Ihmisiä joilla on alhainen älykkyys, mutta jotka kirjoittavat hyvin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyhjän tekstin tuottajia. Julkisella puolella todella yleistä. Myös politiikon leipätyötä.

Sitten taas vastaavasti, käänteisenä esimerkkinä mm. sosiaali- ja terveysalalla on yllättävän paljon suuressa virkavastuussa henkilöitä, joiden tuottama asiakirjateksti sisältää paljon asiavirheitä, väärää tietoa ja oikeinkirjoituksessa on isoja puutteita. Tekstistä näkee heti, että asiaa ei ole ymmärretty. Se on hämmentävää, koska sitä jotenkin olettaa ja toivoo, että on tekemisissä vähintäänkin normaaliälyisen kanssa. 

Tutkinto tai koulutus ei ole kuitenkaan suoraan todiste älykkyydestä, ne ovat merkkejä tietynlaisesta sinnikkyydestä ja hyvistä perslihaksista. Tutkinto on voitu saada läpi rimaa hipoen vaatimattomilla arvosanoilla, tai hylätty/hyväksytty -periaatteella, jolloin suoritus on ollut lähempänä hylättyä. 

Myös suullinen ulosanti on yleensä saman tasoista: epätarkkaa, aiheen vierestä puhumista, ei osata ottaa kantaa, ei oikein kyetä ymmärtämään mistä on kyse, ja keskittyä olennaiseen. Dialogi on juupas-eipäs väittelyä ilman perusteluja. 

Sosiaali-ja terveysalalla varsinkin tarvittaisiin älyä. Mutta ehkä alan toimimattomuudesta ja sekoilusta kertoo juuri se, että sitä älyä ei ole, ja tuskin sinne mitään ruudin keksijöitä halutaan palkatakaan. Älykäs ihminen on vaikeasti hallittava.

Yli 60 % ihmisistä halutaan korkeakouluttaa ja luodaan ties mitä korkeakoulututkintoja, jotka eivät sitten todellisuudessa työllistä. Koulutuksen saanut sinnittelee tai sitten nöyrtyy työnhaussa. Amkeihin pitäisi saada oma tohtoritutkinto. Pitää näyttää maailman silmissä hyvältä. Gaussin käyrää se ei kadota mihinkään, vaikka koko kansasta tulisi korkeasti koulutettua. Tämäkin koulutususkovaisuus alkoi opiston muuttamisesta amkiksi, jotta oltaisiin niin korkeakoulutettua ja hienoa. Samalla taso ja vaatimukset laskevat tässä hienossa tavoitteessa. 

Niinpä, ja lopulta kansainvälisessä vertailussa näiden korkeakoulutettujen ja korkeakoulutuksen taso sekä suoriutuminen on luokattoman huonoa. 

Älykkyys ei liity näihin tutkintonimikkeisiin muuten kuin siten että se aiheuttaa vilpitöntä ihmetystä siitä, miten noilla rahkeilla joku saa toimia noin paljon kapasiteettia ja vastuuta vaativissa tehtävissä.

Koska tekemällä kovasti töitä sinusta voi tulla mitä vain!! Ei ihme miksi huiput lähtevät ulkomaille suorittamaan potentiaaliaan yliopiston ollessa keskinkertaisten maailma. Amkissa näkyy myös hölmöily ja havitellaan heti pomon paikkoja. Eron huomaa opistotason sairaanhoitajiin ja merkonomeihin (nyk. tradenomit).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

 Kun luen tekstejäsi, minusta tuntuu, että olet ihan normaaliälyinen asperger. Veikkaan, että olet sen verran nuori, että olet käynyt nykymuotoisen koulun. Se ei oikein sovi aspergerille.

Olen aspergerin äiti, ja monet kuvaamasi asiat kuulostavat tutuilta. Oma lapseni kävi vielä koulun, jossa istuttiin kiltisti pulpeteissa, ei meluttu, tehtiin kotiläksyjä, ja opettajakin opetti, mutta kotona annettiin silti melkoisesti oppimisen tukea ensimmäiset kuusi vuotta. Sen jälkeen tukemista jatkoi pääosin hänen oma älykäs luokkakaverinsa, jota alaluokilla oltiin lähettämässä apukouluun. Vanhamuotoisissa ylioppilaskirjoituksissa tämä apukoulutasoinen kaveri kirjoitti sitten 5 laudaturia ja muutaman eximian.

Lapseni on nyt aikuinen, hänellä on kaksi ylempää korkeakoulututkintoa, oman alan työpaikka, ja kovan puolen tohtorin tutkintokin melkein tehtynä vuosia sitten. Tosin voi olla, ettei hänestä koskaan tule tohtoria, sillä väitöstilaisuus ja karonkka näyttävät pelottavan yhä liikaa. 

Hän on myös oppinut aikuisena kaikki kädentaidot, mistä on ollut kiinnostunut. Samoin kroppa tottelee nykyisin loistavasti lapsuuteen verrattuna.

Vielä pieni kevennys loppuun. Mieheni aina kertoi, että äiti kuori hänen perunansa ja sitoi kengännauhansa vielä aikuisena, kun hän asui kotona. Vasta lapseni saatua asperger-diagnoosin, tajusin kysyä häneltä, sitoiko äiti hänen veljensä kengännauhat? Ei kuulemma sitonut.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko nämä ihmiset kertoneet itse vajaavuuksistaan, vai mistä olet näin päätellyt?

Varmaan omista mielipiteistä poikkeavista mielipiteistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Vielä jatkan. 

 

Muistan, kun sukupuolisensitiivisyyttä käsittelevällä oppitunnilla totesin, että eikö se ole aika ristiriitaisa pitää autoista pitävää tyttöä poikana tai toisin päin, sehän on sama mitä pahimmat sovinistitkin sanovat. Nautin siitä, kun käsiteltiin asioita ja pääsi jopa kyseenalaitamaan joitain asioita. Tämä tapahtui joskus ammattikoulussa yrittäessäni opiskella kasvatus- ja ohjausalaa kiinnostuessani erityisen tuen tarpeista, joista omaksuin tietoa nopeasti ja samoin myös muista asioista, mutta se käytöntö ensimmäisellä työssäoppimisjaksolla paljasti todellisuudessa. Piti todeta, että annetaan olla. Olin todella uskottava auktokriteettihahmo lähes huonolla suullisella ilmaisulla, vaikka muuten tulin toimeen muiden kanssa enkä kenestäkään ajatellut, että en ainakaan tuon kanssa mitään tee. Ei minusta ole ketään kaitsemaan. Karikatyyrihahmo voisin olla noilla ominaisuuksilla omassa satiirissani: sosiaalisesti kömpelö pomona tai opettajana. 

 

Toiset opinnot eli merkonomin opinnot sujuivat hyvin lukuun ottamatta talousmatematiikkaa, jossa meni aivot solmuun. No, olen nainen. Markkinointiviestinnästä tykkäsin ja innostuin Canvan käytöstä. Se, mikä merkonomin opinnoista teki suht. helpohkot oli se, että asioita tehtiin tietokoneen äärellä eikä väkerrelty käsin muiden nähden, mikä koitui omaksi harmiksi ravintola-alaa opiskellessa tehdessäni pursotuksia tai drinkkejä käsien vapistessa, vaikka kotona ruu'an teen ihan ongelmitta. Sama vapina seurasi työssäoppimispaikalle a la carte-harjoittelussa annosruokia tarjoillessa niin, että selkä kipeytyi. Se harjoittelu oli minulle painajaismaista, minkä takia olin keskeyttää ravintola-alan opinnot. Silloin vihasin koulua ajatellessani, että siellä on pakko tehdä sellaisia asioita, joita en halua tehdä. Myöhemmin samaa kammoa ei tullut vastaan ammatillisissa opinnoissa. 

 

Olen niin hemmetin outo, kun haluan pitää itseni piilossa.

Aspergerin äiti tässä taas. Minusta et ole yhtään outo. Nuokin asiat kuulostavat kovin tutuilta. Nykymaailma on vain niin suvaitsematon, ettei se siedä yhtään erilaisuutta. Uskon, että olisit oppinut sen talousmatematiikankin, jos sitä olisi opetettu sellaisella tavalla, että aivosi olisivat pystyneet sen käsittelemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

 Kun luen tekstejäsi, minusta tuntuu, että olet ihan normaaliälyinen asperger. Veikkaan, että olet sen verran nuori, että olet käynyt nykymuotoisen koulun. Se ei oikein sovi aspergerille.

Olen aspergerin äiti, ja monet kuvaamasi asiat kuulostavat tutuilta. Oma lapseni kävi vielä koulun, jossa istuttiin kiltisti pulpeteissa, ei meluttu, tehtiin kotiläksyjä, ja opettajakin opetti, mutta kotona annettiin silti melkoisesti oppimisen tukea ensimmäiset kuusi vuotta. Sen jälkeen tukemista jatkoi pääosin hänen oma älykäs luokkakaverinsa, jota alaluokilla oltiin lähettämässä apukouluun. Vanhamuotoisissa ylioppilaskirjoituksissa tämä apukoulutasoinen kaveri kirjoitti sitten 5 laudaturia ja muutaman eximian.

Lapseni on nyt aikuinen, hänellä on kaksi ylempää korkeakoulututkintoa, oman alan työpaikka, ja kovan puolen tohtorin tutkintokin melkein tehtynä vuosia sitten. Tosin voi olla, ettei hänestä koskaan tule tohtoria, sillä väitöstilaisuus ja karonkka näyttävät pelottavan yhä liikaa. 

Hän on myös oppinut aikuisena kaikki kädentaidot, mistä on ollut kiinnostunut. Samoin kroppa tottelee nykyisin loistavasti lapsuuteen verrattuna.

Vielä pieni kevennys loppuun. Mieheni aina kertoi, että äiti kuori hänen perunansa ja sitoi kengännauhansa vielä aikuisena, kun hän asui kotona. Vasta lapseni saatua asperger-diagnoosin, tajusin kysyä häneltä, sitoiko äiti hänen veljensä kengännauhat? Ei kuulemma sitonut.

Oman koulutaipaleeni aloitin 2000-luvulla pidennetyn oppivelvollisuuden kera, jolloin ei vielä ollut digihuumaa ja avoimia oppimisympäristöjä. Olen siis 31-vuotias. 

Kuten aiemmin kirjoitin, koko opetussuunnitelma piti alun alkaen yksilöllistää käsitteiden hankaloituessa, joiden ymmärtämistä vaikeutti vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia (joo, tiedän nykyään puhuttavan kehityksellisestä kielihäiriöstä). Ironisesti englannin kieli kiinnosti ennen kuin kolmas luokka alkoi, ja lupaavalta kielen oppiminen vaikutti kunnes neljännellä luokalla osaaminen laski, läksyt jäi helposti tekemättä (ainoa aine, jossa kävi näin) olin opettajan mukaan omissa ajatuksissani (piti paikkansa). Samaan aikaan lopetin pitkään jatkunen kuoroharrastuksen ja lyhyen aikaa olleen kokkikerhon, koska en vain halunnut. Näytelmäkerhon aloitin ja kävin loppuun saakka tykätessäni siitä. Tietokoneen ääressä tykkäsin olla paljonkin, ja keskustelupalstat ja chatit olivat ainoa keino päästä ulkomaailmaan toisin kuin koulussa. Tuota englantia päätin aikuisiällä verestää uudelleen aloittamalla perustason kurssista, missä kieliopit jäi nopeasti mieleen. Pidin siitä tosin taukoakin jossain vaiheessa ajatellessani, etten jaksa, ei ehdi. Joo, kännykkä kädessä sängyssä maaten se aika on rientänytkin helposti. Tuonkin jumin katkaisin aloittamalla A2-tasosta edeten B1- ja nyt B2-tasolle, joista jälkimmäistä täydennän Duolingo-nimisellä sovelluksella. 

Harmi vain, kun ei oikein ole sellaista ammattikoulualaa, jossa voisin päättää itse työni paitsi se maailman vanhin ammatti (heh heh). Jo se, että koululaisena tein omaa sarjakuvalehteä, antaa osviittaa siitä, että nautin omassa kopperossa itsenäisesti työskennellen. Kamera kädessä vapaasti liikkuen viihdyn hyvin. Inhottaa kuivasilmäisenä seisoa alla loisteputkivalon kaupan kassalla saaden silmiini polton tunteen, jolloin joudun tarkentamaan silmiäni lähemmäs näyttöä saadakseni selvää pienestä tekstistä, ja samaan aikaan pitäisi hokea montaa fraasia kovemmin puhuen, jolloin kurkkua kutittaa, kuivaa ja pitää vettä juoda. Niin inhottaa olla näkyvillä fyysisten oireiden takia, yksin ollessa tätä tunnetta ei tule. Nämä kuivuusoireet alkoivat 20 vuoden iässä sairastuttuani Sjögrenin oireyhtymään. Myös iho-oireita tulee piipatessani jauhoisia tuotteita ja tekstiilejä saaden kädet haavoille. En voi oikeasti tajuta, miten hitossa minulla on nykyään kaiken maailman allergioita ja herkkyyksiä. Hyvä, kun en ole vedelle allerginen. Jo ruokavalion takia tällaista lumihiutaletta ei huomioitaisi ravintola-alalla, ja ruokia maistellessa saisin monta kertaa suuni kuivaksi niin, että joudun hampaillani pilkkomaan ruokaa pieneksi vielä tunnustellen, että ruoka menee kurkusta alas. Koulun ruoka on tästä esimerkki, mitä pystyin aiemmin syömään. Kohta varmaan minulle pitää palkata syömiseen vahtija/avustaja hitaan syömisen takia tai ruoka pitää soseuttaa, ettei se jää kurkkuun kiinni. Se vaiva korjaantuu sillä, etten mitään karrageeni- ja dekstroosisotkuja ja muita vieraita lisäaineita (joiden nimistä ei pirukaan ota selvää) sisältäviä ruokia ja viljatuotteita syö, vaan kaikki ruoka on tehtävä itse alusta alkaen. 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismi

Aloittaja on siis tavannut kielellisesti taitavia ihmisiä, jotka ovat kuitenkin hänen kanssaan asioista eri mieltä ja johtopäätös on luettavissa aloituksessa... Näiden ihmisten täytyy olla jotenkin tyhmiä 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Vielä jatkan. 

