Äidinrakkaus ei riitä

[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 19:45"]

Koita jaksaa.  Heti kun nuorin on koulussa, niin edes johonkin töihin.  Siitä saa rahaa, ja se tuo sisältöä elämään. Näin siis vaikkei sitä rahaa edes tarvitsisi lisää.  Tarvitset sen tarkoituksen, ja on päivän selvä asia, etteivät lapset riitä Sinulle miksikään tarkoitukseksi.

[/quote]

En ole kotiäiti. Olen kummankin lapsen kohdalla palannut töihin vauvavuoden jälken. Työni on mielekäs ja minulla on aikaa harrastaa... mutta äitiys ei ole rooli, jonka voisi vain laittaa pois päältä. En usko olevani masentunut, ainoastaan surullinen siitä, että asiat ovat menneet näin. -ap

No mitä sä haluaisit tehdä? Järjestä sitä aluksi minimittakaavassa. Tärkeintä olisi päästä eteenpäin uhri asemasta aktiiviseksi toimijaksi

Ap saa ymmärrystä, vaikka ei selvästikään ole tuntenut itseään eikä ole ollut valmis kun on lapsia tehnyt, mutta teiniäiti, joka rakastaa lastaan ja kokee lapsen kanssa elämisen merkitykselliseksi, on roskaväkeä, jännä juttu.

Toivottavasti et kuitenkaan ole lapsillesi näyttänyt, että ovat tahtomattaan tehneet elämästäsi onnetonta. Lapset huomaavat yllättävän paljon asioita ja sinun vastuullasi on kasvattaa lapsistasi tasapainoisia ihmisiä. Toivon, etteivät aikuisina koe äidin olleen kylmä ja henkisesti poissa, se vaikuttaa mieleen.

[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 17:40"]Näinhän se on. Mutta kun sanotaan, että kyllä se oma lapsi on kaiken vaivan ja kärsimyksen arvoista, niin se ei kyllä pidä paikkaansa, ei lähellekään. -ap
[/quote] Hohhoijaa, vela taas provoilee...

Koko ketju on velan aloittama provo. Ap:n "äitiys" vilisee vela-kliseitä... Ja vielä tuo että 6- ja 8- vuotiaat muka niiiiiin hankalia, ja sitten heille keksittiinkin " perussairaus". Molemmille?

Ei lapsissa ole mitään erityisen hankalaa... vika on täysin minussa. -ap

Hankala yhtälö silloin.  Niissä lapsissa kun ei ole sitä palautuspostinumeroa, mihin ne voisi palauttaa.  Tjoo.  Aloita nyt kuitenkin sillä, että puhut näistä asioista miehesi kanssa.  Miehillä on pään sisällä mustuutta niilläkin, jos hyvä säkä käy, niin se miehesi kyllä ymmärtää.  Pakota hänet ymmärtämään. - Ihmeisiin ei hänkään voi kyllä yltää.  Voit saada häneltä ymmärrystä ja kumppanuutta, mutta et varsinaisesti suoranaista ratkaisua tähän asiaan.

Tämä ei nyt auta oikein konkreettisesti, mutta on kuitenkin aivan kiistaton tosiasia, että onnellisuus kumpuaa ihmisen itsensä sisältä, eikä sitä voi ulkoapäin saada.  Onnellisuus riippuu näkökulmasta.  Pitäisi olla (yrittää olla) onnellinen siitä, mitä kaikkea hyvää on, eikä ajatella sitä, mitä puuttuu.  Kuulostaahan tuo vähän kyllä lattealta, ja jos ei edes tavoita sitä syvintä vitutuksen syytä, niin niin...

Ajattelet, että ne lapset aiheuttavat sen, että elämästä puuttuu jotain ?  Se on siis ehkä se vapauden tunne ja sen semmoisia asioita...   hmmm... 

1.  Lapset eivät estä matkustamista.  Rahan puute estää sen, mutta lapset eivät.  Kovalla koulimisella niistä tulee kyllä sellaisia, että matkustelukin onnistuu.

2.  Veneily voi olla hyvä koko perheen harrastus.  Ja huomaa, ettet jää sinne kapyysiin leivän laittajaksi, vaan ohjaat sitä venettä aivan yksin ja niin ettei se mies siinä päsmäröi.  Saatat kaivata sitä tunnetta, että olet veneen ohjaimissa ja vastaat siitä hommasta.  Meri on ihmisen aivoille jonkinlainen avaruuden ja tyhjyyden ja ikuisuuden metafora. Sen katsomiseen ei kyllästy ja sitä katsellessa omat ajatukset liitelevät. Käytettyjä pieniä veneitä on venenetti pullollaan, ei se homma ole rahasta kiinni. Se joka muuta väittää, valehtelee.  Ei niitä toimeentulo tuilla ostella, mutta ei niitä ostella autojakaan.  Töissäkäyville tuollaisen käytetyn hankinta onnistuu aina.  -  Kunhan tässä ehdottelen jotain konkreettista.  Teidän pitäisi tehdä yhdessä ja perheenä asioita, ei niin että sinä teet ja passaat ja muut istuvat tollona ja katselevat.  Tietty se on vähän huonompi juttu, jos se mies ja ne pennut ovat vähän passiivisen ja tollon oloisia...   vaikea niitä on silloin innostaa mihinkään.

