Isän hylkäämät tyttäret, miten te olette kokemuksesta (traumasta) selvinneet?

Kun ei näyt muuta keskustelua syntyvän, niin kysynpähän ihan vastaisen varalta, että mitä kaipaat mieheltä?

Mulla on isä ja asuttiin jopa samassa talossa, mutta ei hän koskaan ole isyyttään hoitanut mitenkään. En kaipaa sellaista, mitä ei ole koskaan ollut. Jos siis itket jonkun poissaolevan isän takia, niin voin vakuuttaa, että se läsnäolo ei olisi mitään taannut. Tämä varmasti 80 %:lla 90-luvulla ja sitä ennen lapsuutensä eläneellä.

Sinä olet jo niin vanha että ymmärrät ettei ne isäsi ratkaisut ole johtuneet sinusta.

t. Tytön isä

Hmmm. Minä kasvoin ydinperheessä ja isällä oli vielä kotitoimisto. Näin häntä paljon. Joka sunnuntai koko perhe harrasti jotain yhdessä. Lomat vietettiin yhdessä mökillä.

Silti minulla on ollut isätrauma. Isäni oli nimittäin työnarkomaani, jolle työ tuli ykkösenä. Äiti oli kakkonen, kaverit kolmosia ja me lapset jossain hännillä. ”Meillähän ei lapset mitään määrää”.

Koin perinpohjaista arvottomuutta läpi elämän aina nelikymppiseksi saakka. Aina siihen saakka, kunnes pitkä avioliitto kaatui miehen salasuhteeseen. Hylkäämisen trauma tuli paikalle potenssiin kymmenen, ja minun oli pakko kääntää joka kivi.

Viitisen vuotta luin, luin ja luin. Tein tunnetyötä ja surin, vihasin ja itkin, niin exää kuin isää. En voi sulle antaa muuta ohjetta kuin aloita lukemalla

- koko Tommy Hellstenin tuotanto

- Susanna Purra Kadonnut yhteys

- ja kirjoita päiväkirjaa

Riittämättömyyteen, arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen se kaikki kietoutuu. Se pitää saada päässä uuteen järjestykseen. Kyllä sinä saat, mutta vuosia se vie: kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin. Mutta kyllä se siitä. Kun vuoden päästä katsot taaksepäin, niin huomaat edistymisen, vaikka ei se tänä päivänä siltä tuntuisikaan.

No, aika hoitaa. Olen lähemmäs 50 ja sanoisin että siinä 45v iässä pääsin asian yli. Paljon auttaa kun hoidat itseäsi ja annat itsellesi ”isänrakkautta”, esim jooga, rosenterapia tms toimii tällaisena.

Emme ole väleissä ja näin mennään loppuun saakka. Isän hirmuteot on sitä luokkaa että en halua enää palata vaikutuspiiriinsä koskaan.

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Entä jos jotkut hylätyt saisivat tietää, että isä ei ollut esimerkiksi mukava luonne, vaan jopa paha tai kontrolloiva. Olisiko silti sama tunne? Entä missä iässä tapahtui, ehtikö tutustua jo isään vai ei koskaan nähnyt. Oliko tiedossa lähdön syyt vai pitääkö itse miettiä mitä isä ajatteli.

Mun isä on narsisti, kotikiusaaja, väkivaltainen lastenhakkaaja, ja koko aikuisuuteni yrittänyt talloa, alistaa ja tuhota lastaan kaikin keinoin. Narsistin syntipukkilapseen ulkoistetaan kaikki omat pahat tunteet.

Tän kiusaamisen rinnalla joku pelkkä poissaoleva isä olisi ollut lottovoitto…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Täsmälleen sama kuvio täällä, paitsi että yhä halveksuu, ivaa, haukkuu ja arvostelee ja kertaakaan ei olle puhuttu normaalisti. Olen kohta 50 ja luopunut jo toivosta.

En ole kertaakaan elämässäni saanut kummaltakaan vanhemmalta koskaan ainotakaan kaunista sanaa. Että esim olet tärkeä, rakas, ihana tms. Vain haukkua ja arvostelua on satanut.

Mielummin isätön kuin huono,kelvoton isä, sellainen minulla oli/on, huutaa,räyhää, kiroilee jatkuvasti, todella ilkeä ja häijy mies joka käyttää muita törkeästi hyväksi.

Vanhempieni avioerossa isä piti äitiä kyvyttömänä hoitamaan meitä lapsia, mutta ei myöskään itse halunnut meitä. Suhde jäi ohueksi siitäkin syystä, että isän uusi ei halunnut minua käymään heillä joten ne vähät tapaamiset oli nopeita ja tapahtui jossain julkisilla paikoilla. Isä yritti parannella välejä viimeisinä vuosinaan, enkä edes koe saaneeni traumoja. Se nyt vaan oli sellasta sillon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Äitisi on narsisti joka koko elämäsi ajan on mustamaalannut isukkiasi.

Mun isä valitsi perhe-elämän sijaan alkoholin.. Joi aina kotonakin ja kerran näin makaavan omassa oksennuksessaan kun oli sammunut ryyppyreissun jälkeen.. Lähti sitten meneen kun olin n. 5v. Isäpuoli taas oli (on edelleen) työnarkomaani eikä juuri koskaan kotona.. Ihmettelin kun mutsi katseli sitä menoa niinkin kauan. Mutta joo, en osaa luottaa ihmisiin, vaikea solmia kaverisuhteita, huono itsetunto jne. jne.. Olen 33v.

Isukki narsismin uhrina. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Äitisi on narsisti joka koko elämäsi ajan on mustamaalannut isukkiasi.

Sama tuli mieleen. Kenen äiti soittaa lapselleen ja kertoo kuinka isä oli haukkunut tyttärensä.

Olkoon vaikka niin, että olisikin tai ei.

Isukki narsismin uhrina. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Äitisi on narsisti joka koko elämäsi ajan on mustamaalannut isukkiasi.

Mitä? En ymmärrä, mitä tarkoitat.

Minut isä hylkäsi alakouluikäisenä, lähti toisen naisen matkaan enkä ole häntä sen koommin tavannut. Äitini ei koskaan ottanut uutta miestä ja ihailen häntä kyllä siinä, että yksin kasvatti lapsensa. Isättömyys näkyy itselläni mm. viehtymyksellä vanhempiin miehiin, miehiltä hyväksynnän hakemisena sekä luottamuspulana ja hylkäämisenpelkona. En ihmissuhteissani ole koskaan luottanut siihen, että ihmiset pysyvät elämässäni, vaan odotan hetkeä jolloin hekin minut hylkäävät. Halveksun pettäviä miehiä sekä miehiä, jotka hylkäävät lapsensa - yleensä perustaakseen uuden perheen. Vaikea näitä on työstää, eivätkä tähänastiset miessuhteeni ole millään lailla auttaneet asiaa, vaan olen tullut petetyksi ja jätetyksi. Nyt ikää 50, enkä ole seurustellut enää vuosiin. En jaksa uskoa, että löytäisin miestä joka pysyisi rinnallani ja keneen voisin luottaa.

Että kiitos vaan isälleni, jos vielä hengissä onkaan.

Antamalla kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Miksi äitisi soitti? Oliko hänestä tärkeää saada kertoa sinulle että isäsi haukkui, kun oli huomannut, että olit onnellinen?