 

Muistan, kun sukupuolisensitiivisyyttä käsittelevällä oppitunnilla totesin, että eikö se ole aika ristiriitaisa pitää autoista pitävää tyttöä poikana tai toisin päin, sehän on sama mitä pahimmat sovinistitkin sanovat. Nautin siitä, kun käsiteltiin asioita ja pääsi jopa kyseenalaitamaan joitain asioita. Tämä tapahtui joskus ammattikoulussa yrittäessäni opiskella kasvatus- ja ohjausalaa kiinnostuessani erityisen tuen tarpeista, joista omaksuin tietoa nopeasti ja samoin myös muista asioista, mutta se käytöntö ensimmäisellä työssäoppimisjaksolla paljasti todellisuudessa. Piti todeta, että annetaan olla. Olin todella uskottava auktokriteettihahmo lähes huonolla suullisella ilmaisulla, vaikka muuten tulin toimeen muiden kanssa enkä kenestäkään ajatellut, että en ainakaan tuon kanssa mitään tee. Ei minusta ole ketään kaitsemaan. Karikatyyrihahmo voisin olla noilla ominaisuuksilla omassa satiirissani: sosiaalisesti kömpelö pomona tai opettajana. 

 

Toiset opinnot eli merkonomin opinnot sujuivat hyvin lukuun ottamatta talousmatematiikkaa, jossa meni aivot solmuun. No, olen nainen. Markkinointiviestinnästä tykkäsin ja innostuin Canvan käytöstä. Se, mikä merkonomin opinnoista teki suht. helpohkot oli se, että asioita tehtiin tietokoneen äärellä eikä väkerrelty käsin muiden nähden, mikä koitui omaksi harmiksi ravintola-alaa opiskellessa tehdessäni pursotuksia tai drinkkejä käsien vapistessa, vaikka kotona ruu'an teen ihan ongelmitta. Sama vapina seurasi työssäoppimispaikalle a la carte-harjoittelussa annosruokia tarjoillessa niin, että selkä kipeytyi. Se harjoittelu oli minulle painajaismaista, minkä takia olin keskeyttää ravintola-alan opinnot. Silloin vihasin koulua ajatellessani, että siellä on pakko tehdä sellaisia asioita, joita en halua tehdä. Myöhemmin samaa kammoa ei tullut vastaan ammatillisissa opinnoissa. 

 

Olen niin hemmetin outo, kun haluan pitää itseni piilossa.

Aspergerin äiti tässä taas. Minusta et ole yhtään outo. Nuokin asiat kuulostavat kovin tutuilta. Nykymaailma on vain niin suvaitsematon, ettei se siedä yhtään erilaisuutta. Uskon, että olisit oppinut sen talousmatematiikankin, jos sitä olisi opetettu sellaisella tavalla, että aivosi olisivat pystyneet sen käsittelemään.

Millähän tavalla? Ei rautalankakaan tepsinyt. Hyvä, kun edes tiedän budjetoinnin olevan meno-tuloarvio ja katetuoton myyntituottojen ja muuttuvien kustannusten erotusta. 

Minä uskon potevani dyskalkuliaa matematiikan aiheuttaessa ala-astelaisesta alkaen vaikeuksia. Se aiheutti kammon iso lukuja kohtaan, mikä onneksi ohi on. Koko matematiikka yksilöllistettiin, ilman yksilöllistämistä olisin tippunut kärryiltä ja suoriutunut nelosia saaden. Jo kellotaulun oppiminenkin oli vaikeaa, vasta neljännellä luokalla sen opin pyytäessäni jelppiä. Vaikeinta olivat varttia vaille 9, 10 yli 5, puoli 9 jne. kun taas tasatunnit osasin kertoa. Englannin kielestä olen oppinut aikuisiällä kellon kokonaan, ja tiedän 12 tunnin kellon englannissa eli AM ja PM. Uskon omalla kohdallani lievään matemaattiseen oppimisvaikeuteen, kun prosentit, sinit, cosinit ja tanit onnistuivat jotenkin, mutta nekin olisi ilman yksilöllistämistä olleet vitostasoa. Perusyhteen- ja vähennyslaskut sekä kertotaulun ja jakolaskut ymmärrän, helpoimmat ja pienet summat osaan laskea päässä. Ammattikoulun aloittaessa olin aivan kauhuissani matematiikasta, miten tulen pärjäämään. Suoriuduin tyydyttävän tasolla, kun oli niitä tuttuja prosenttilaskuja ja geometriaa, kun taas yhtälöitä laskiessa alkaa se vaikeus. X on Y jne. 

Minulle maantietokin muuttui vaikeammaksi yhdeksännellä luokalla, mihin pyysin erityisopetusta. Eiköhän se kerro, että luonnontieteelliset jutut eivät tällä kapasiteetilla luonnistu. Hyvä, kun edes pääkaupungit ja maat tunnen. Tosin uskonto ja historia olivat paljon kiinnostavia toisin kuin maantieto tai biologia, joista jälkimmäisestä ymmärrän kromosomin määrittävän sukupuolen sen sijaan, että uskoisin tuhansiin sukupuoliin. 

- lainaamasi kommentoija

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja on siis tavannut kielellisesti taitavia ihmisiä, jotka ovat kuitenkin hänen kanssaan asioista eri mieltä ja johtopäätös on luettavissa aloituksessa... Näiden ihmisten täytyy olla jotenkin tyhmiä 😂

Mahdollisesti joku, jonka ap määrittelee omaa statustaan alemmaksi, on jollain tavalla saanut ap:lle jauhot suuhun, onnistunut tuomaan esiin ap:n asenteista, moraalista tai ajattelusta jotain sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa tai korosta päälle liimattua hyvää tarkoitusta. Silloin ap voi selittää itselleen hieman alentuvasti että "ihan hyvin se kyllä kirjoittaa ollakseen noinkin tyhmä". Näin ap saa laitettua laastarin narsistisen itsetuntonsa ruhjeen päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

 Kun luen tekstejäsi, minusta tuntuu, että olet ihan normaaliälyinen asperger. Veikkaan, että olet sen verran nuori, että olet käynyt nykymuotoisen koulun. Se ei oikein sovi aspergerille.

Olen aspergerin äiti, ja monet kuvaamasi asiat kuulostavat tutuilta. Oma lapseni kävi vielä koulun, jossa istuttiin kiltisti pulpeteissa, ei meluttu, tehtiin kotiläksyjä, ja opettajakin opetti, mutta kotona annettiin silti melkoisesti oppimisen tukea ensimmäiset kuusi vuotta. Sen jälkeen tukemista jatkoi pääosin hänen oma älykäs luokkakaverinsa, jota alaluokilla oltiin lähettämässä apukouluun. Vanhamuotoisissa ylioppilaskirjoituksissa tämä apukoulutasoinen kaveri kirjoitti sitten 5 laudaturia ja muutaman eximian.

Lapseni on nyt aikuinen, hänellä on kaksi ylempää korkeakoulututkintoa, oman alan työpaikka, ja kovan puolen tohtorin tutkintokin melkein tehtynä vuosia sitten. Tosin voi olla, ettei hänestä koskaan tule tohtoria, sillä väitöstilaisuus ja karonkka näyttävät pelottavan yhä liikaa. 

Hän on myös oppinut aikuisena kaikki kädentaidot, mistä on ollut kiinnostunut. Samoin kroppa tottelee nykyisin loistavasti lapsuuteen verrattuna.

Vielä pieni kevennys loppuun. Mieheni aina kertoi, että äiti kuori hänen perunansa ja sitoi kengännauhansa vielä aikuisena, kun hän asui kotona. Vasta lapseni saatua asperger-diagnoosin, tajusin kysyä häneltä, sitoiko äiti hänen veljensä kengännauhat? Ei kuulemma sitonut.

Oman koulutaipaleeni aloitin 2000-luvulla pidennetyn oppivelvollisuuden kera, jolloin ei vielä ollut digihuumaa ja avoimia oppimisympäristöjä. Olen siis 31-vuotias. 

 

Kuten aiemmin kirjoitin, koko opetussuunnitelma piti alun alkaen yksilöllistää käsitteiden hankaloituessa, joiden ymmärtämistä vaikeutti vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia (joo, tiedän nykyään puhuttavan kehityksellisestä kielihäiriöstä). Ironisesti englannin kieli kiinnosti ennen kuin kolmas luokka alkoi, ja lupaavalta kielen oppiminen vaikutti kunnes neljännellä luokalla osaaminen laski, läksyt jäi helposti tekemättä (ainoa aine, jossa kävi näin) olin opettajan mukaan omissa ajatuksissani (piti paikkansa). Samaan aikaan lopetin pitkään jatkunen kuoroharrastuksen ja lyhyen aikaa olleen kokkikerhon, koska en vain halunnut. Näytelmäkerhon aloitin ja kävin loppuun saakka tykätessäni siitä. Tietokoneen ääressä tykkäsin olla paljonkin, ja keskustelupalstat ja chatit olivat ainoa keino päästä ulkomaailmaan toisin kuin koulussa. Tuota englantia päätin aikuisiällä verestää uudelleen aloittamalla perustason kurssista, missä kieliopit jäi nopeasti mieleen. Pidin siitä tosin taukoakin jossain vaiheessa ajatellessani, etten jaksa, ei ehdi. Joo, kännykkä kädessä sängyssä maaten se aika on rientänytkin helposti. Tuonkin jumin katkaisin aloittamalla A2-tasosta edeten B1- ja nyt B2-tasolle, joista jälkimmäistä täydennän Duolingo-nimisellä sovelluksella. 

 

Harmi vain, kun ei oikein ole sellaista ammattikoulualaa, jossa voisin päättää itse työni paitsi se maailman vanhin ammatti (heh heh). Jo se, että koululaisena tein omaa sarjakuvalehteä, antaa osviittaa siitä, että nautin omassa kopperossa itsenäisesti työskennellen. Kamera kädessä vapaasti liikkuen viihdyn hyvin. Inhottaa kuivasilmäisenä seisoa alla loisteputkivalon kaupan kassalla saaden silmiini polton tunteen, jolloin joudun tarkentamaan silmiäni lähemmäs näyttöä saadakseni selvää pienestä tekstistä, ja samaan aikaan pitäisi hokea montaa fraasia kovemmin puhuen, jolloin kurkkua kutittaa, kuivaa ja pitää vettä juoda. Niin inhottaa olla näkyvillä fyysisten oireiden takia, yksin ollessa tätä tunnetta ei tule. Nämä kuivuusoireet alkoivat 20 vuoden iässä sairastuttuani Sjögrenin oireyhtymään. Myös iho-oireita tulee piipatessani jauhoisia tuotteita ja tekstiilejä saaden kädet haavoille. En voi oikeasti tajuta, miten hitossa minulla on nykyään kaiken maailman allergioita ja herkkyyksiä. Hyvä, kun en ole vedelle allerginen. Jo ruokavalion takia tällaista lumihiutaletta ei huomioitaisi ravintola-alalla, ja ruokia maistellessa saisin monta kertaa suuni kuivaksi niin, että joudun hampaillani pilkkomaan ruokaa pieneksi vielä tunnustellen, että ruoka menee kurkusta alas. Koulun ruoka on tästä esimerkki, mitä pystyin aiemmin syömään. Kohta varmaan minulle pitää palkata syömiseen vahtija/avustaja hitaan syömisen takia tai ruoka pitää soseuttaa, ettei se jää kurkkuun kiinni. Se vaiva korjaantuu sillä, etten mitään karrageeni- ja dekstroosisotkuja ja muita vieraita lisäaineita (joiden nimistä ei pirukaan ota selvää) sisältäviä ruokia ja viljatuotteita syö, vaan kaikki ruoka on tehtävä itse alusta alkaen. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismi

Koulu pilaantui jo 1990-luvun alussa (Pirkkalassa  koeluonteisesti 1985), ja muuttui juuri kuvailemaksesi. Se on vaikeaa, jos kärsii DLD:stä ja joutuu pyörittelemään abstrakteja käsitteitä konkreettisen tekemisen sijasta. Aikaisemmin koulussakin oli konkreettista tekemistä. Matematiikkakin on loppupeleissä ihan konkreettista, ja kaavat menevät aina samalla tavalla. Mitään tulkinnanvaraa ei ole. Nyt siitä vaan tehdään jotain alkiohömppää ja muuta käsienheilutteluterminologiajuttua, eikä nuoriso sen seurauksena osaa enää edes laskea.

Ammattia en pysty suosittelemaan, sillä kaikki aspergerit ovat vähän erilaisia, mutta omasta lähipiiristäni löytyy kirjailija, koodari, tutkija, ja asiantuntija. Pääosin kaikki ovat sellaisia ammatteja, joissa pääsee tekemään itsenäisesti, omassa rauhassa töitä. Jos pidät valokuvauksesta, voisitko ajatella hakeutuvasi oppisopimuskoulutukseen, ammattikouluun, tai ryhtyä peräti freelancer-kuvaajaksi. Olisiko sellainen ajatus taloudellisesti mahdollinen?

Sjögrenin syndrooma on tosi kurja, ja sekin aiheuttaa monenlaista vaivaa. Oletko koskaan ajatellut, että saatat olla myös hieman masentunut? Välillä tekstisi kuulostaa siltä, että sinulla on ollut masennuskausia, joista olet kiskonut itsesi hienosti ylös. Aspergereille tulee helposti masennusta, ja meilläkin se on tuttua. 

Elämä ei aina ole kovinkaan mukavaa, kun jo koulussa kiusataan, kukaan ei ymmärrä, mitään ei koskaan sanota yksiselitteisesti, ihmiset loukkaantuvat, kun suusta pääsee jotain epäkorrektia, ja maskaaminen on raskasta. Sitten, kun siihen tulee kaveriksi vielä fyysinen sairaus, niin välillä saattaa olla vitsit vähissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Vielä jatkan. 