3.  Palaan uudestaan siihen yhdessä ja perheenä tekemiseen.  Ja siihen, että se onnellisuus kumpuaa siitä näkökulmasta.  Olet älykäs, kun pystyt jo myöntämään, että vituttaa.  Se on jo puolet siitä matkasta siihen, että sille asialle pystyy myös jotain tekemään.  Sillä mikä on se vaihtoehto ?  Hapantua kuin maito kaappiin ?

Ei, se ei ole se vaihtoehto.   Työ on hyvä juttu, kun on rahaa, on mahdollisuuksia.  Koepa muuten onnen tunnetta jo nyt ensi alkuun jo siitäkin.  On mies, on lapsia, on työtä.   Ja aurinko paistaa ulkona.  On kaunis syksy.

Kirjastosta löytyy ehkä jotain itseoppaita nyt tähän vitutukseen.  On niitä hyviäkin, josko vähän joskus typeriä. Niille sitten voi vaikka hymyillä tai nauraa.

Mitäpä vielä...    vaimo luetuttaa minulla iltaisin sängyssä muumipappa ja meri kirjaa ääneen. (miksi saatanassa se ei ota ja korjaa sitä majakan lamppua ? häh ? aivan ahdistun kun näen tuossa otuksessa itseni.)  Samoin olen suurta tarukirjaa hänelle lukenut.  Onni lähtee yhteisyydestä.  Skarppaa tätä yhteisyys asiaa sen miehesi kanssa. Ja edelleen...  puhu näistä pääsi sisällä olevista asioista.  Mies kuin mies on yleensä älykkäämpi kuin äkkiä päälle päin näyttää, vaikkeivat mammat sitä täällä uskokaan.  Niille se mies on joku naistenlehtien naisreporttereiden luoma mielikuva, ja viis siitä, vaikkei se kuva ole totta.  Onhan se kuitenkin lehteen kirjoitettu.  Joteskin totta siis kuitenkin...

Miehesi kestää kaiken sen pimeyden, mitä pääsi sisältää löytyy, alkaen lapsen murhaamisesta puhumisen.  Ei se ole mikään mies, jos se ei tuota ymmärrä.  Palsta on muuten ehkä väärä, mihin tulit näitä asioita kysymään.  Et sinä naisilta tähän apua saa.  Mustasieluisilta miehiltä tähän perhe-elämän vitutukseen neuvoja löytyy.  Tarvitsisit saunailtoja lukeneiden miesten miesporukoissa, mutta se ei ole mahdollista.  Sitä on jopa tohtorintutkintoja tehty ihan vain siksi, ettei ole tarvinut illalla mennä lapsiperhe helvettiin kotiin.  Ihan tosi.  Ja kyllä, kertojalla oli huono omatunto vaimonsa puolesta siitä asiasta.

Vahinko on tapahtunut, kun ne lapset on tehty.  Ei ole muuta konstia, kuin jatkaa tästä eteenpäin.  Lapsia ei voi oikein hylätä ennen kuin oma mielenterveys hajoaa, ja jos taas niin tekee, niin se syyllisyys hajottaa sen mielen myöhemmin.  Ei ole ratkaisu tuokaan.  Vika ei ole myöskään sen miehen.  Sekin tarpoo yksin sitä omaa polkuaan, ja voi olla sellaisessa paineessa, ettei tajua vilkuilla sivuilla ja nähdä Sinua.  Ota sitä kädestä, ja käske pysähtymään ja kuuntelemaan.  Älä nyt ensimmäisellä kerralla oksenna koko sielun mustuutta päin näköä, voi sen tehdä useammassa erässä senkin homman.  Tajuat kyllä, jos vähänkään ajattelet.  Hyvä mies hätääntyy vaimon takia aika herkästi.  Sitten on hänellä vain vielä enemmän sitä kuormaa.  Toki...  mies kestää sitä toisella lailla, koska meilla on sisäänrakennettuja metodeja käsitellä vitutusta.

Minulta jos vaimo kuolisi, niin minä aamulla nousisin ylös, oikoisin peiton, ajaisin parran, kävisin suihkussa ja keittäisin kahvit.  Se olisi se metodi.  Rutiini.  Elämä jatkuu.   Mamma kiekuisivat jos pääsisivät näkemään, että hyi helevetti kun on kylmä mies ja kaikkea semmoista.  No mikä on se vaihtoehto ?  Niinpä.

