parisuhdetta tai muutenkaan normaaleja läheisiä ihmissuhteita.

Lähipiirissäni on ikäiseni (n. 50v.) nainen, jonka äidin tiedän olevan jotenkin paha ja perhe on hänen terrorisoima täysin.  Kahdesta lapsesta toinen, tytär, on aina ollut kelpaamaton, huono, epäonnistuja ja "sitä saa hävetä": Veli taas on ihailtu, kehuttu ja jopa päivänselvien valheidenkin avulla kehuttu. Veli on tyhmä, leuhka ja julma. Kohtelee kaikkia naisiaan kuin pahinta roskaa.  

Siskon elämä on tähän saakka (ja tulee varmaan olemaankin) yhtä räpletämistä. Hän yrittää ja yrittää, suorittaa ja siivoaa ja mankeloi lakanat. Hakee sen kotkan hyväksyntää ja yrittää edes jotenkin päästä veljensä kanssa samalle tasolle. Ei ikinä onnistu.

Äiti jakaa rahaa, pelaa ennakkoperinnöillä, puhuu rahasta ja omaisuudesta ja vaatii näillä itselleen arvoistansa kohtelua. 

Karmeaa katsottavaa, miten tytär yrittää pyristellä, mutta ei koskaan tule onnistumaan mitenkään tyydyttämään tuon karmean eukon toiveita. 

Tästä asiasta ei voi tämän tyttären kanssa suoraan puhua. Olen asiaa ottanut puheeksi joitakin kertoja, mutta hän jotenkin täysin torjuu koko ajatuksenkin siitä, että Äiti olisi häntä satuttanut tai haluaisi hänelle mitään pahaa. Hän vain yrittää suorittaa ja yrittää miellyttää. 

Äidin viiltäviä kommentteja ja vähättelyjä ja törkeitä loukkauksia jotenkin vain selitellään ja sitten se yrittää puolustaa itseään yrittämällä perustella, että miksi se äiti nyt noin sanoi. Ikinä ei voi suoraan myöntää että mutsi mitätöi ja loukkaa  eikä pidä mitään rajoja siinä, että miten paljon aikuisen tyttären elämään saa sekaantua ja puuttua!

Olen niin turhautunut ja niin järkyttynyt siitä mitä huomaan.! Ihan törkeen munattomana tossuna pidän perheen isää, joka toimii välittäjänä ja viestien viejänä, hyvittelijänä ja ihan pikkuriikkisen tyttären puolustajana. Mutta vain vähän, ettei viha ja kosto kohhdistu omaan perseeseen. Tyttärestä viis.

Toivotan sille Kuoleman Kotkalle vittumaista vanhuutta, yksinäisyyttä ja erityisesti taloudellista ahdinkoa. 

Sorry, että kiihdyn tästä mutta ihmiset ovat minua lähellä, ja minä näen sen pelin, mutta uhrit vaan räpiköi ja räpeltää siinä verkossa edelleen. Mitä voisin tehdä?

Mun tervehtyminen alkoi sinä päivänä kun katkaisin välit äitiini ja siitä on kohta 13 v. Olen käynyt vuosia terapiassa, syön lääkkeitä varmaan lopun ikääni. Mutta pikkuhiljaa olen keräämässä itseäni kasaan. Ehjää minusta ei koskaan tule, mutta ihan ok tässä ollaan, toki paljon tulee takautumia mieleen ja se häpeä, mikä lapsuudessa iskostui, on varmaan ikuista.

yhteen viestiin kommentoisin, että sehän on nimenomaan narsistiäidille tyypillistä, että tytär on hänelle kilpailija ja äiti on se mehiläiskuningatar, jonka ympärillä kaiken pitää pyöriä. Pojasta ei ole samalla tavalla uhkaa. Tytär ei saa olla missään asiassa parempi, kauniimpi tai mitään, koska narsistiäiti ei kestä sitä. Normaali äiti on ylpeä tyttärestään, kannustaa ja kehuu, ei paina maanrakoon.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:31"]

Mutta itse uskon, että vielä löytyy meille esim. hormonihoitoa (jolla katkaistaan stressihormonien eritystä), ja jotain aivoihin vaikuttavaa hoitoa; mutta ne hoitokeinot löytyvät vain, jos pysymme totuudessa näissä asioissa, eikä aloiteta noita new age "valitset ajatuksillasi kohtalosi yms." juttuja.