 

Muistan, kun sukupuolisensitiivisyyttä käsittelevällä oppitunnilla totesin, että eikö se ole aika ristiriitaisa pitää autoista pitävää tyttöä poikana tai toisin päin, sehän on sama mitä pahimmat sovinistitkin sanovat. Nautin siitä, kun käsiteltiin asioita ja pääsi jopa kyseenalaitamaan joitain asioita. Tämä tapahtui joskus ammattikoulussa yrittäessäni opiskella kasvatus- ja ohjausalaa kiinnostuessani erityisen tuen tarpeista, joista omaksuin tietoa nopeasti ja samoin myös muista asioista, mutta se käytöntö ensimmäisellä työssäoppimisjaksolla paljasti todellisuudessa. Piti todeta, että annetaan olla. Olin todella uskottava auktokriteettihahmo lähes huonolla suullisella ilmaisulla, vaikka muuten tulin toimeen muiden kanssa enkä kenestäkään ajatellut, että en ainakaan tuon kanssa mitään tee. Ei minusta ole ketään kaitsemaan. Karikatyyrihahmo voisin olla noilla ominaisuuksilla omassa satiirissani: sosiaalisesti kömpelö pomona tai opettajana. 

 

Toiset opinnot eli merkonomin opinnot sujuivat hyvin lukuun ottamatta talousmatematiikkaa, jossa meni aivot solmuun. No, olen nainen. Markkinointiviestinnästä tykkäsin ja innostuin Canvan käytöstä. Se, mikä merkonomin opinnoista teki suht. helpohkot oli se, että asioita tehtiin tietokoneen äärellä eikä väkerrelty käsin muiden nähden, mikä koitui omaksi harmiksi ravintola-alaa opiskellessa tehdessäni pursotuksia tai drinkkejä käsien vapistessa, vaikka kotona ruu'an teen ihan ongelmitta. Sama vapina seurasi työssäoppimispaikalle a la carte-harjoittelussa annosruokia tarjoillessa niin, että selkä kipeytyi. Se harjoittelu oli minulle painajaismaista, minkä takia olin keskeyttää ravintola-alan opinnot. Silloin vihasin koulua ajatellessani, että siellä on pakko tehdä sellaisia asioita, joita en halua tehdä. Myöhemmin samaa kammoa ei tullut vastaan ammatillisissa opinnoissa. 

 

Olen niin hemmetin outo, kun haluan pitää itseni piilossa.

Aspergerin äiti tässä taas. Minusta et ole yhtään outo. Nuokin asiat kuulostavat kovin tutuilta. Nykymaailma on vain niin suvaitsematon, ettei se siedä yhtään erilaisuutta. Uskon, että olisit oppinut sen talousmatematiikankin, jos sitä olisi opetettu sellaisella tavalla, että aivosi olisivat pystyneet sen käsittelemään.

Millähän tavalla? Ei rautalankakaan tepsinyt. Hyvä, kun edes tiedän budjetoinnin olevan meno-tuloarvio ja katetuoton myyntituottojen ja muuttuvien kustannusten erotusta. 

 

Minä uskon potevani dyskalkuliaa matematiikan aiheuttaessa ala-astelaisesta alkaen vaikeuksia. Se aiheutti kammon iso lukuja kohtaan, mikä onneksi ohi on. Koko matematiikka yksilöllistettiin, ilman yksilöllistämistä olisin tippunut kärryiltä ja suoriutunut nelosia saaden. Jo kellotaulun oppiminenkin oli vaikeaa, vasta neljännellä luokalla sen opin pyytäessäni jelppiä. Vaikeinta olivat varttia vaille 9, 10 yli 5, puoli 9 jne. kun taas tasatunnit osasin kertoa. Englannin kielestä olen oppinut aikuisiällä kellon kokonaan, ja tiedän 12 tunnin kellon englannissa eli AM ja PM. Uskon omalla kohdallani lievään matemaattiseen oppimisvaikeuteen, kun prosentit, sinit, cosinit ja tanit onnistuivat jotenkin, mutta nekin olisi ilman yksilöllistämistä olleet vitostasoa. Perusyhteen- ja vähennyslaskut sekä kertotaulun ja jakolaskut ymmärrän, helpoimmat ja pienet summat osaan laskea päässä. Ammattikoulun aloittaessa olin aivan kauhuissani matematiikasta, miten tulen pärjäämään. Suoriuduin tyydyttävän tasolla, kun oli niitä tuttuja prosenttilaskuja ja geometriaa, kun taas yhtälöitä laskiessa alkaa se vaikeus. X on Y jne. 

 

Minulle maantietokin muuttui vaikeammaksi yhdeksännellä luokalla, mihin pyysin erityisopetusta. Eiköhän se kerro, että luonnontieteelliset jutut eivät tällä kapasiteetilla luonnistu. Hyvä, kun edes pääkaupungit ja maat tunnen. Tosin uskonto ja historia olivat paljon kiinnostavia toisin kuin maantieto tai biologia, joista jälkimmäisestä ymmärrän kromosomin määrittävän sukupuolen sen sijaan, että uskoisin tuhansiin sukupuoliin. 

 

- lainaamasi kommentoija

Aika harva nykyisin osaa prosenttilaskua. Tuolla ymmärryksellä osaisit myöskin ne X:t ja Y:t, jos joku selittäisi ne sinulle järkevästi. Homma menee aina samoilla säännöillä, eikä niitäkään tarvitse muistaa ulkoa.

Muistan, kun jälkikasvullani oli sama ongelma, kun peruskoulussa opetettiin, että näin se menee, kuten kirjassa sanotaan, ja teidän pitää muistaa nämä kaikki. Matematiikkaa tahkottiin yhdessä koko ala-asteen ajan, ja pikkuhiljaa hänen ymmärryksensä asiasta kasvoi. Lopullisesti homma aukeni lukiossa, ja kirjoituksissa pitkästä matikasta tuli L, samoin fysiikasta. DI-opintojen matikankurssitkin jäävät monelta suorittamatta, mutta oma jälkikasvuni sai kaikista inssimatikan kursseista viitosen, samoin kaikista fysiikan pitkän sivuaineen kursseista, ja minä, kun peruskoulun aikana luulin, ettei lapsi opi koskaan laskemaan.

Vierailija kirjoitti:

Nelonen lisää senkin, että moni näistä pahan lukihäiriön vuoksi jopa kenkää koulusta saaneet ovat myöhemmin elämässään sisuuntuneet ja menestyneet hyvin. Ehkä siksi, että ovat suullisesti osanneet ilmaista itseään. Karumpaa näillä, joilla kirjallinen ulosanti on se luontevin väylä ulkomaailmaan. Ei kukaan puolimykkää halua palkata ja siten edes antaa mahdollisuutta näyttää osaamistaan. Melkein kaikissa, yksinkertaisimmissakin tehtävissä oletetaan sanavalmiutta.

Oma tausta se, että n. 15-vuotiaaksi saakka pelkäsin, että änkytän tai muuten vain en osaa sanoa ihan yksinkertaisia sanoja oikealla tavalla tavuja painottaen. Voin kertoa, että ilman tätä pelkoa elämäni olisi ollut erilaista ja taatusti vielä pahemmasta häiriöstä kärsivällä on vielä vaikeampaa. Älykkyyteni on joskus testattu (juuri näihin ongelmiini liittyen) ja pisteitä sain 137.

Ammattilaisten testeissä ei pisteytetä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyhjän tekstin tuottajia. Julkisella puolella todella yleistä. Myös politiikon leipätyötä.

Sitten taas vastaavasti, käänteisenä esimerkkinä mm. sosiaali- ja terveysalalla on yllättävän paljon suuressa virkavastuussa henkilöitä, joiden tuottama asiakirjateksti sisältää paljon asiavirheitä, väärää tietoa ja oikeinkirjoituksessa on isoja puutteita. Tekstistä näkee heti, että asiaa ei ole ymmärretty. Se on hämmentävää, koska sitä jotenkin olettaa ja toivoo, että on tekemisissä vähintäänkin normaaliälyisen kanssa. 

Tutkinto tai koulutus ei ole kuitenkaan suoraan todiste älykkyydestä, ne ovat merkkejä tietynlaisesta sinnikkyydestä ja hyvistä perslihaksista. Tutkinto on voitu saada läpi rimaa hipoen vaatimattomilla arvosanoilla, tai hylätty/hyväksytty -periaatteella, jolloin suoritus on ollut lähempänä hylättyä. 

Myös suullinen ulosanti on yleensä saman tasoista: epätarkkaa, aiheen vierestä puhumista, ei osata ottaa kantaa, ei oikein kyetä ymmärtämään mistä on kyse, ja keskittyä olennaiseen. Dialogi on juupas-eipäs väittelyä ilman perusteluja. 

Sosiaali-ja terveysalalla varsinkin tarvittaisiin älyä. Mutta ehkä alan toimimattomuudesta ja sekoilusta kertoo juuri se, että sitä älyä ei ole, ja tuskin sinne mitään ruudin keksijöitä halutaan palkatakaan. Älykäs ihminen on vaikeasti hallittava.

Yli 60 % ihmisistä halutaan korkeakouluttaa ja luodaan ties mitä korkeakoulututkintoja, jotka eivät sitten todellisuudessa työllistä. Koulutuksen saanut sinnittelee tai sitten nöyrtyy työnhaussa. Amkeihin pitäisi saada oma tohtoritutkinto. Pitää näyttää maailman silmissä hyvältä. Gaussin käyrää se ei kadota mihinkään, vaikka koko kansasta tulisi korkeasti koulutettua. Tämäkin koulutususkovaisuus alkoi opiston muuttamisesta amkiksi, jotta oltaisiin niin korkeakoulutettua ja hienoa. Samalla taso ja vaatimukset laskevat tässä hienossa tavoitteessa. 

Vielä vuonna 1980 Teknillisen opiston todistuksella sai hakemuksella kansainvälisen MSc-todistuksen. Nykyisin koulutus on huonompaa. Otaniemikin oli aikanaan Teknillinen opisto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nelonen lisää senkin, että moni näistä pahan lukihäiriön vuoksi jopa kenkää koulusta saaneet ovat myöhemmin elämässään sisuuntuneet ja menestyneet hyvin. Ehkä siksi, että ovat suullisesti osanneet ilmaista itseään. Karumpaa näillä, joilla kirjallinen ulosanti on se luontevin väylä ulkomaailmaan. Ei kukaan puolimykkää halua palkata ja siten edes antaa mahdollisuutta näyttää osaamistaan. Melkein kaikissa, yksinkertaisimmissakin tehtävissä oletetaan sanavalmiutta.

Oma tausta se, että n. 15-vuotiaaksi saakka pelkäsin, että änkytän tai muuten vain en osaa sanoa ihan yksinkertaisia sanoja oikealla tavalla tavuja painottaen. Voin kertoa, että ilman tätä pelkoa elämäni olisi ollut erilaista ja taatusti vielä pahemmasta häiriöstä kärsivällä on vielä vaikeampaa. Älykkyyteni on joskus testattu (juuri näihin ongelmiini liittyen) ja pisteitä sain 137.

Ammattilaisten testeissä ei pisteytetä

Kyllä pisteytetään. Se vain verhotaan sanalliseen muotoon. Tässä sinulle tulkki: "Kokonaistaso, indeksiarvot ja osatestien tulokset ilmaistaan sanallisilla kuvauksilla, esimerkiksi: alle 70 ÄO-pistettä = erittäin heikko, 70-79 = selvästi alle keskitason, 80-89 = vähän alle keskitason, 90-109 = keskitasoa."

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja on siis tavannut kielellisesti taitavia ihmisiä, jotka ovat kuitenkin hänen kanssaan asioista eri mieltä ja johtopäätös on luettavissa aloituksessa... Näiden ihmisten täytyy olla jotenkin tyhmiä 😂

Noihan toimittajatkin ajattelevat. Että täytyy olla tyhmä tai hullu kun ajattelee toisin kun mun parvi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

 Kun luen tekstejäsi, minusta tuntuu, että olet ihan normaaliälyinen asperger. Veikkaan, että olet sen verran nuori, että olet käynyt nykymuotoisen koulun. Se ei oikein sovi aspergerille.

Olen aspergerin äiti, ja monet kuvaamasi asiat kuulostavat tutuilta. Oma lapseni kävi vielä koulun, jossa istuttiin kiltisti pulpeteissa, ei meluttu, tehtiin kotiläksyjä, ja opettajakin opetti, mutta kotona annettiin silti melkoisesti oppimisen tukea ensimmäiset kuusi vuotta. Sen jälkeen tukemista jatkoi pääosin hänen oma älykäs luokkakaverinsa, jota alaluokilla oltiin lähettämässä apukouluun. Vanhamuotoisissa ylioppilaskirjoituksissa tämä apukoulutasoinen kaveri kirjoitti sitten 5 laudaturia ja muutaman eximian.

Lapseni on nyt aikuinen, hänellä on kaksi ylempää korkeakoulututkintoa, oman alan työpaikka, ja kovan puolen tohtorin tutkintokin melkein tehtynä vuosia sitten. Tosin voi olla, ettei hänestä koskaan tule tohtoria, sillä väitöstilaisuus ja karonkka näyttävät pelottavan yhä liikaa. 

Hän on myös oppinut aikuisena kaikki kädentaidot, mistä on ollut kiinnostunut. Samoin kroppa tottelee nykyisin loistavasti lapsuuteen verrattuna.

Vielä pieni kevennys loppuun. Mieheni aina kertoi, että äiti kuori hänen perunansa ja sitoi kengännauhansa vielä aikuisena, kun hän asui kotona. Vasta lapseni saatua asperger-diagnoosin, tajusin kysyä häneltä, sitoiko äiti hänen veljensä kengännauhat? Ei kuulemma sitonut.

Oman koulutaipaleeni aloitin 2000-luvulla pidennetyn oppivelvollisuuden kera, jolloin ei vielä ollut digihuumaa ja avoimia oppimisympäristöjä. Olen siis 31-vuotias. 

