Epävakaa persoonallisuushäiriö

Ja mobiilissa ei vieläkään kpl-jako toimi. Ap.

Mustakin tuntuu, että nuo oireet oli mulle kun yks yhteen. Mutta en oikein tiedä, voiko tämmöseen "omaan diagnoosiin" luottaa, itsestä kun tuntuu aina löytyvän jotain johonkin diagnoosiin sopivaa... :D

Onko ketään, joka olisi saanut apua asiaan? Auttoiko? 

Ap:lla siis täyttyy kaikki kriteerit mitä dg:n tekemiseen tarvitaan. En nyt kuitenkaan ole diagnoosia haluamassa tai hakemassa, masennusasiassa jo riittävästi "ristiä". Haluaisin vain oppia tuntemaannitseäni tämänkin suhteen enemmän ja löytämään uuaia, muiden hyväksi havaitsemia keinoja selvitä "aallonpohjista".

Hmm, luin äsken Terveyskirjastosta tuon kuvauksen ja sopi lähes täydellisesti varsinkin nuorempaan minääni. ikävuosina 20-30 olin ihan täysin tuollainen kuin vaivan kuvaus. Mutta nyt, jo nelikymppisenä, olen varsin seesteinen ja rauhallinen ihminen silti. Tarkotitaa joko että en ole oikeasti koskaan ollut epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä, tai sitten olen parantunut/kehittänyt käsittelykeinoja selvitä kuten tuolla jutussa sanottiin useilla 10 vuoden kuluessa tapahtuvan ilman hoitoakin. 

Itselleni tärkein iän myötä tulleen henkisen kasvun apu on ollut tietyn etäisyyden pitäminen omaan tunne-elämääni. Annan kaikkien tunteiden tulla, mutta en ota niitä enää niin kovin vakavasti. Tiedän että ne on vain tunteita, niitä tulee ja menee. Ne on kuin pilviä taivaalla, ja vaikka välillä tulee synkkiä myrskypilviä, niin tiedän että ne kyllä itsestään myös menee taas ohikin ja sitten aurinko paistaa taas. 

Mua hoidettiin aika pitkään masennuspotilaana. Pitkiä osastojaksoja ja masennuslääkkeet. Lääkäri sitten vaihtui ja totesi että olen tunteellisesti epävakaa persoona. Masennuslääkkeet otettiin pois ja tilalle mieltä tasoittavia lääkkeitä. Nykyisin en syö mitään lääkkeitä ja olen ihan hyvässä kunnossa. Epävakaa persoonallisuushäiriö lievenee iän karttuessa, tai näin ymmärsin lääkärin puheista.

Ap:lla kans jossain vaiheessa epäily biposta siksi että seilausta mielialojen/tunteiden välillä oli niin kovasti. Olin aivan hajalla pahimpaan myrskyaikaan ja oli päiviä ja viikkoja kun tuntui, että tuska oli ainoa asia, miksi elin ja se todisti mulle että olen hengissä. Itsetuhoisuutta ja alkoholilla liiallista läträämistä oli pitkään. Nykyään en enää juo koska totesin sen hallitsevan mua enkä minä sitä. Alkoholistivanhemman lapsena en halunnut samaa helvettiä omilleni. Nyt kaduttaa kun olen joskus pahimmassa angstissani lasten kuullen uhannut ottaa ja lähteä (liittyen aina vaikeisiin elämäntilanteisiin). Ts. mun on vaikea käsitellä ja sietää ääritunteita edelleen. Toisaalta olen "liian kiltti" ja panttaan asioita ja laitan aina muut itseni edelle. Liittyy vahvasti hylätyksi tulemisen pelkoon.

Sekavaa teksitiä. Ihan tajunnanvirtaa tässä muun ohella.

[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 14:04"]Hmm, luin äsken Terveyskirjastosta tuon kuvauksen ja sopi lähes täydellisesti varsinkin nuorempaan minääni. ikävuosina 20-30 olin ihan täysin tuollainen kuin vaivan kuvaus. Mutta nyt, jo nelikymppisenä, olen varsin seesteinen ja rauhallinen ihminen silti. Tarkotitaa joko että en ole oikeasti koskaan ollut epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä, tai sitten olen parantunut/kehittänyt käsittelykeinoja selvitä kuten tuolla jutussa sanottiin useilla 10 vuoden kuluessa tapahtuvan ilman hoitoakin. 

Itselleni tärkein iän myötä tulleen henkisen kasvun apu on ollut tietyn etäisyyden pitäminen omaan tunne-elämääni. Annan kaikkien tunteiden tulla, mutta en ota niitä enää niin kovin vakavasti. Tiedän että ne on vain tunteita, niitä tulee ja menee. Ne on kuin pilviä taivaalla, ja vaikka välillä tulee synkkiä myrskypilviä, niin tiedän että ne kyllä itsestään myös menee taas ohikin ja sitten aurinko paistaa taas. 
[/quote]
Tähän "tunteiden loitontamiseen" haluaisin minäkin oppia. Olisi monesti paljon helpompaa. Ap.