Vielä kerran:  Onnellisuus riippuu näkökulmasta.  Yhteys nyt siihen omaan mieheen, ei tämmöisiä täällä pidä kysellä.  Et Sinä tänne kuulu.  Saat vain syyllistämistä ja kaikkea semmoista.  Hitto, lähdekritiikkiä nyt vähän.
Aloita vaikka sillä, että menet ja spontaanisti halaat miestäsi.  Kai Teillä nyt semmoinen yhteys on vielä olemassa, että hän halaa takaisin ?  Ellei ole, niin se asia on korjattava ensimmäiseksi.

Vielä kerran myös uudestaan tämä asia:  ihmiset eivät osaa lukea toistensa ajatuksia.  Tähän auttaa puhuminen.
Siihen tarvitaan keskinäistä aikaa, joten ne penikat täytyy keilata siitä pois häiritsemästä.  Vanhempien makuuhuone kuuluu aikuisille, ja piste.  Hyi helevetti näitä perhepeti juttuja, mitä täällä on.  Ovatko ihmiset aivan vammaisia ?  Ei ole varmempaa ja nopeampaa tapaa saada omaa avioliittoaan kuralle, kuin jokin perhepeti. Kuka idiootti tuon on edes keksinyt ?  Eli: penikat pois aikuisten makuuhuoneesta, niin voitte siellä rauhassa lukea kirjoja ja jutella, miten elämää voisi parantaa.  Jos siihen tarvitaan verbaalisia oksennus juttuja omien lasten murhaamisesta, niin sitten tarvitaan.

no kyllä mä voin jossain määrin samaistua ap:hen. 

Minulla on suunnilleen saman ikäiset (ja toisella myös terveydellinen kuriositeetti, piilevä uhka koko ajan päällä) ja kyllä koen usein etten riitä, osaa ja jaksa. En ikinä antaisi lapsiani pois tai peruuttaisi äitiyttä, siitä ei ole kyse. Mutta olen tosi uupunut ja ihan toisenlaisessa elämässä kuin mitä olisin nuorena 10 v sitten kuvitellut. En halua enää uraa (minkä joskus ehkä halusin), en oikein tunne enää itseäni ja elämääni ja huomaan kyllä, että sama se on miehelläkin. On vaikea enää nauttia mistään omasta, harrastukset, työ jne... ne eivät tuo sitä tyydytystä mitä olisi kuvitellut. Vain lasten hyvinvointi tuo sen tyydytyksen ja merkityksellisyyden tunteen, mutta usein se lasten hyvän luominen tuntuu raskaalta ja puuduttavalta ja yksitoikkoiselta. Eli ainut mikä antaa merkitystä on se mikä on kaikkein raskainta... ihmeellinen elämän paradoksi.

En uhraudu, en syyllistä lapsia jne... ihmeellisiä ajatuksia. Voisin lähteä lenkille, jumppaan ja tyttöporukalla ravintolaan, mutta en pysty nauttimaan niistä kuten joskus. Saatan tehdä näitä joskus, mutta ne ovat vain ihmeellinen ontto "pakopaikka" siitä mikä elämässä todella merkitsee. Työssä eteneminen tuntuu täysin yhdentekevältä. Toki on joskus hetkiä työssäkin kun voin tuntea itseni merkitykselliseksi, mutta mitään suurempaa nautintoa tai kunnianhimoa en osaa siihen kohdistaa. En kaipaa kenenkään arvostusta jne... Haluaisin vain osata hoitaa perheeni hyvin, mutta usein tuntuu etten osaa ja minut on tiputettu elämään jota en osaa elää, rooliin jota en osaa hoitaa... Ja jos ja kun tunnen väsymystä ja turhautumista tunnen järkyttävää syyllisyyttä siitä, etten arvosta tarpeeksi sitä mikä on arvokkainta. 

Osittain ymmärrän ap:ta.
Olen 30-vuotias kahden 10-vuotiaan äiti. Alusta alkaen olen ollut yh ja asun edelleen samassa pikkukaupungissa, missä synnyin.
On alkanut ahdistaa, vietävästi.
Onneksi mulla kuitenkin hyvä työ suuressa kaupungissa. Haluaisin niin muuttaa väljemmille vesille ja helpompaan asumiamuotoon. Ok-talon pitäminen on rankkaa yksin, kun työpäivätkin venyvät matkoineen yli 10h.

En vaan voi muuttaa kun lapset eivät halua :(

[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 18:11"]Lapset ovat nyt 8 ja 6. Kuinkahan kauan tämä vaihe kestää? -ap
[/quote]4 vuotta, sitten helpottaa huomattavasti ja lapsista on seuraa.