 

Kuten aiemmin kirjoitin, koko opetussuunnitelma piti alun alkaen yksilöllistää käsitteiden hankaloituessa, joiden ymmärtämistä vaikeutti vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia (joo, tiedän nykyään puhuttavan kehityksellisestä kielihäiriöstä). Ironisesti englannin kieli kiinnosti ennen kuin kolmas luokka alkoi, ja lupaavalta kielen oppiminen vaikutti kunnes neljännellä luokalla osaaminen laski, läksyt jäi helposti tekemättä (ainoa aine, jossa kävi näin) olin opettajan mukaan omissa ajatuksissani (piti paikkansa). Samaan aikaan lopetin pitkään jatkunen kuoroharrastuksen ja lyhyen aikaa olleen kokkikerhon, koska en vain halunnut. Näytelmäkerhon aloitin ja kävin loppuun saakka tykätessäni siitä. Tietokoneen ääressä tykkäsin olla paljonkin, ja keskustelupalstat ja chatit olivat ainoa keino päästä ulkomaailmaan toisin kuin koulussa. Tuota englantia päätin aikuisiällä verestää uudelleen aloittamalla perustason kurssista, missä kieliopit jäi nopeasti mieleen. Pidin siitä tosin taukoakin jossain vaiheessa ajatellessani, etten jaksa, ei ehdi. Joo, kännykkä kädessä sängyssä maaten se aika on rientänytkin helposti. Tuonkin jumin katkaisin aloittamalla A2-tasosta edeten B1- ja nyt B2-tasolle, joista jälkimmäistä täydennän Duolingo-nimisellä sovelluksella. 

 

Harmi vain, kun ei oikein ole sellaista ammattikoulualaa, jossa voisin päättää itse työni paitsi se maailman vanhin ammatti (heh heh). Jo se, että koululaisena tein omaa sarjakuvalehteä, antaa osviittaa siitä, että nautin omassa kopperossa itsenäisesti työskennellen. Kamera kädessä vapaasti liikkuen viihdyn hyvin. Inhottaa kuivasilmäisenä seisoa alla loisteputkivalon kaupan kassalla saaden silmiini polton tunteen, jolloin joudun tarkentamaan silmiäni lähemmäs näyttöä saadakseni selvää pienestä tekstistä, ja samaan aikaan pitäisi hokea montaa fraasia kovemmin puhuen, jolloin kurkkua kutittaa, kuivaa ja pitää vettä juoda. Niin inhottaa olla näkyvillä fyysisten oireiden takia, yksin ollessa tätä tunnetta ei tule. Nämä kuivuusoireet alkoivat 20 vuoden iässä sairastuttuani Sjögrenin oireyhtymään. Myös iho-oireita tulee piipatessani jauhoisia tuotteita ja tekstiilejä saaden kädet haavoille. En voi oikeasti tajuta, miten hitossa minulla on nykyään kaiken maailman allergioita ja herkkyyksiä. Hyvä, kun en ole vedelle allerginen. Jo ruokavalion takia tällaista lumihiutaletta ei huomioitaisi ravintola-alalla, ja ruokia maistellessa saisin monta kertaa suuni kuivaksi niin, että joudun hampaillani pilkkomaan ruokaa pieneksi vielä tunnustellen, että ruoka menee kurkusta alas. Koulun ruoka on tästä esimerkki, mitä pystyin aiemmin syömään. Kohta varmaan minulle pitää palkata syömiseen vahtija/avustaja hitaan syömisen takia tai ruoka pitää soseuttaa, ettei se jää kurkkuun kiinni. Se vaiva korjaantuu sillä, etten mitään karrageeni- ja dekstroosisotkuja ja muita vieraita lisäaineita (joiden nimistä ei pirukaan ota selvää) sisältäviä ruokia ja viljatuotteita syö, vaan kaikki ruoka on tehtävä itse alusta alkaen. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismi

Koulu pilaantui jo 1990-luvun alussa (Pirkkalassa  koeluonteisesti 1985), ja muuttui juuri kuvailemaksesi. Se on vaikeaa, jos kärsii DLD:stä ja joutuu pyörittelemään abstrakteja käsitteitä konkreettisen tekemisen sijasta. Aikaisemmin koulussakin oli konkreettista tekemistä. Matematiikkakin on loppupeleissä ihan konkreettista, ja kaavat menevät aina samalla tavalla. Mitään tulkinnanvaraa ei ole. Nyt siitä vaan tehdään jotain alkiohömppää ja muuta käsienheilutteluterminologiajuttua, eikä nuoriso sen seurauksena osaa enää edes laskea.

Ammattia en pysty suosittelemaan, sillä kaikki aspergerit ovat vähän erilaisia, mutta omasta lähipiiristäni löytyy kirjailija, koodari, tutkija, ja asiantuntija. Pääosin kaikki ovat sellaisia ammatteja, joissa pääsee tekemään itsenäisesti, omassa rauhassa töitä. Jos pidät valokuvauksesta, voisitko ajatella hakeutuvasi oppisopimuskoulutukseen, ammattikouluun, tai ryhtyä peräti freelancer-kuvaajaksi. Olisiko sellainen ajatus taloudellisesti mahdollinen?

Sjögrenin syndrooma on tosi kurja, ja sekin aiheuttaa monenlaista vaivaa. Oletko koskaan ajatellut, että saatat olla myös hieman masentunut? Välillä tekstisi kuulostaa siltä, että sinulla on ollut masennuskausia, joista olet kiskonut itsesi hienosti ylös. Aspergereille tulee helposti masennusta, ja meilläkin se on tuttua. 

Elämä ei aina ole kovinkaan mukavaa, kun jo koulussa kiusataan, kukaan ei ymmärrä, mitään ei koskaan sanota yksiselitteisesti, ihmiset loukkaantuvat, kun suusta pääsee jotain epäkorrektia, ja maskaaminen on raskasta. Sitten, kun siihen tulee kaveriksi vielä fyysinen sairaus, niin välillä saattaa olla vitsit vähissä.

Tuota masennusta olin epäillyt jo yläkoululaisena kiusaamisen takia, mutten koskaan saanut vastauksia kysymyksiini. Masennustestin mukaan ei ollut masennusta, vaikka itse olin ihan varma syy-seuraussuhteiden takia. Epäilin myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mistä äiti totesi, että en viitsisi höpsiä tuollaista. Olisinpa saanut edes vapautuksen ryhmätöistä ja tehdä yksilötehtäviä. Oli ammattikoulussa puitu paniikkihäiriötä kertoessani itku silmässä, miten à la carte-harjoittelussa lautaset käsien päällä vapisin niin, että pelkäsin kompastuvani lautasia kantaessa, jolloin olisi tehnyt mieli kirkua - onneksi ei käynyt niin, painajaisunessa vähintään aloin kirkumaan kompasteltuani tai tiputtaessani lautaset käsistäni. Lykkäsin sitä harjoittelua monta kertaa pelkojeni takia todeten, etten halua siihen painajaiseen. Sain siitä harjoittelusta selvästi traumat, mikä on kieltämättä erikoisin trauma: ennen työpäivän alkuakin vapisin pukukopissa peläten. Se vapina sitten seurasi keittiössä tapahtuneeseen harjoitteluun annostellessani ruokia lautaselle, ja tämäkin oli valinnainen, kun piti huonoista vaihtoehdoista valita se vähiten huono vaihtoehto. Kiinnostuin kapeasti asioista ensimmäistä tutkintoa opiskellessa: ruokaa laittaessa pelkäsin, etten osaisi arvioida ruuan makua, niska ja selkä jumissa annosruokia tarjoillessa ja tiskatessa, kädetkin ihottumilla - ainoastaan tykkäsin kahvilatyöstä sen fyysisen helppouden takia ja asiakaspalvelukin onnistui hyvin toisin kuin nyt riippuen mielentilasta, johon selvästi vaikuttanee silmien ärtyneisyys ja siitä seuraava pääkipu sekä väsymys. Aivosumujakin olen selvästi alkanut potemaan, tosin nyt en ole niistä kuullut mitään mutta ymmärtänyt Sjögrenin tälle altistavan. 

Ikävöin niin teini-ikää. Sen eläisin, jos vain voisin. Tätä kaipuuta sitten paikkaan nuorekkaammalla pukeutumisella, kun ei yläasteikäisenä ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään rahatilanteen vuoksi, ja painoni sekä kehoni tarkkailulla. Ymmärrän, jos joku miettii, että onkohan minulla joku dysmorfia. Tiedän kyllä, ettei se normaali tila ole haluta näyttää nuoremmalta ja varsinkaan kaivata teini-ikää, enkä nyt ole teini-ikään jämähtänyt käytöksen puolesta. En edes lue nuortenkirjoja saati katso nuortensarjoja eläytyäkseni niihin rooleihin, ihan aikuisille suunnatut kirjat ja aiheet kiinnostavat. 

Valokuvaamisesta en tohdi vielä mitään lupailla, en ainakaan freelancer-yrittäjyydestä. Pitäisi olla ihan ne työvälineet eli järjestelmäkamera, jonka käytön opettelin saatuani kameran lainaan. Erityisesti viehätyin makrokuvauksesta yksityiskohtien takia. Merkonomiksi opiskellessa tykkäsin markkinointiviestinnässä kokiessani sen asioiden hoitamiseksi toisin kuin ihmisten kanssa small talkkaamisen. Siinä pystyi samalla käyttämään kirjallista ilmaisuaan, ja jo minun tekemiä oppimispäiväkirjamerkintöjä pidettiin analyyttisina. Yhtä ammattitestiä tehdessäkin sain tulokseksi pohdiskelevan visionäärin kiinnittäessäni huomiota yksityiskohtiin, yhdistäessäni analyyttista ja luovuutta sekä ollessani esteettinen. Vaihtoehtona olikin mm. markkinointiviestintä, graafinen suunnitelu ja jopa data-analytiikka ja journalismi. Tarkkuutta arvostavana ihmisenä tutustuin myös kuraattorin vinkkaamaan lääketeknikkoon hänen huomatessa tuon ominaisuuden minusta. Olin ensin ennakkoluuloinen: eikö apteekin työntekijän pidä hallita lääkematematiikkaa, olisin vaaraksi muille. Väärin, enemmän tietotekniikka on hallitsevassa roolissa löytämieni tietojen mukaan ja osaan käyttää tietokonetta sekä tiedän yleisimmät MS Office-ohjelmat. 

- lainaamasi kommentoija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

 Kun luen tekstejäsi, minusta tuntuu, että olet ihan normaaliälyinen asperger. Veikkaan, että olet sen verran nuori, että olet käynyt nykymuotoisen koulun. Se ei oikein sovi aspergerille.

Olen aspergerin äiti, ja monet kuvaamasi asiat kuulostavat tutuilta. Oma lapseni kävi vielä koulun, jossa istuttiin kiltisti pulpeteissa, ei meluttu, tehtiin kotiläksyjä, ja opettajakin opetti, mutta kotona annettiin silti melkoisesti oppimisen tukea ensimmäiset kuusi vuotta. Sen jälkeen tukemista jatkoi pääosin hänen oma älykäs luokkakaverinsa, jota alaluokilla oltiin lähettämässä apukouluun. Vanhamuotoisissa ylioppilaskirjoituksissa tämä apukoulutasoinen kaveri kirjoitti sitten 5 laudaturia ja muutaman eximian.

Lapseni on nyt aikuinen, hänellä on kaksi ylempää korkeakoulututkintoa, oman alan työpaikka, ja kovan puolen tohtorin tutkintokin melkein tehtynä vuosia sitten. Tosin voi olla, ettei hänestä koskaan tule tohtoria, sillä väitöstilaisuus ja karonkka näyttävät pelottavan yhä liikaa. 

Hän on myös oppinut aikuisena kaikki kädentaidot, mistä on ollut kiinnostunut. Samoin kroppa tottelee nykyisin loistavasti lapsuuteen verrattuna.

Vielä pieni kevennys loppuun. Mieheni aina kertoi, että äiti kuori hänen perunansa ja sitoi kengännauhansa vielä aikuisena, kun hän asui kotona. Vasta lapseni saatua asperger-diagnoosin, tajusin kysyä häneltä, sitoiko äiti hänen veljensä kengännauhat? Ei kuulemma sitonut.

Oman koulutaipaleeni aloitin 2000-luvulla pidennetyn oppivelvollisuuden kera, jolloin ei vielä ollut digihuumaa ja avoimia oppimisympäristöjä. Olen siis 31-vuotias. 

 

Kuten aiemmin kirjoitin, koko opetussuunnitelma piti alun alkaen yksilöllistää käsitteiden hankaloituessa, joiden ymmärtämistä vaikeutti vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia (joo, tiedän nykyään puhuttavan kehityksellisestä kielihäiriöstä). Ironisesti englannin kieli kiinnosti ennen kuin kolmas luokka alkoi, ja lupaavalta kielen oppiminen vaikutti kunnes neljännellä luokalla osaaminen laski, läksyt jäi helposti tekemättä (ainoa aine, jossa kävi näin) olin opettajan mukaan omissa ajatuksissani (piti paikkansa). Samaan aikaan lopetin pitkään jatkunen kuoroharrastuksen ja lyhyen aikaa olleen kokkikerhon, koska en vain halunnut. Näytelmäkerhon aloitin ja kävin loppuun saakka tykätessäni siitä. Tietokoneen ääressä tykkäsin olla paljonkin, ja keskustelupalstat ja chatit olivat ainoa keino päästä ulkomaailmaan toisin kuin koulussa. Tuota englantia päätin aikuisiällä verestää uudelleen aloittamalla perustason kurssista, missä kieliopit jäi nopeasti mieleen. Pidin siitä tosin taukoakin jossain vaiheessa ajatellessani, etten jaksa, ei ehdi. Joo, kännykkä kädessä sängyssä maaten se aika on rientänytkin helposti. Tuonkin jumin katkaisin aloittamalla A2-tasosta edeten B1- ja nyt B2-tasolle, joista jälkimmäistä täydennän Duolingo-nimisellä sovelluksella. 