[/quote]

Avomielisesti asioihin suhtautuvia suosittelisin tutustumaan psykedeeliterapiaan. Esimerkiksi psilosybiinia on tutkittu suht paljon, ja sillä on suurta potentiaalia toimia nimenomaan "lääkkeenä". Vaikutuksen alaisena asioita voi tutkiskella eri näkökulmista ilman menneisyyden taakkoja, ja toisaalta silloin aivot saattavat jopa korjata itseään. Tiedän, kuulostaa huuhaalta.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että olen kokeillut kahdesti vuosien mittaan, ja kokemukset korjasivat PALJON. Nyt tiedän miltä tuntuu kuulua johonkin, ja mitä on rakkaus. Ja että minäkin olen osa maailmaa ja sitä rakkautta. Tämän normaalin perheen lapsi oppii vanhemmiltaan vuosien mittaan, mutta lyhyessäkin hetkessä sen kokemuksen puutetta pystyy paikkaamaan paljon. Itselleni nuo kokemukset ovat olleet ehdottomasti tärkeimpiä kokemuksia elämässä, ja ne ovat vaikuttaneet minuun suuresti vuosia jälkikäteenkin. On ihan eri asia järjellisesti "tietää" olevansa yhtä arvokas kuin muut, kuin oikeasti kokea se ensimmäistä kertaa elämässään. Sen jälkeen sen tietää aina, myös tunteen tasolla.

Millaiset olot teidän narsistiäideillä on olllut lapsena? Kun eikös narsismi johdu pahoista puutteista vuorovaikutuksessa ensimmäisinä elinvuosina? Oletteko tunteneet isovanhempianne, millaisia he ovat?!

Oman äitini äitisuhteesta tiedän sen verran, että ollut hyvin samankaltainen kuin minun ja äitini. Väheksymistä, syyttelyä ja lyttäämistä. Välinpitämättömyyttä myös. Äitini on käynyt monta vuotta terapiassa oman äitinsä takia.

Jännä juttu, että silti meidän suhteemme on täysin samanlainen, äiti toistaa oman äitinsä virheet minun kanssani. Tiedostaa sen ehkä jollain tasolla itsekin, muttei suostu hyväksymään asiaa. Vähättelee ja kieltää omia tekemisiään ja sanomisiaan. Vähättelee minun tuntemuksiani. En sanoisi, että äitini on välttämättä mikään otsikoissa mainituista, mutta tasapainoisesta äidistä hyvin kaukana. 

Pelottaa ja kauhistuttaa, että minusta tulee tulevaisuudessa samanlainen äiti lapsilleni. 

Narsistiäidillä, jolla on useampia lapsia, on usein ns. kultainen lapsi ja syntipukki-lapsi-- kultainen lapsi/lapset opetetaan pahonpitelemään ja syyttämään syntipukkia. Hyvä video: 

tässä toinen 

Up

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 08:37"]

Haaveilen että joskus kirjoitan kirjeen jossa kerron kaikki mitä hän teki minulle ja miten se minuun vaikutti. Sitten vaan lakkais vastaamasta puhelimeen kun se soittaa ja lähtis joka joulu vaikka thaikkuihin joulunviettoon. Ihan sama.

[/quote]

Suosittelen lämpimästi tekemään niin. Näiden skitsojen äitien kanssa on ihan turha keskustella koska he eivät kykene näkemään omissa toimissaan mitään väärää. Ihan naamakkain keskustelu on sen takia hankalaa ja menee sättimiseksi, syyttelyksi ja marttyroinniksi näiden äitien taholta. Kirjeen kun kirjottaa, niin saa itse ihan rauhassa miettiä mitä haluaisi sanoa ja sitten sanoa se paperilla, ilman, että tulee keskeytyksi. Kirje on siis hyvä tapa saada loppu suhteelle kyseisen ihmisen kanssa, jonka jälkeen voikin jatkaa elämäänsä kun on kerrankin saanut sanottua mitä mieltä on. Jos toinen osapuoli ei lue kirjettä niin ei lue, sinä olet oman osasi ja voitavasi tehnyt.