En pääse yli isäni kuolemasta!

Eikä tarvitsekaan. Suru rakkaan ihmisen poismenosta muuttaa vain muotoaan, se ei koskaan häviä kokonaan.

Ei tarvitse unohtaa ja saa kaivata, mutta kannattaa hakea apua, jos suru on vielä kymmenenkin vuoden jälkeen niin raastavaa, että siitä ei selviä. Voimia ap:lle ja kaikille läheisensä menettäneille!

Onneksi on sitten vastapainoksi niitten ihmisten kuolemat joita ei jää kaipaamaan pätkän vertaa, kuten alkkisvanhemmat.

Kun minun isäni kuoli tuli vahvasti tunne siitä että olisin halunnut mennä perässä.

Minä menetin isäni syövälle ollessa 22-vuotias.  Meillä oli isäni kanssa asialliset välit, ja tiesin olevani

hänelle tärkeä, vaikkei hän jäyhänä miehenä sitä kovin ilmi tuonut.  Surin isäni kuolemaa käymällä 

ahkerasti hänen haudallaan.  Samaan aikaan elämäni oli muutenkin myllerryksessä, joten surin kaikkea

yhtenä vyyhtenä.  Nyt olen jo eläkeläinen ja muistelen isääni lämmöllä ja arvostavasti.

Voi kuulostaa oudolle, mutta ole kiitollinen että sinulla on isä jota voit kaivata.

Omani oli narsistinen alkkis, vieläkin näen painajaisia, vaikka kuolemasta on 20v.

Voimia ap:lle ja muille rakkaansa menettäneille.

Vierailija kirjoitti:

Pääse jo yli siitä.

Ei niin nopeasti! Naapurissa asuu eräs vanha mummeli, joka menetti kuopuksensa vuonna 1968 (esikoinen menehtyi keuhkokuumeeseen vain 7-vuotiaana vuonna 1957). Hän ei ole vieläkään päässyt yli noista menetyksistä.

Te olette menettäneet nuorena, mutta en jaksa oikein, kun 50-70 -vuotiaat nyyhkii 90-vuotiaiden, pitkäaikaissairaiden vanhempiensa perään. Sitä jatkuu jopa vuosia ennen kuolemaa ja kuoleman jälkeen pitäisi kaiken pysähtyä sen vuoksi. Suurin osa hyväksyy, että se on siinä ja pieni suru tulee, mutta tietyssä iässä pitää osata jo luopua myös vanhemmista. Mutta sitten on tietty porukka, joiden mielestä oma äiti 92v. siellä hoitokodissa on se koko yhteiskunnan keskipiste ja koko resurssointi pitää laittaa tämän hoivakotilaisen hoivaamiseen kaikin voimin. Ei vaan riitä empatia enää. Tekisi mieli letkauttaa, että "oothan sä saanut pitää sen jo noin kauan".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pääse jo yli siitä.

Ei niin nopeasti! Naapurissa asuu eräs vanha mummeli, joka menetti kuopuksensa vuonna 1968 (esikoinen menehtyi keuhkokuumeeseen vain 7-vuotiaana vuonna 1957). Hän ei ole vieläkään päässyt yli noista menetyksistä.

Mä olisin satavarmasti joutunut hourulaan tuollaisen kohtalon jälkeen.

En minäkään! Lähdetäänkö yhdessä kahville, ap?

En pääse yli äitinikään kuolemasta. Olin 20, kun hän kuoli.

Jaa, no minä en pääse sen yli, että siskoni on paljon kauniimpi kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Te olette menettäneet nuorena, mutta en jaksa oikein, kun 50-70 -vuotiaat nyyhkii 90-vuotiaiden, pitkäaikaissairaiden vanhempiensa perään. Sitä jatkuu jopa vuosia ennen kuolemaa ja kuoleman jälkeen pitäisi kaiken pysähtyä sen vuoksi. Suurin osa hyväksyy, että se on siinä ja pieni suru tulee, mutta tietyssä iässä pitää osata jo luopua myös vanhemmista. Mutta sitten on tietty porukka, joiden mielestä oma äiti 92v. siellä hoitokodissa on se koko yhteiskunnan keskipiste ja koko resurssointi pitää laittaa tämän hoivakotilaisen hoivaamiseen kaikin voimin. Ei vaan riitä empatia enää. Tekisi mieli letkauttaa, että "oothan sä saanut pitää sen jo noin kauan".

Miten kehtaat!

Se on oma rakas silti, vaikka olisi miten vanha.

Ihmisten suruja ei voi tuolla tavalla verrata ja arvottaa.

Eräs pappi minulle sanoi niin, että iäkkäänä kuolema ei pidä väheksyä omaisten kannalta millään tavalla. Hän sanoi, ettei pidä siitä m jo tolauseesta, jos sanotaan, että kuole niitti kypsää viljaa. Vähän kuin omaiset olisivat jo kypsiä siihen iäkkääseen läheiseensä.

Tuo pappi oli viiskymppinen nainen, jonka aiempi ammatti oli ensihoidon sairaanhoitaja.

Miten teillä ilmenee käytännössä se että ette ole päässeet yli läheisen kuolemasta?

Kiinnostaa myös tuleeko asia teillä jotenkin uniin?

Haluaisin naida isäni jos hän jää leskeksi.

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä ilmenee käytännössä se että ette ole päässeet yli läheisen kuolemasta?

Kiinnostaa myös tuleeko asia teillä jotenkin uniin?

Minulla se ainakin ilmenee mm. seuraavasti:

* ei mene päivääkään ohi, ettenkö muistelisi rakasta läheistäni,

* käyn säännöllisesti läheiseni haudalla,

* näen joskus unia ja painajaisiakin kuolleesta läheisestäni,

* joskus tulee edelleenkin itkuinen olo sen vuoksi, että todella ihana läheiseni on lähtenyt pois ikiajoiksi.

Joistain asioista ei tosiaan pääse yli.

Isä kuoli -87, äiti -17. Esikoinen 24v keväällä. Repikää siitä. Pääseekö yli vai ei.

Jotenkin niin surullista.

Jaa, minä kun vain ihmettelin miten se spurgu eli niin vanhaksi. Vielä kolme pankkitiliä vaikkei rahaa missään.