 

Harmi vain, kun ei oikein ole sellaista ammattikoulualaa, jossa voisin päättää itse työni paitsi se maailman vanhin ammatti (heh heh). Jo se, että koululaisena tein omaa sarjakuvalehteä, antaa osviittaa siitä, että nautin omassa kopperossa itsenäisesti työskennellen. Kamera kädessä vapaasti liikkuen viihdyn hyvin. Inhottaa kuivasilmäisenä seisoa alla loisteputkivalon kaupan kassalla saaden silmiini polton tunteen, jolloin joudun tarkentamaan silmiäni lähemmäs näyttöä saadakseni selvää pienestä tekstistä, ja samaan aikaan pitäisi hokea montaa fraasia kovemmin puhuen, jolloin kurkkua kutittaa, kuivaa ja pitää vettä juoda. Niin inhottaa olla näkyvillä fyysisten oireiden takia, yksin ollessa tätä tunnetta ei tule. Nämä kuivuusoireet alkoivat 20 vuoden iässä sairastuttuani Sjögrenin oireyhtymään. Myös iho-oireita tulee piipatessani jauhoisia tuotteita ja tekstiilejä saaden kädet haavoille. En voi oikeasti tajuta, miten hitossa minulla on nykyään kaiken maailman allergioita ja herkkyyksiä. Hyvä, kun en ole vedelle allerginen. Jo ruokavalion takia tällaista lumihiutaletta ei huomioitaisi ravintola-alalla, ja ruokia maistellessa saisin monta kertaa suuni kuivaksi niin, että joudun hampaillani pilkkomaan ruokaa pieneksi vielä tunnustellen, että ruoka menee kurkusta alas. Koulun ruoka on tästä esimerkki, mitä pystyin aiemmin syömään. Kohta varmaan minulle pitää palkata syömiseen vahtija/avustaja hitaan syömisen takia tai ruoka pitää soseuttaa, ettei se jää kurkkuun kiinni. Se vaiva korjaantuu sillä, etten mitään karrageeni- ja dekstroosisotkuja ja muita vieraita lisäaineita (joiden nimistä ei pirukaan ota selvää) sisältäviä ruokia ja viljatuotteita syö, vaan kaikki ruoka on tehtävä itse alusta alkaen. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismi

Koulu pilaantui jo 1990-luvun alussa (Pirkkalassa  koeluonteisesti 1985), ja muuttui juuri kuvailemaksesi. Se on vaikeaa, jos kärsii DLD:stä ja joutuu pyörittelemään abstrakteja käsitteitä konkreettisen tekemisen sijasta. Aikaisemmin koulussakin oli konkreettista tekemistä. Matematiikkakin on loppupeleissä ihan konkreettista, ja kaavat menevät aina samalla tavalla. Mitään tulkinnanvaraa ei ole. Nyt siitä vaan tehdään jotain alkiohömppää ja muuta käsienheilutteluterminologiajuttua, eikä nuoriso sen seurauksena osaa enää edes laskea.

Ammattia en pysty suosittelemaan, sillä kaikki aspergerit ovat vähän erilaisia, mutta omasta lähipiiristäni löytyy kirjailija, koodari, tutkija, ja asiantuntija. Pääosin kaikki ovat sellaisia ammatteja, joissa pääsee tekemään itsenäisesti, omassa rauhassa töitä. Jos pidät valokuvauksesta, voisitko ajatella hakeutuvasi oppisopimuskoulutukseen, ammattikouluun, tai ryhtyä peräti freelancer-kuvaajaksi. Olisiko sellainen ajatus taloudellisesti mahdollinen?

Sjögrenin syndrooma on tosi kurja, ja sekin aiheuttaa monenlaista vaivaa. Oletko koskaan ajatellut, että saatat olla myös hieman masentunut? Välillä tekstisi kuulostaa siltä, että sinulla on ollut masennuskausia, joista olet kiskonut itsesi hienosti ylös. Aspergereille tulee helposti masennusta, ja meilläkin se on tuttua. 

Elämä ei aina ole kovinkaan mukavaa, kun jo koulussa kiusataan, kukaan ei ymmärrä, mitään ei koskaan sanota yksiselitteisesti, ihmiset loukkaantuvat, kun suusta pääsee jotain epäkorrektia, ja maskaaminen on raskasta. Sitten, kun siihen tulee kaveriksi vielä fyysinen sairaus, niin välillä saattaa olla vitsit vähissä.

Tuota masennusta olin epäillyt jo yläkoululaisena kiusaamisen takia, mutten koskaan saanut vastauksia kysymyksiini. Masennustestin mukaan ei ollut masennusta, vaikka itse olin ihan varma syy-seuraussuhteiden takia. Epäilin myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mistä äiti totesi, että en viitsisi höpsiä tuollaista. Olisinpa saanut edes vapautuksen ryhmätöistä ja tehdä yksilötehtäviä. Oli ammattikoulussa puitu paniikkihäiriötä kertoessani itku silmässä, miten à la carte-harjoittelussa lautaset käsien päällä vapisin niin, että pelkäsin kompastuvani lautasia kantaessa, jolloin olisi tehnyt mieli kirkua - onneksi ei käynyt niin, painajaisunessa vähintään aloin kirkumaan kompasteltuani tai tiputtaessani lautaset käsistäni. Lykkäsin sitä harjoittelua monta kertaa pelkojeni takia todeten, etten halua siihen painajaiseen. Sain siitä harjoittelusta selvästi traumat, mikä on kieltämättä erikoisin trauma: ennen työpäivän alkuakin vapisin pukukopissa peläten. Se vapina sitten seurasi keittiössä tapahtuneeseen harjoitteluun annostellessani ruokia lautaselle, ja tämäkin oli valinnainen, kun piti huonoista vaihtoehdoista valita se vähiten huono vaihtoehto. Kiinnostuin kapeasti asioista ensimmäistä tutkintoa opiskellessa: ruokaa laittaessa pelkäsin, etten osaisi arvioida ruuan makua, niska ja selkä jumissa annosruokia tarjoillessa ja tiskatessa, kädetkin ihottumilla - ainoastaan tykkäsin kahvilatyöstä sen fyysisen helppouden takia ja asiakaspalvelukin onnistui hyvin toisin kuin nyt riippuen mielentilasta, johon selvästi vaikuttanee silmien ärtyneisyys ja siitä seuraava pääkipu sekä väsymys. Aivosumujakin olen selvästi alkanut potemaan, tosin nyt en ole niistä kuullut mitään mutta ymmärtänyt Sjögrenin tälle altistavan. 

 

Ikävöin niin teini-ikää. Sen eläisin, jos vain voisin. Tätä kaipuuta sitten paikkaan nuorekkaammalla pukeutumisella, kun ei yläasteikäisenä ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään rahatilanteen vuoksi, ja painoni sekä kehoni tarkkailulla. Ymmärrän, jos joku miettii, että onkohan minulla joku dysmorfia. Tiedän kyllä, ettei se normaali tila ole haluta näyttää nuoremmalta ja varsinkaan kaivata teini-ikää, enkä nyt ole teini-ikään jämähtänyt käytöksen puolesta. En edes lue nuortenkirjoja saati katso nuortensarjoja eläytyäkseni niihin rooleihin, ihan aikuisille suunnatut kirjat ja aiheet kiinnostavat. 

 

Valokuvaamisesta en tohdi vielä mitään lupailla, en ainakaan freelancer-yrittäjyydestä. Pitäisi olla ihan ne työvälineet eli järjestelmäkamera, jonka käytön opettelin saatuani kameran lainaan. Erityisesti viehätyin makrokuvauksesta yksityiskohtien takia. Merkonomiksi opiskellessa tykkäsin markkinointiviestinnässä kokiessani sen asioiden hoitamiseksi toisin kuin ihmisten kanssa small talkkaamisen. Siinä pystyi samalla käyttämään kirjallista ilmaisuaan, ja jo minun tekemiä oppimispäiväkirjamerkintöjä pidettiin analyyttisina. Yhtä ammattitestiä tehdessäkin sain tulokseksi pohdiskelevan visionäärin kiinnittäessäni huomiota yksityiskohtiin, yhdistäessäni analyyttista ja luovuutta sekä ollessani esteettinen. Vaihtoehtona olikin mm. markkinointiviestintä, graafinen suunnitelu ja jopa data-analytiikka ja journalismi. Tarkkuutta arvostavana ihmisenä tutustuin myös kuraattorin vinkkaamaan lääketeknikkoon hänen huomatessa tuon ominaisuuden minusta. Olin ensin ennakkoluuloinen: eikö apteekin työntekijän pidä hallita lääkematematiikkaa, olisin vaaraksi muille. Väärin, enemmän tietotekniikka on hallitsevassa roolissa löytämieni tietojen mukaan ja osaan käyttää tietokonetta sekä tiedän yleisimmät MS Office-ohjelmat. 

 

- lainaamasi kommentoija

En enää tiedä, oletko oikea asperger vai trolli, mutta olet älykkäämpi kuin suurin osa Vauva-palstan kirjoittajista. Järjestelmäkameran runkoja ja objektiiveja voi huutaa halvalla vaikkapa Helsingin Pantista. Tosin siellä ei koskaan mainita, kuinka monta räpsyä kyseisellä kameralla on otettu, joten on mahdollista, että kamera on lähellä käyttöikänsä päätä.

Onnea kuitenkin valitsemallasi tiellä.

t. Aspergerin äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulon 159 älykkyysosamäärä eli äö.

äö on älykkyysösämäärä

ÄlykkyysÖyhötys määrä. :)

Otse tunnen pari heikkolahjaista ja he eivät kyllä ilmaise itseään kirjallisesti kovin hyvin. Toisella on nimenomaan kielellisessä kehityksessä isoja ongelmia. 

Itse olen ihan samaan kiinnittänyt huomiota että joku sanoo noin ja kirjoittaa silti tänne todella kypsän oloisasti ja hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

 Kun luen tekstejäsi, minusta tuntuu, että olet ihan normaaliälyinen asperger. Veikkaan, että olet sen verran nuori, että olet käynyt nykymuotoisen koulun. Se ei oikein sovi aspergerille.

Olen aspergerin äiti, ja monet kuvaamasi asiat kuulostavat tutuilta. Oma lapseni kävi vielä koulun, jossa istuttiin kiltisti pulpeteissa, ei meluttu, tehtiin kotiläksyjä, ja opettajakin opetti, mutta kotona annettiin silti melkoisesti oppimisen tukea ensimmäiset kuusi vuotta. Sen jälkeen tukemista jatkoi pääosin hänen oma älykäs luokkakaverinsa, jota alaluokilla oltiin lähettämässä apukouluun. Vanhamuotoisissa ylioppilaskirjoituksissa tämä apukoulutasoinen kaveri kirjoitti sitten 5 laudaturia ja muutaman eximian.

Lapseni on nyt aikuinen, hänellä on kaksi ylempää korkeakoulututkintoa, oman alan työpaikka, ja kovan puolen tohtorin tutkintokin melkein tehtynä vuosia sitten. Tosin voi olla, ettei hänestä koskaan tule tohtoria, sillä väitöstilaisuus ja karonkka näyttävät pelottavan yhä liikaa. 

Hän on myös oppinut aikuisena kaikki kädentaidot, mistä on ollut kiinnostunut. Samoin kroppa tottelee nykyisin loistavasti lapsuuteen verrattuna.

Vielä pieni kevennys loppuun. Mieheni aina kertoi, että äiti kuori hänen perunansa ja sitoi kengännauhansa vielä aikuisena, kun hän asui kotona. Vasta lapseni saatua asperger-diagnoosin, tajusin kysyä häneltä, sitoiko äiti hänen veljensä kengännauhat? Ei kuulemma sitonut.

Oman koulutaipaleeni aloitin 2000-luvulla pidennetyn oppivelvollisuuden kera, jolloin ei vielä ollut digihuumaa ja avoimia oppimisympäristöjä. Olen siis 31-vuotias. 

 

Kuten aiemmin kirjoitin, koko opetussuunnitelma piti alun alkaen yksilöllistää käsitteiden hankaloituessa, joiden ymmärtämistä vaikeutti vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia (joo, tiedän nykyään puhuttavan kehityksellisestä kielihäiriöstä). Ironisesti englannin kieli kiinnosti ennen kuin kolmas luokka alkoi, ja lupaavalta kielen oppiminen vaikutti kunnes neljännellä luokalla osaaminen laski, läksyt jäi helposti tekemättä (ainoa aine, jossa kävi näin) olin opettajan mukaan omissa ajatuksissani (piti paikkansa). Samaan aikaan lopetin pitkään jatkunen kuoroharrastuksen ja lyhyen aikaa olleen kokkikerhon, koska en vain halunnut. Näytelmäkerhon aloitin ja kävin loppuun saakka tykätessäni siitä. Tietokoneen ääressä tykkäsin olla paljonkin, ja keskustelupalstat ja chatit olivat ainoa keino päästä ulkomaailmaan toisin kuin koulussa. Tuota englantia päätin aikuisiällä verestää uudelleen aloittamalla perustason kurssista, missä kieliopit jäi nopeasti mieleen. Pidin siitä tosin taukoakin jossain vaiheessa ajatellessani, etten jaksa, ei ehdi. Joo, kännykkä kädessä sängyssä maaten se aika on rientänytkin helposti. Tuonkin jumin katkaisin aloittamalla A2-tasosta edeten B1- ja nyt B2-tasolle, joista jälkimmäistä täydennän Duolingo-nimisellä sovelluksella. 

 

Harmi vain, kun ei oikein ole sellaista ammattikoulualaa, jossa voisin päättää itse työni paitsi se maailman vanhin ammatti (heh heh). Jo se, että koululaisena tein omaa sarjakuvalehteä, antaa osviittaa siitä, että nautin omassa kopperossa itsenäisesti työskennellen. Kamera kädessä vapaasti liikkuen viihdyn hyvin. Inhottaa kuivasilmäisenä seisoa alla loisteputkivalon kaupan kassalla saaden silmiini polton tunteen, jolloin joudun tarkentamaan silmiäni lähemmäs näyttöä saadakseni selvää pienestä tekstistä, ja samaan aikaan pitäisi hokea montaa fraasia kovemmin puhuen, jolloin kurkkua kutittaa, kuivaa ja pitää vettä juoda. Niin inhottaa olla näkyvillä fyysisten oireiden takia, yksin ollessa tätä tunnetta ei tule. Nämä kuivuusoireet alkoivat 20 vuoden iässä sairastuttuani Sjögrenin oireyhtymään. Myös iho-oireita tulee piipatessani jauhoisia tuotteita ja tekstiilejä saaden kädet haavoille. En voi oikeasti tajuta, miten hitossa minulla on nykyään kaiken maailman allergioita ja herkkyyksiä. Hyvä, kun en ole vedelle allerginen. Jo ruokavalion takia tällaista lumihiutaletta ei huomioitaisi ravintola-alalla, ja ruokia maistellessa saisin monta kertaa suuni kuivaksi niin, että joudun hampaillani pilkkomaan ruokaa pieneksi vielä tunnustellen, että ruoka menee kurkusta alas. Koulun ruoka on tästä esimerkki, mitä pystyin aiemmin syömään. Kohta varmaan minulle pitää palkata syömiseen vahtija/avustaja hitaan syömisen takia tai ruoka pitää soseuttaa, ettei se jää kurkkuun kiinni. Se vaiva korjaantuu sillä, etten mitään karrageeni- ja dekstroosisotkuja ja muita vieraita lisäaineita (joiden nimistä ei pirukaan ota selvää) sisältäviä ruokia ja viljatuotteita syö, vaan kaikki ruoka on tehtävä itse alusta alkaen. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismi

Koulu pilaantui jo 1990-luvun alussa (Pirkkalassa  koeluonteisesti 1985), ja muuttui juuri kuvailemaksesi. Se on vaikeaa, jos kärsii DLD:stä ja joutuu pyörittelemään abstrakteja käsitteitä konkreettisen tekemisen sijasta. Aikaisemmin koulussakin oli konkreettista tekemistä. Matematiikkakin on loppupeleissä ihan konkreettista, ja kaavat menevät aina samalla tavalla. Mitään tulkinnanvaraa ei ole. Nyt siitä vaan tehdään jotain alkiohömppää ja muuta käsienheilutteluterminologiajuttua, eikä nuoriso sen seurauksena osaa enää edes laskea.