Niin tai 10 vuotta, sitten se eka luultavimmin muuttaa pois. Tohon tilanteeseesi saatat myös alistua siinä 3-4 vuoden päästä ja sitten kaikki ei enää tunnu ihan niin hirveeltä.

Joitakin asioita ei voi oikein muuttaa.  Jos tilanne on äärimmäisen paha, niin miehen voi jättää ja lapset antaa vaikka adoptoitaviksi.  Tyhjyys kulkee kuitenkin aina sielussa mukana, jos sen sinne päästää.

Työ tuo sisältöä elämään, ainakin jos se on edes kohtuullistakaan ja siinä on edes jotain sisältöä.  Ensimmäinen liikku on nyt päästä sieltä neljän seinän sisältä pois.

Lapset on pakko kasvattaa aika kovallakin kurilla, koska jos sitä ei tee, niin elämä muuttuu helvetiksi. Ensimmäiseksi siitä helvetistä pakenee muuten se mies.

nosto

Joidenkin valintojen kanssa on vain opittava elämään. Hae apua terapiasta, harrastuksista, työstä yms. mutta kaikkea tässä elämässä ei vaan voi saada. Pitää oppia löytämään onni siitä mitä on.

Näinhän se on. Mutta kun sanotaan, että kyllä se oma lapsi on kaiken vaivan ja kärsimyksen arvoista, niin se ei kyllä pidä paikkaansa, ei lähellekään. -ap

up

[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 17:40"]

Näinhän se on. Mutta kun sanotaan, että kyllä se oma lapsi on kaiken vaivan ja kärsimyksen arvoista, niin se ei kyllä pidä paikkaansa, ei lähellekään. -ap

[/quote]

Mistä sulle tarkalleen ottaen tulee se "vaiva ja kärsimys"? Kysyn uteliaisuuttani, en vittuillakseni. Itse tein lapset aika lailla miehen mieliksi loppupelissä, itselläni ei ollut mitään palavaa halua tai intohimoa asiaan, ei ole edelleenkään, vaikka teitenkin lapset ovat rakkaita ja aina olen heidät hyvin hoitanut. Mutta ihan hyvin olisin voinut elää ilmankin.

[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 17:53"]

[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 17:40"]

Näinhän se on. Mutta kun sanotaan, että kyllä se oma lapsi on kaiken vaivan ja kärsimyksen arvoista, niin se ei kyllä pidä paikkaansa, ei lähellekään. -ap

[/quote]

Mistä sulle tarkalleen ottaen tulee se "vaiva ja kärsimys"? Kysyn uteliaisuuttani, en vittuillakseni. Itse tein lapset aika lailla miehen mieliksi loppupelissä, itselläni ei ollut mitään palavaa halua tai intohimoa asiaan, ei ole edelleenkään, vaikka teitenkin lapset ovat rakkaita ja aina olen heidät hyvin hoitanut. Mutta ihan hyvin olisin voinut elää ilmankin.

[/quote]

Toisten tarpeista huolehtimisesta, rutiineista, jatkuvista vaatimuksista, huolesta... Haluaisin vain olla yksin tai kahdestaan miehen kanssa. -ap

Kyllähän se kovaa kolahtaa ja tulee vaivaa ja kärsimystä jos on elämässä ennen ollut pumpulissa ja kultalusikka siellä elellyt ilmanhuolen häivää. Ap, ainakin kokemus kasvattaa susta naista eikä prinsessaa. Jos asenteesi on tuo niin siinäkö kärsit. Kannattaisi pikkasen aikuisen ihmisen miettiä valintojaan ja niitten kanssa elämistä. Tässä on kuitenkin kyseessä uutten ihmisten tekeminen ei väärän värisen kashmirpuseron valinta kaupasta.. Miltähän sun lapsista joskus tuntuu jos kuulevat että pilasivat sun elämän ja olivat vaivaa ja kärsimystä? Olitko sitä omalle äidillesi? Laitatko katkerana kaiken kiertämään? Näkeekö asenteesi susta, onko naama norsun vitulla?

Suosittelen lääkkeeksi että vedät henkeä. Ja uskot kun sanotaan ettei tuo vaihe kestä loputtomiin ellet sitten pukkaa aina uutta vauvaa ulos parin vuoden välein. Hankitte molemmat sterilisaation niin ei tarvi murehtia että vaiva ja kärsimys vahingossa lisääntyisivät. Ja sitten suunnitelkaa elämää. Hankkikaa omaa ja yhteistä aikaa. Jaksat sitten kantaa vastuuta paremmin  kun on voimia siihen. Kerro miehellesi näistä ajatuksista ja että kaipaat tukea ja apua jne ja menet myös terapiaan, sillä haluatko että lapsesi kärsii sun takia??

Lapset ovat nyt 8 ja 6. Kuinkahan kauan tämä vaihe kestää? -ap