En pääse yli isäni kuolemasta!

Suru ei pienene tai katoa koskaan, me kasvamme surun ympärille. Se ei enää vaivaa mutta on silti siellä taustalla.

Eihän "yli pääseminen" tarkoits, että pitäisi unohtaa? Jotenkin kummallinen ajatus. Jos on ollut merkittävä ihminen elämässämme ja sittemmin kuollut, niin tottakai ikuisesti aika ajoin häntä muistelemme, kaipaamme. Välillä tuskaisen kipeästi, välillä lempeän rakastavasti.

Ajatteleeko joku siis, että läheisen kuolemasta ylipääseminen on sitä, tai pitäisi olla sitä, että ei enää ajattele ja muistele ko henkilöä? Erikoista mielestäni.

Asia sitten erikseen, jos suru lamauttaa toimintakyvyn ja on ainut asia elämässä vielä vuosien jälkeen. Tällöin kannattaa hakea apua.

Jos ei pääse enää edes ylös sängystä, kun on niin surun murtama.

En pääse yli siitä etten koskaan nähnyt isääni. Hän kuoli liikenneonnetomuuden uhrina 7 kuukautta ennen syntymääni.

Ohoh, tajusin tätä keskustelua lukiessa että mun isäsuhde ei ole koskaan tainnut olla kovin häävi. Vaikka isä oli tavallaan äitiä läheisempi, niin silti. En nimittäin oikein pysty edes kuvittelemaan millainen tuollainen isä olisi jota noin kovasti kaipaisin. Enkä minä yleisesti ottaen tunteeton ole. Tai ehkä vähän, mistäs minä sen tiedän. Vaikea verrata. 

Jutelkaa isän kanssa kun kaipuu on kovimmillaan, niin se tunne kääntyy myönteiseksi. Ei tarvitse taistella vastaan. 

Isäni oli sadistinen narsisti, joka välitti vain yhdestä siskostani. Ei ole ollut yhtään ikävä.

Minä taas pääsin suorastaan loistavasti yli oman isäni kuolemasta. Sellainen superjuoppo, että oli vaan kaikkien etu, että simahti ikiajoiksi.

En pääse yli äitipuolihutsusta, joka tuli viettelemään isäni.

Minä en pääse yli siitä että tästä palstasta on tullut ihan mälsä.

Vierailija kirjoitti:

Omalla rakkaalla isälläni todettiin juuri syöpä. Avasin tämän keskustelun ja itkuhanat aukesi. Pelkään niin paljon että menetän isäni 🥲🥲 tsemppiä teille kaikille.

Olen samassa tilanteessa. Korona vielä vaikeuttaa tilannetta ja täytyy olla koko ajan supervarovainen, että ei vie virusta isälle. Teen lähityötä. Tsemppia toivotan minäkin kaikille tässä tilanteessa oleville!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te olette menettäneet nuorena, mutta en jaksa oikein, kun 50-70 -vuotiaat nyyhkii 90-vuotiaiden, pitkäaikaissairaiden vanhempiensa perään. Sitä jatkuu jopa vuosia ennen kuolemaa ja kuoleman jälkeen pitäisi kaiken pysähtyä sen vuoksi. Suurin osa hyväksyy, että se on siinä ja pieni suru tulee, mutta tietyssä iässä pitää osata jo luopua myös vanhemmista. Mutta sitten on tietty porukka, joiden mielestä oma äiti 92v. siellä hoitokodissa on se koko yhteiskunnan keskipiste ja koko resurssointi pitää laittaa tämän hoivakotilaisen hoivaamiseen kaikin voimin. Ei vaan riitä empatia enää. Tekisi mieli letkauttaa, että "oothan sä saanut pitää sen jo noin kauan".

Miten kehtaat!

Se on oma rakas silti, vaikka olisi miten vanha.

Ihmisten suruja ei voi tuolla tavalla verrata ja arvottaa.

Eräs pappi minulle sanoi niin, että iäkkäänä kuolema ei pidä väheksyä omaisten kannalta millään tavalla. Hän sanoi, ettei pidä siitä m jo tolauseesta, jos sanotaan, että kuole niitti kypsää viljaa. Vähän kuin omaiset olisivat jo kypsiä siihen iäkkääseen läheiseensä.

Tuo pappi oli viiskymppinen nainen, jonka aiempi ammatti oli ensihoidon sairaanhoitaja.

Oli miten rakas tahansa niin kuolema kuuluu elämään. Eikä tarvitse raivostua: olen itse menettänyt toisen vanhempani parisen vuotta sitten, joten tiedän mitä se on.