Ammattia en pysty suosittelemaan, sillä kaikki aspergerit ovat vähän erilaisia, mutta omasta lähipiiristäni löytyy kirjailija, koodari, tutkija, ja asiantuntija. Pääosin kaikki ovat sellaisia ammatteja, joissa pääsee tekemään itsenäisesti, omassa rauhassa töitä. Jos pidät valokuvauksesta, voisitko ajatella hakeutuvasi oppisopimuskoulutukseen, ammattikouluun, tai ryhtyä peräti freelancer-kuvaajaksi. Olisiko sellainen ajatus taloudellisesti mahdollinen?

Sjögrenin syndrooma on tosi kurja, ja sekin aiheuttaa monenlaista vaivaa. Oletko koskaan ajatellut, että saatat olla myös hieman masentunut? Välillä tekstisi kuulostaa siltä, että sinulla on ollut masennuskausia, joista olet kiskonut itsesi hienosti ylös. Aspergereille tulee helposti masennusta, ja meilläkin se on tuttua. 

Elämä ei aina ole kovinkaan mukavaa, kun jo koulussa kiusataan, kukaan ei ymmärrä, mitään ei koskaan sanota yksiselitteisesti, ihmiset loukkaantuvat, kun suusta pääsee jotain epäkorrektia, ja maskaaminen on raskasta. Sitten, kun siihen tulee kaveriksi vielä fyysinen sairaus, niin välillä saattaa olla vitsit vähissä.

Tuota masennusta olin epäillyt jo yläkoululaisena kiusaamisen takia, mutten koskaan saanut vastauksia kysymyksiini. Masennustestin mukaan ei ollut masennusta, vaikka itse olin ihan varma syy-seuraussuhteiden takia. Epäilin myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mistä äiti totesi, että en viitsisi höpsiä tuollaista. Olisinpa saanut edes vapautuksen ryhmätöistä ja tehdä yksilötehtäviä. Oli ammattikoulussa puitu paniikkihäiriötä kertoessani itku silmässä, miten à la carte-harjoittelussa lautaset käsien päällä vapisin niin, että pelkäsin kompastuvani lautasia kantaessa, jolloin olisi tehnyt mieli kirkua - onneksi ei käynyt niin, painajaisunessa vähintään aloin kirkumaan kompasteltuani tai tiputtaessani lautaset käsistäni. Lykkäsin sitä harjoittelua monta kertaa pelkojeni takia todeten, etten halua siihen painajaiseen. Sain siitä harjoittelusta selvästi traumat, mikä on kieltämättä erikoisin trauma: ennen työpäivän alkuakin vapisin pukukopissa peläten. Se vapina sitten seurasi keittiössä tapahtuneeseen harjoitteluun annostellessani ruokia lautaselle, ja tämäkin oli valinnainen, kun piti huonoista vaihtoehdoista valita se vähiten huono vaihtoehto. Kiinnostuin kapeasti asioista ensimmäistä tutkintoa opiskellessa: ruokaa laittaessa pelkäsin, etten osaisi arvioida ruuan makua, niska ja selkä jumissa annosruokia tarjoillessa ja tiskatessa, kädetkin ihottumilla - ainoastaan tykkäsin kahvilatyöstä sen fyysisen helppouden takia ja asiakaspalvelukin onnistui hyvin toisin kuin nyt riippuen mielentilasta, johon selvästi vaikuttanee silmien ärtyneisyys ja siitä seuraava pääkipu sekä väsymys. Aivosumujakin olen selvästi alkanut potemaan, tosin nyt en ole niistä kuullut mitään mutta ymmärtänyt Sjögrenin tälle altistavan. 

 

Ikävöin niin teini-ikää. Sen eläisin, jos vain voisin. Tätä kaipuuta sitten paikkaan nuorekkaammalla pukeutumisella, kun ei yläasteikäisenä ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään rahatilanteen vuoksi, ja painoni sekä kehoni tarkkailulla. Ymmärrän, jos joku miettii, että onkohan minulla joku dysmorfia. Tiedän kyllä, ettei se normaali tila ole haluta näyttää nuoremmalta ja varsinkaan kaivata teini-ikää, enkä nyt ole teini-ikään jämähtänyt käytöksen puolesta. En edes lue nuortenkirjoja saati katso nuortensarjoja eläytyäkseni niihin rooleihin, ihan aikuisille suunnatut kirjat ja aiheet kiinnostavat. 

 

Valokuvaamisesta en tohdi vielä mitään lupailla, en ainakaan freelancer-yrittäjyydestä. Pitäisi olla ihan ne työvälineet eli järjestelmäkamera, jonka käytön opettelin saatuani kameran lainaan. Erityisesti viehätyin makrokuvauksesta yksityiskohtien takia. Merkonomiksi opiskellessa tykkäsin markkinointiviestinnässä kokiessani sen asioiden hoitamiseksi toisin kuin ihmisten kanssa small talkkaamisen. Siinä pystyi samalla käyttämään kirjallista ilmaisuaan, ja jo minun tekemiä oppimispäiväkirjamerkintöjä pidettiin analyyttisina. Yhtä ammattitestiä tehdessäkin sain tulokseksi pohdiskelevan visionäärin kiinnittäessäni huomiota yksityiskohtiin, yhdistäessäni analyyttista ja luovuutta sekä ollessani esteettinen. Vaihtoehtona olikin mm. markkinointiviestintä, graafinen suunnitelu ja jopa data-analytiikka ja journalismi. Tarkkuutta arvostavana ihmisenä tutustuin myös kuraattorin vinkkaamaan lääketeknikkoon hänen huomatessa tuon ominaisuuden minusta. Olin ensin ennakkoluuloinen: eikö apteekin työntekijän pidä hallita lääkematematiikkaa, olisin vaaraksi muille. Väärin, enemmän tietotekniikka on hallitsevassa roolissa löytämieni tietojen mukaan ja osaan käyttää tietokonetta sekä tiedän yleisimmät MS Office-ohjelmat. 

 

- lainaamasi kommentoija

En enää tiedä, oletko oikea asperger vai trolli, mutta olet älykkäämpi kuin suurin osa Vauva-palstan kirjoittajista. Järjestelmäkameran runkoja ja objektiiveja voi huutaa halvalla vaikkapa Helsingin Pantista. Tosin siellä ei koskaan mainita, kuinka monta räpsyä kyseisellä kameralla on otettu, joten on mahdollista, että kamera on lähellä käyttöikänsä päätä.

Onnea kuitenkin valitsemallasi tiellä.

t. Aspergerin äiti

Edelleen poden autismikirjoa ja laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. 

En vielä kehtaa hakea mihinkään opinahjoon, koska niiden rahoittaminen olisi kysymysmerkki, sillä viimeisimmät opinnot rahoitin työttömyysetuuden turvin ja siitäkin muutama vuosi aikaa. Tämä tieto saatu työvoimaviranomaiselta. Tässä selvityksiä on ja edessä on työkyvyn arvioinnit, kunhan sinne asti pääsen jos edes pääsen ottaen huomioon odottamisen sekä epävarmuudessa vellomisen, ja työkykykoordinaattori. Hieman vain pelottaa, jos siellä kuntoutusyksikössä jauhetaan viisi päivää jotain kristallinkirkkaita asioita ja tunnelässytysjuttuja kuten ensimmäisellä käymälläni ammatillisessa kuntoutusyksikössä, mihin turhauduin koko ajan. Vastoin ensimmäisen paikan suosituksia, hain teoreettiselle linjalle, mitä merkonomi on, enkä varastopuolelle tai välinehuoltajaopintoihin (tämä kiinnosti itseänikin aiemmin luettuani työstä, mutta ne kemikaalit, maskin käyttö silloin ennen mitä käyttäessäni en olisi saanut henkeä).

Tuo mainitsemani ammatinvalintatesti oli studentum.fi:n sivustolla tehty. On sitä tehty muitakin ammatillisessa kuntoutusselvityksessä ja ammatinvalintapsykologilla, joissa molemmissa oli näitä samantyylisiä väitteitä: "Tykkään hoitaa kukkia", "Tykkään korjata koneita" jne. joihin suurimmilta osin vastasin en. Sen sijaan sieltä järjestelmällisyys korostui, mutta ei kiinnosta mikään fyysinen rehkiminen eikä ulkotyöt, en halua näyttää käsillä tapahtuvia liikkeitä kenellekään jos se on intuitiivista. Haluan tekemiseni tapahtuvan yksityisyydessä, salamyhkäisesti. Harmi vain, kun en oikein tulta randomeiden ja muutamien tuttujen huomaamaa analyyttisyytta voi missään toteuttaa. Kaikki, minkä olen opetellut itse, ei hyödytä missään. 

Olen googlettanut käytettyjen kameroiden verkkokauppoja, ja niitä löytyy. Myös vertailuja lukenut sekä tiettyjä arvosteluja milloin Nikonin tai milloin Canonin kameroista. Taloudellinen tilanne ei tässä vielä salli ostaa käytettyäkään, joten sekin hankinta menee tuonnemmaksi, kun on laskuja ja muuton myötä ollut vaikeampi rahatilanne, kun ei oikein saanut muuttoavustusta eikä terveyssyihin vetoaminenkaan auttanut.

- lainaamasi kommentoija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö, ap. He valehtelevat.

Ei WISC-/WAIS-testi testaa kirjoittamista, en ole itse ainakaan huomannut moista. Jos asia olisi näin, sittenhän minullakin olisi yksi lisää älykkyyden osa-alueita. Minulla itselläni on tosiaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia. Sitä olivat edeltäneet diagnoosit vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä kehitysvamma kunnes lievä kehitysvamma kumottiin ollessani yläastelainen tason mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin suoraan sanoen käytännössä vaikeavammaisen tasolla ollessani ala-astelainen: köyhä sanavarasto, ei omatoiminnan ohjausta, ei tilannetajua, ei kykyä hahmottaa omaa kehoaan, konkreettinen ajattelu, vaikutelma ikäistään nuorempi, ja johan viivekin oli 0,5-1 vuotta jäljessä. Näin aikuisiällä älykkyysprofiilini on heikon keskitason ja heikon välimaastossa, epätasainen taitoprofiili. Matriisitehtävä keskitasoa, yleistieto hyvä, kielelliset taidot alle ikätasoa, kulttuuritietous heikkoa (en oikeasti tiennyt Suomen kansallislajin olevan pesäpallo tai että Nobel-voittaja oli Frans Emil Sillanpää, opin nämäkin vasta myöhemmin, olen oikeasti näin jäljessä).

 

Koko opetussuunnitelmaa suunniteltiin yksilöllistettäväksi alusta alkaen heikkojen ymmärrysvaikeuksien ja päättelykyvyn takia, viimeistään yläasteella, muttei sitä koskaan tehty. Neljänneltä luokalta alkaen aloin pärjätä koulussa, ja sekin vain mekaanista osaamista hyvän muistin ja ahkeruuden avulla. Viidennellä luokalla minulla havaittiin ahdistuneisuutta, netin käyttöni (pienestä pitäen opittu) huolestutti aikuiset, psyykkinen terveyteni oli vaakalaudalla, ja tällöin sain myös kehitysvamma- ja autismidiagnoosit. Mitään yksilöllistämistä ei koskaan tehty, vaikka miten suositeltiin. 

 

Yläasteen aloittaminen meni niin, että aloitin täysin isossa ryhmässä lukuun ottamatta yksilöllistettyä matematiikkaa, ja ilman yksilöllistämistä olisin ollut pihalla. Yläasteella jo jyvien erottaminen akanoista alkoi, ainakin minun kohdalla. Jo kotitaloudessakin tarvitsin alkuun avustajaa, kun puuttui omatoimisuus ja desimitatkin vasta opin tuolloin, vaikka nekin olisi pitänyt jo tuntea ennestään, mutten koskaan kiinnostunut touhuamaan äidin kanssa vaan vietin ison ajan tietokoneella. Kotitalous nousi lopulta kasiin kehityksen myötä. Tekstiilikäsityössä jäin vaan jälkeen, sukat sain kudottua keväällä ja nekin kädestä pitäen, kun muut olivat aloittaneet hupparin teon. Hyvin osaan naisena nk. naisten työt, oikeaa vaimoainesta. Luin, jos aihe oli helppo tai kiinnosti. Sain kutosia ja jopa vitosia, kunnes vitoset keksin itse nostaa kutosiksi ja seiskoiksi. Ruotsissa, äidinkielessä (joka laski joksikin aikaa seiskaksi tuntiaktiivisuuden takia, ja kammosin novelleiden kirjoittamista siinä pelossa, että ne luettaisiin muille enkä halunnut muille luettaneen minun "typeriä fiktioita" mieltäessäni fiktion sellaiseksi, tämä tietysti ironista kun neljännellä luokalla kiinnostuin novellien kirjoittamisesta ja siinäkin viehätyksensä oli kielioppi, miten kirjoitetaan vuorosanat, kappalejako jne. ja seitsemännellä luokalla kirjoitetusta fantasianovellista opettaja antoi hyvän arvion kappalejakojen yms. suhteen) ja yhteiskuntaopista kasin, kun sitten seiskaa sain uskonnosta, kemiasta ja historiasta. Loput huonoimmat arvosanat olivat päättötodistuksessa kutosta. Taitoaineet 8 tai 9. Keskiarvo 7,5. 

 

 1/2

Koulu oli minulle kokonaisuudessaa  vaikeaa kiusaamisen osalta, mikä äityi pahemmaksi vanhojen koulututtujen laverrellessa yhtä arkaluontoista asiaa minusta, josta sain kuullu pään aukomista. Olisin syystäkin halunnut vapautuksen ryhmätöistä, ja tämä voinee selittää että en halua jakaa tekemisiä ja mitään muiden kanssa. Haluan tehdä kaiken yksityisyydessä. Olisipa työnikin sellaista kaupan kassan ja ravintola-alan sijaan. Ammattikoulun aloittaessanikin pelkäsin liikkua paikkakunnalla tuttujen kiusaajien takia, jotka jatkoivat samaa pään aukomista, ja seuraus: kotiin itkien kävelin eristäytyen neljän seinän sisään. Muutenkin hukkasin parhaat ikävuoteni tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt mennä, tulla, kokea ja heittäytyä. Luoja, miksi loit minulle heikon ihmisen piirteet. En edes ole uskaltanut päästää ketään lähelleni pelätessäni muiden näkevän "sen" ja tietysti "vammaisen" minussa. 

 

Näin 30 vuoden iässä tunnen olevani teinin tasolla, aikuinen, joka haluaisi olla teini, mutta ei enää voi olla ja tiedän, ettei mitään Neverlandia ole. En ihmettele aivojeni surkastumistakaan. Ei mielenkiintoa, uskallusta haastaa saati kehittää itseään. Se pelko alkoi jo koululaisena siitä, että en olisi halunnut joillain tunneilla vastata pelon takia. Ihan jo tuolloin pään sisällänikin ajattelin, että en uskaltanut sanoa opettajalle suoraan olevani ujo ja pelänneeni muita, jos päädyin kiusaajien kanssa pariksi tai ryhmätyöhön. On ollut niin pelottavaa tuoda ajatuksia esiin negatiivisten reaktioiden takia. Toisaalta näin 30 vuoden iässä opin nopeasti, miten järjestelmäkamera toimii ja sen valon kolminaisuusopin toimintoineen ja myös aiemmin parjaamassani englannin kielen oppimisessa olen edennyt jotenkin kansalaisopiston kurssia käyden edeten B2-tasolla. Kielioppirakenteet kuten muodolliset subjektit ja ehtolauseet, myös sen 2. konditionaalin rakenteenkin viimein sisäistin mikä oli aikamoista säätöä have- ja had-verbien sekä konditionaalien kanssa. Soveltaminen sitten toinen juttu. Tässä Duolingilla täydentänyt kurssia, ja ainakin paljon uusia sanoja oppinut keskitasolla.

 

2/2

Yleistietous on sellaista, että se opitaan kirjoista, dokumenttielokuvista, vanhempien kertomuksista tai oppitunneilla tms. Sinänsä sillä ei mielestäni oikeasti ole paljon tekemistä älykkyyden kanssa.

No eiköhän ihan apinakin opi, milloin Suomen itsenäistyminen tapahtui, tai sen, että kuka Katariina Suuri oli tai mitä hieroglyfit ovat, joista jälkimmäinen ihmetytti psykologia tietäessäni mitä ne ovat. Samoin myös ihmetteli tietäessäni Tove Janssonin olleen Muumien luoja. Silti mikään ei jäänyt päähän paitsi ehkä ne helpot ja itseä kiinnostavat asiat, jos edes nekään. Syystäkin ollut luku- ja oppimiskammo, olen pitänyt sitä asioiden jankkaamisena pää punaisena. Myös kielioppirakenteiden omaksuminen mallista opittua luettuani joitain novelleita ja nuortenkirjoja ollessani koululainen, myöhemmin satunnaisesti luin jotain aikuisille suunnattuja kirjoja kuten Anne Frankin päiväkirjan ja Poika raidallisessa pyjamassa-romaanin kiinnostuessani yläasteella kyseisestä teemasta, koska ihmisoikeusasiat kosketti minua. 

 

Mutta outoa kyllä, kun nyt luen kirjaa, joka kertaa suomalaisen näkökulmasta japanilaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kirjailijan ollessa siellä joskus opiskelijana, sekä Iranin vallankumousta ja islamia käsittelevää elämänkertasarjakuvaa, niin näistä kirjoista oleva tieto on jäänyt mieleeni. Minua myös kiinnostaa nämä asiat ja näin ollen haluan tietää lisää, enemmänkin kuin sitä pintaa, mitä meille tarjotaan populaarikulttuurin ja median kautta. Luen silti hitaasti, ja jos lukisin nopeampaa, hengästyisin suu kuivuen. Tämä koitui ongelmaksi joskus puhelinmyyjänä toimiessa. Ei kuitenkaan täyty kriteerit lukihäiriön suhteen, siinä ja siinä - heikkoa keskitasoa. 

 

Järjestelmäkameraan liittyen olen tutustunut netin kautta erilaisiin objektiiveihin sekä makro- ja bokeh-kuvauksiin mieltyessäni yksityiskohtiin ja estetiikkaan, joita toivon vielä pääseväni toteuttamaan käytännössä.

 

Näin karkeasti arvioiden oma äo on 80-85, joka menee sinne heikkolahjaisuuden yläpäähän. Riittää 15 pisteen välillä aikamoista eroa, ja oma arvioni voinee pitää paikkansa toimintakyvyn ja oppimiskapasiteetin osalta: tiedän, mitä tehdä jos en voi maksaa laskua eräpäivään mennessä, sen sijaan, että jättäisin maksamatta ja keksisin vaikka syyksi, että en halua ja näin ollen olisin jo ulosoton vakioasiakas. Tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten tehdään cv, mitä asioita on tärkeää mainita ja mitä ei tarvitse. Vaikka ammatilliset opinnot aloittaessa tuli alkuun haasteita mittaamisen hahmottamisen ja työn aikatauluttamsen suhteen, niin puolessa vuodessa aloin sisäistämään milloin vaaka näyttää kiloa ja milloin grammaa, tiesin vain ennestään kilon olevan suurempi mittayksikkö kuin gramman, mutta ne numerot, joiden edessä on pilkku ja nollia riippuen vaa'asta. Näköni kautta aloin nämä muistamaan, myös jotain päässälaskuja osaan näönvaraisesti kassalla. Työtä aikatauluttaessa tiedän nykyään, mistä aloitan ja miten päätän. Tehtävänanto on selvä: mitä ja miten tehdä, missä ajassa. 

 

- lainaamasi kommentoija

Minusta kirjoituksesi vaikuttaa ihan tavallisen älykkään ihmisen kirjoitukselta. Ei kai suurin osa ihmisistä tuon älykkäämpiä ole, havaintojeni mukaan. Ja olen jo yli 60 vuotta täällä maapallolla asunut.

Moni ei pysty laskujensa maksuakaan hoitamaan ajoissa.

Olen älykäsoletettu. Jopa koulun kuraattorikin mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa hänen saadessa minusta fiksun ja analyyttisen vaikutelman. Ihan hullu ehdotus minusta. Olin tuolloin valmistumassa merkonomiksi. Hänen oli vaikeaa korkeakoulutettuna ihmisenä uskoa kertomaani kirjavasta diagnoosihistoriasta, mikä sai minut purskahtamaan kyyneleen todeten kylmästi, etten voi diagnoosien takia valita omaa polkua, koska kuntoutusohjaaja, psykologi ja äitikin ovat sanoneet niin. Ei suositeltu teoreettista alaa. No en olisi hullukaan, että alkaisin tähdätä aivokirurgiksi. 

 

Mieluummin olisin syystäkin kehitysvammainen kuin tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa keskitasoa oleva prosessointinopeus, nopea nimeäminen hidasta, epätasainen työmuisti, heikko luetunymmärtäminen jne. ja silti vaikeudelle ei ole oikeaa nimeä kuin pelkät laaja-alaiset oppimisvaikeudet, joiden olen ymmärtänyt tarkoittavan samaa kuin heikkolahjaisuus-termi eli henkilö asettuu kehitysvammaisen ja normaaliälyisen väliin. Avattuani koulupsykologille tämän termin oikeaa merkitystä samalla todeten, että nykyään halutaan olla niin poliittisesti korrekteja, jolloin koulupsykologi totesi, ettei mistään heikkolahjaisuudesta nykyään puhuta. Juu, ei. Yhtä hyvin lihavakin on painorajoitteinen ja nainen on menstruoiva henkilö. 

 

Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, mutta liian erilainen ns. normaalien maailmaan. Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, koska ihmiset antaisivat silloin kaiken oudon ja erikoisen käytöksen anteeksi. Mutta oma viiteryhmäkin on vieras johtuen itseäni kiinnostavista aiheista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamisesta, joista "ei saa" välttämättä puhua ääneen. Miesten seurassa toisaalta viihdyn paremmin kuin naisten kanssa. Tuli jopa mietittyä, että olisiko joku miesvaltainen ala minun juttu kunhan se ei edellytä ajokorttia, sillä hyvin todennäköistä, että kuivien silmien takia en tule saamaan ajokorttia. Pelkään olevani haitaksi liikenteessä. Jotain sellaista, missä käsiteltäisiin asioita ihmisten sijaan. Tästä syystä miehet ovat minulle helppo samaistumisen kohde toisin kuin naiset. Pidän faktoista, rationaalisuudesta. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

 Kun luen tekstejäsi, minusta tuntuu, että olet ihan normaaliälyinen asperger. Veikkaan, että olet sen verran nuori, että olet käynyt nykymuotoisen koulun. Se ei oikein sovi aspergerille.

Olen aspergerin äiti, ja monet kuvaamasi asiat kuulostavat tutuilta. Oma lapseni kävi vielä koulun, jossa istuttiin kiltisti pulpeteissa, ei meluttu, tehtiin kotiläksyjä, ja opettajakin opetti, mutta kotona annettiin silti melkoisesti oppimisen tukea ensimmäiset kuusi vuotta. Sen jälkeen tukemista jatkoi pääosin hänen oma älykäs luokkakaverinsa, jota alaluokilla oltiin lähettämässä apukouluun. Vanhamuotoisissa ylioppilaskirjoituksissa tämä apukoulutasoinen kaveri kirjoitti sitten 5 laudaturia ja muutaman eximian.

Lapseni on nyt aikuinen, hänellä on kaksi ylempää korkeakoulututkintoa, oman alan työpaikka, ja kovan puolen tohtorin tutkintokin melkein tehtynä vuosia sitten. Tosin voi olla, ettei hänestä koskaan tule tohtoria, sillä väitöstilaisuus ja karonkka näyttävät pelottavan yhä liikaa. 

Hän on myös oppinut aikuisena kaikki kädentaidot, mistä on ollut kiinnostunut. Samoin kroppa tottelee nykyisin loistavasti lapsuuteen verrattuna.

Vielä pieni kevennys loppuun. Mieheni aina kertoi, että äiti kuori hänen perunansa ja sitoi kengännauhansa vielä aikuisena, kun hän asui kotona. Vasta lapseni saatua asperger-diagnoosin, tajusin kysyä häneltä, sitoiko äiti hänen veljensä kengännauhat? Ei kuulemma sitonut.

Oman koulutaipaleeni aloitin 2000-luvulla pidennetyn oppivelvollisuuden kera, jolloin ei vielä ollut digihuumaa ja avoimia oppimisympäristöjä. Olen siis 31-vuotias. 

 

Kuten aiemmin kirjoitin, koko opetussuunnitelma piti alun alkaen yksilöllistää käsitteiden hankaloituessa, joiden ymmärtämistä vaikeutti vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia (joo, tiedän nykyään puhuttavan kehityksellisestä kielihäiriöstä). Ironisesti englannin kieli kiinnosti ennen kuin kolmas luokka alkoi, ja lupaavalta kielen oppiminen vaikutti kunnes neljännellä luokalla osaaminen laski, läksyt jäi helposti tekemättä (ainoa aine, jossa kävi näin) olin opettajan mukaan omissa ajatuksissani (piti paikkansa). Samaan aikaan lopetin pitkään jatkunen kuoroharrastuksen ja lyhyen aikaa olleen kokkikerhon, koska en vain halunnut. Näytelmäkerhon aloitin ja kävin loppuun saakka tykätessäni siitä. Tietokoneen ääressä tykkäsin olla paljonkin, ja keskustelupalstat ja chatit olivat ainoa keino päästä ulkomaailmaan toisin kuin koulussa. Tuota englantia päätin aikuisiällä verestää uudelleen aloittamalla perustason kurssista, missä kieliopit jäi nopeasti mieleen. Pidin siitä tosin taukoakin jossain vaiheessa ajatellessani, etten jaksa, ei ehdi. Joo, kännykkä kädessä sängyssä maaten se aika on rientänytkin helposti. Tuonkin jumin katkaisin aloittamalla A2-tasosta edeten B1- ja nyt B2-tasolle, joista jälkimmäistä täydennän Duolingo-nimisellä sovelluksella. 

 

Harmi vain, kun ei oikein ole sellaista ammattikoulualaa, jossa voisin päättää itse työni paitsi se maailman vanhin ammatti (heh heh). Jo se, että koululaisena tein omaa sarjakuvalehteä, antaa osviittaa siitä, että nautin omassa kopperossa itsenäisesti työskennellen. Kamera kädessä vapaasti liikkuen viihdyn hyvin. Inhottaa kuivasilmäisenä seisoa alla loisteputkivalon kaupan kassalla saaden silmiini polton tunteen, jolloin joudun tarkentamaan silmiäni lähemmäs näyttöä saadakseni selvää pienestä tekstistä, ja samaan aikaan pitäisi hokea montaa fraasia kovemmin puhuen, jolloin kurkkua kutittaa, kuivaa ja pitää vettä juoda. Niin inhottaa olla näkyvillä fyysisten oireiden takia, yksin ollessa tätä tunnetta ei tule. Nämä kuivuusoireet alkoivat 20 vuoden iässä sairastuttuani Sjögrenin oireyhtymään. Myös iho-oireita tulee piipatessani jauhoisia tuotteita ja tekstiilejä saaden kädet haavoille. En voi oikeasti tajuta, miten hitossa minulla on nykyään kaiken maailman allergioita ja herkkyyksiä. Hyvä, kun en ole vedelle allerginen. Jo ruokavalion takia tällaista lumihiutaletta ei huomioitaisi ravintola-alalla, ja ruokia maistellessa saisin monta kertaa suuni kuivaksi niin, että joudun hampaillani pilkkomaan ruokaa pieneksi vielä tunnustellen, että ruoka menee kurkusta alas. Koulun ruoka on tästä esimerkki, mitä pystyin aiemmin syömään. Kohta varmaan minulle pitää palkata syömiseen vahtija/avustaja hitaan syömisen takia tai ruoka pitää soseuttaa, ettei se jää kurkkuun kiinni. Se vaiva korjaantuu sillä, etten mitään karrageeni- ja dekstroosisotkuja ja muita vieraita lisäaineita (joiden nimistä ei pirukaan ota selvää) sisältäviä ruokia ja viljatuotteita syö, vaan kaikki ruoka on tehtävä itse alusta alkaen. 

 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismi

Koulu pilaantui jo 1990-luvun alussa (Pirkkalassa  koeluonteisesti 1985), ja muuttui juuri kuvailemaksesi. Se on vaikeaa, jos kärsii DLD:stä ja joutuu pyörittelemään abstrakteja käsitteitä konkreettisen tekemisen sijasta. Aikaisemmin koulussakin oli konkreettista tekemistä. Matematiikkakin on loppupeleissä ihan konkreettista, ja kaavat menevät aina samalla tavalla. Mitään tulkinnanvaraa ei ole. Nyt siitä vaan tehdään jotain alkiohömppää ja muuta käsienheilutteluterminologiajuttua, eikä nuoriso sen seurauksena osaa enää edes laskea.

Ammattia en pysty suosittelemaan, sillä kaikki aspergerit ovat vähän erilaisia, mutta omasta lähipiiristäni löytyy kirjailija, koodari, tutkija, ja asiantuntija. Pääosin kaikki ovat sellaisia ammatteja, joissa pääsee tekemään itsenäisesti, omassa rauhassa töitä. Jos pidät valokuvauksesta, voisitko ajatella hakeutuvasi oppisopimuskoulutukseen, ammattikouluun, tai ryhtyä peräti freelancer-kuvaajaksi. Olisiko sellainen ajatus taloudellisesti mahdollinen?

Sjögrenin syndrooma on tosi kurja, ja sekin aiheuttaa monenlaista vaivaa. Oletko koskaan ajatellut, että saatat olla myös hieman masentunut? Välillä tekstisi kuulostaa siltä, että sinulla on ollut masennuskausia, joista olet kiskonut itsesi hienosti ylös. Aspergereille tulee helposti masennusta, ja meilläkin se on tuttua. 

Elämä ei aina ole kovinkaan mukavaa, kun jo koulussa kiusataan, kukaan ei ymmärrä, mitään ei koskaan sanota yksiselitteisesti, ihmiset loukkaantuvat, kun suusta pääsee jotain epäkorrektia, ja maskaaminen on raskasta. Sitten, kun siihen tulee kaveriksi vielä fyysinen sairaus, niin välillä saattaa olla vitsit vähissä.

Tuota masennusta olin epäillyt jo yläkoululaisena kiusaamisen takia, mutten koskaan saanut vastauksia kysymyksiini. Masennustestin mukaan ei ollut masennusta, vaikka itse olin ihan varma syy-seuraussuhteiden takia. Epäilin myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mistä äiti totesi, että en viitsisi höpsiä tuollaista. Olisinpa saanut edes vapautuksen ryhmätöistä ja tehdä yksilötehtäviä. Oli ammattikoulussa puitu paniikkihäiriötä kertoessani itku silmässä, miten à la carte-harjoittelussa lautaset käsien päällä vapisin niin, että pelkäsin kompastuvani lautasia kantaessa, jolloin olisi tehnyt mieli kirkua - onneksi ei käynyt niin, painajaisunessa vähintään aloin kirkumaan kompasteltuani tai tiputtaessani lautaset käsistäni. Lykkäsin sitä harjoittelua monta kertaa pelkojeni takia todeten, etten halua siihen painajaiseen. Sain siitä harjoittelusta selvästi traumat, mikä on kieltämättä erikoisin trauma: ennen työpäivän alkuakin vapisin pukukopissa peläten. Se vapina sitten seurasi keittiössä tapahtuneeseen harjoitteluun annostellessani ruokia lautaselle, ja tämäkin oli valinnainen, kun piti huonoista vaihtoehdoista valita se vähiten huono vaihtoehto. Kiinnostuin kapeasti asioista ensimmäistä tutkintoa opiskellessa: ruokaa laittaessa pelkäsin, etten osaisi arvioida ruuan makua, niska ja selkä jumissa annosruokia tarjoillessa ja tiskatessa, kädetkin ihottumilla - ainoastaan tykkäsin kahvilatyöstä sen fyysisen helppouden takia ja asiakaspalvelukin onnistui hyvin toisin kuin nyt riippuen mielentilasta, johon selvästi vaikuttanee silmien ärtyneisyys ja siitä seuraava pääkipu sekä väsymys. Aivosumujakin olen selvästi alkanut potemaan, tosin nyt en ole niistä kuullut mitään mutta ymmärtänyt Sjögrenin tälle altistavan. 

 

Ikävöin niin teini-ikää. Sen eläisin, jos vain voisin. Tätä kaipuuta sitten paikkaan nuorekkaammalla pukeutumisella, kun ei yläasteikäisenä ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään rahatilanteen vuoksi, ja painoni sekä kehoni tarkkailulla. Ymmärrän, jos joku miettii, että onkohan minulla joku dysmorfia. Tiedän kyllä, ettei se normaali tila ole haluta näyttää nuoremmalta ja varsinkaan kaivata teini-ikää, enkä nyt ole teini-ikään jämähtänyt käytöksen puolesta. En edes lue nuortenkirjoja saati katso nuortensarjoja eläytyäkseni niihin rooleihin, ihan aikuisille suunnatut kirjat ja aiheet kiinnostavat. 

 

Valokuvaamisesta en tohdi vielä mitään lupailla, en ainakaan freelancer-yrittäjyydestä. Pitäisi olla ihan ne työvälineet eli järjestelmäkamera, jonka käytön opettelin saatuani kameran lainaan. Erityisesti viehätyin makrokuvauksesta yksityiskohtien takia. Merkonomiksi opiskellessa tykkäsin markkinointiviestinnässä kokiessani sen asioiden hoitamiseksi toisin kuin ihmisten kanssa small talkkaamisen. Siinä pystyi samalla käyttämään kirjallista ilmaisuaan, ja jo minun tekemiä oppimispäiväkirjamerkintöjä pidettiin analyyttisina. Yhtä ammattitestiä tehdessäkin sain tulokseksi pohdiskelevan visionäärin kiinnittäessäni huomiota yksityiskohtiin, yhdistäessäni analyyttista ja luovuutta sekä ollessani esteettinen. Vaihtoehtona olikin mm. markkinointiviestintä, graafinen suunnitelu ja jopa data-analytiikka ja journalismi. Tarkkuutta arvostavana ihmisenä tutustuin myös kuraattorin vinkkaamaan lääketeknikkoon hänen huomatessa tuon ominaisuuden minusta. Olin ensin ennakkoluuloinen: eikö apteekin työntekijän pidä hallita lääkematematiikkaa, olisin vaaraksi muille. Väärin, enemmän tietotekniikka on hallitsevassa roolissa löytämieni tietojen mukaan ja osaan käyttää tietokonetta sekä tiedän yleisimmät MS Office-ohjelmat. 

 

- lainaamasi kommentoija

En enää tiedä, oletko oikea asperger vai trolli, mutta olet älykkäämpi kuin suurin osa Vauva-palstan kirjoittajista. Järjestelmäkameran runkoja ja objektiiveja voi huutaa halvalla vaikkapa Helsingin Pantista. Tosin siellä ei koskaan mainita, kuinka monta räpsyä kyseisellä kameralla on otettu, joten on mahdollista, että kamera on lähellä käyttöikänsä päätä.

Onnea kuitenkin valitsemallasi tiellä.

t. Aspergerin äiti

Edelleen poden autismikirjoa ja laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. 

 

En vielä kehtaa hakea mihinkään opinahjoon, koska niiden rahoittaminen olisi kysymysmerkki, sillä viimeisimmät opinnot rahoitin työttömyysetuuden turvin ja siitäkin muutama vuosi aikaa. Tämä tieto saatu työvoimaviranomaiselta. Tässä selvityksiä on ja edessä on työkyvyn arvioinnit, kunhan sinne asti pääsen jos edes pääsen ottaen huomioon odottamisen sekä epävarmuudessa vellomisen, ja työkykykoordinaattori. Hieman vain pelottaa, jos siellä kuntoutusyksikössä jauhetaan viisi päivää jotain kristallinkirkkaita asioita ja tunnelässytysjuttuja kuten ensimmäisellä käymälläni ammatillisessa kuntoutusyksikössä, mihin turhauduin koko ajan. Vastoin ensimmäisen paikan suosituksia, hain teoreettiselle linjalle, mitä merkonomi on, enkä varastopuolelle tai välinehuoltajaopintoihin (tämä kiinnosti itseänikin aiemmin luettuani työstä, mutta ne kemikaalit, maskin käyttö silloin ennen mitä käyttäessäni en olisi saanut henkeä).

 

Tuo mainitsemani ammatinvalintatesti oli studentum.fi:n sivustolla tehty. On sitä tehty muitakin ammatillisessa kuntoutusselvityksessä ja ammatinvalintapsykologilla, joissa molemmissa oli näitä samantyylisiä väitteitä: "Tykkään hoitaa kukkia", "Tykkään korjata koneita" jne. joihin suurimmilta osin vastasin en. Sen sijaan sieltä järjestelmällisyys korostui, mutta ei kiinnosta mikään fyysinen rehkiminen eikä ulkotyöt, en halua näyttää käsillä tapahtuvia liikkeitä kenellekään jos se on intuitiivista. Haluan tekemiseni tapahtuvan yksityisyydessä, salamyhkäisesti. Harmi vain, kun en oikein tulta randomeiden ja muutamien tuttujen huomaamaa analyyttisyytta voi missään toteuttaa. Kaikki, minkä olen opetellut itse, ei hyödytä missään. 

 

Olen googlettanut käytettyjen kameroiden verkkokauppoja, ja niitä löytyy. Myös vertailuja lukenut sekä tiettyjä arvosteluja milloin Nikonin tai milloin Canonin kameroista. Taloudellinen tilanne ei tässä vielä salli ostaa käytettyäkään, joten sekin hankinta menee tuonnemmaksi, kun on laskuja ja muuton myötä ollut vaikeampi rahatilanne, kun ei oikein saanut muuttoavustusta eikä terveyssyihin vetoaminenkaan auttanut.

 

- lainaamasi kommentoija

Ai niin, siitä ammatinvalintapsykologista. Siellä tein niitä nettitestejä, jotka eivät olleet mitään virallisia testejä, oli kuviopäättely keskitasoa, kun taas äidinkieli heikkoa ja sillähän mitataan sanavarastoa ja luetunymmärtämistä, ei kirjallista osaamista. Logistiikkaa ja välinehuoltoa, jopa datanomia (tieto- ja viestintätekniikan perustutkinto) ehdotettiin mainitessani kiinnostuksen yksintyöskentelyyn, mutta sillä tutkinnolla ei ymmärtääkseni työllisty hyvin. 

Yli kuusi vuotta tapanani on ollut lähinnä maata sohvalla tai sängyssä kotoa käsin kännykkä käteen kiinni liimattuna tuntiessani, että joudun vain pettymään, mikä alkoi joutuessani keskeyttämään sillloin yrittämäni opinnot ja käymään samalla koulupsykologilla. Tuli vain tunne, että mitään todellisuuspohjaisia asioita en pääse käsittelemään. Oli minulla toki yksi työelämään valmentava lyhyt koulutus kansanopistolla, jota kävin keskeytyksen jälkeen, missä sain turhautua loppuun asti: itsestäänselviä asioita käytiin läpi, jotain tunnelässytysjuttuja ja tutustumisleikejä, jatkuvia ryhmätöitä. Ärsyynnyin jo siitäkin, jos joku sanoi "moi", jätin välillä reagoimatta siihen. Olisin halunnut olla yksin, ja tietokonetta siellä naputtelin yksikseni. Tietokoneen käytöstäni sain hyvää palautetta, mihin totesin, että joo, avata kyllä osaan ja näppäillä sitä - en muuta. Se tietokone ja myöhemmin puhelin ovat olleet turvarättejäni. 

Juuri kun saisinkin istua vain tietokoneen ääressä tai liikkua valtoimenaan, niin olisin tyytyväinen. Saisin silloin yksinäni kärvistellä päänsärkyjen ja kuivien silmien kanssa, ei tarvitsisi koko ajan puhua, eikä tarvitsisi kivikovilla jaloilla seisoa kuunnellen rätisevää radiopuhelinta, josta en saa selvää. Kirpputorilla työssäoppiminen oli parasta, jolloin sai työskennellä itseään kiinnostavan asian parissa, mutta työpaikkoja ei niin vaan saa ja yhdessä haastattelussakin olin, mutta en tullut valituksi. Haastattelussa pitäisi olla niin sanavalmis ja sanataituri. Tämä tuli huomattua silloin vaateliikkeen haastattelussa, jossa toinen haastateltava selvästi jyräsi minut kun itse hiljaa mietin omia vastauksia. Ei minulla ole persoonaakaan tarpeeksi. Ei ihme, miksi vaikka se omien sarjakuvalehtien tekeminen olisi mahtava työ, jos vain osaisi piirtää ja siitä oikeasti saisi leivän. Kiva haave ainakin.

- lainaamasi kommentoija