Minkälaista koulussa oli 80- ja 90-luvulla verrattuna nykypäivään?

Oli tarkkailuluokkia, tarkkiksia, pahiksille. Kiusaamiseen ei suhtauduttu vakavasti. Opettajat saivat raivota oppilaille.

Sama opettaja koko ala-asteen ajan. Oli jo silloin harvinaista, nykyisin moista ei tapahdu ilmeisesti.

Laulettiin virsiä aamunavauksessa joka aamu.

80-luku koulussa. Opettajaa kunnioitettiin ja vastattiin seisomalla pulpetin vieressä. Huonosta käyttäytymisestä sai nurkkaa, joka oli häpeä!!! Luokallani oli kaksi erityisoppilasta ja oli kunnia olla heidän pikkuope, vain parhaat pääsivät tuohon haluttuun tehtävään. Pojilla oli nahinointia välitunneilla, josta kukaan ei koskaan kertonut opelle. Me tytöt hypättiin ruutua (sellaiset puhelinjohto-avaimenperät olivat parhaita kiviä), rakenneltiin majoja viereiseen metsään ja poikien kanssa yhdessä pelattiin polttopalloa tai nelimaalia. Oma luokka oli aina se tärkein, naapuriluokkia haastettiin kisoihin... Luokassamme oli rikkaita ja köyhiä, mutta kaikkien kanssa leikittiin. Lanta-Aki (nimi johtui hajusta) oli saman arvoinen kuin Kalle eläinlääkäriperheestä. Aikuisena tapasin ala-asteen opettajamme uudelleen. Molemmat jo olimme muuttaneet pois lapsuuteni paikkakunnalta. Opettajani vieläkin muisteli meidän luokkaamme ja seurasi meidän elämäämme facessa/vanhempiemme kautta/toisten entisten oppilaiden välityksellä. Hän tiesi mieheni ammatin ja lastemme nimet... Löytyykö tuollaista välittämistä enää? Rauha-ope, jos luet tämän, niin pilkkuja en vieläkään ole oppinut käyttämään oikein, mutta opetit minut välittämään toisista!!!

[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 14:52"]Esim. nuo pituusjonossa marssimiset syömään, ei samassa koulussakaan muut opettajat semmoista laittaneet tekemään. 

t. 3

[/quote]

Aloitin peruskoulun Helsingissä 70-luvun loppupuolella ja kaikkia luokka-asteita (1-6) seisotettiin aulassa pituusjonoissa. Opettajat arvioivat, mikä jono oli paras ja rauhallisin ja siitä järjestyksessä päästiin syömään. Tytöille oli noloa, jos pojat pääsivät ensin. Minä olin luokan lyhyimpiä ja muistan pohtineeni, ovatko pitemmät tytöt siellä jonon loppupäässä siivosti. En tietenkään voinut kääntyä katsomaan.

Olinkin jo melkein unohtanut tämän yksityiskohdan noilta ensimmäisiltä kouluvuosilta.

Meillä oli kolme opettajaa ala-asteen ajan, virsi veisattiin joka aamu. Muutenkin koti, uskonto ja isänmaa oli aika vahvasti taustavaikuttumina. Uskonnon opetus oli tunnustuksellista ( lapsettomana en tiedä onko ehkä vieläkin?!), koulussamme oli tasan yksi lapsi joka ei kuulunut kirkkoon. Välkät oltiin pihalla aina, kyläkoulussa joskus saatettiin seuraava tunti vaihtaa liikuntatunniksi jos porukalla innostuttiin jostain pelistä tai leikistä välitunnilla. Minä kun en ollut liikunnasta niin innostunut sain joskus liikuntatunnin ajan tehdä jotain kuvisjuttua, kuviksessa olin hyvä ja innostunut ja siihen liittyy nykyinen ammattinikin. Muistan tosi lämmöllä ala-astettani ja sitä joustavuutta mikä siellä oli. Käytiin luontoretkillä ja hiihdettiin talvella järven jäällä. Ainoat huonot muistot liittyy urheilukisoihin, joihin oli pakko osallistua. Olin huono kaikissa lajeissa ja inhotti ja jännitti osallistua.

Tarkkailuluokat oli häiriköille, apukoulu heikkolahjaisille. Näillä luokilla olijat eivät ilmeisesti ainakaan kaikissa kouluissa olleet samoissa tiloissa muiden kanssa esim. välitunneilla.

Ala-asteella luokissa kiersi olikohan vuosittain puheopettaja, joka tarkisti ärräviat ja ässän suhinat ja jos sellaisia oli, joutui puheopetukseen.

Koulussa kävi hammashoitaja viikottain opastamassa hampaiden harjausta ja purskututtamassa fluoriliuosta, joka maistui karsealle. No, hampaat olivat lähes kaikilla hyvässä kunnossa.

Välitunnilta sisään tultaessa oli järjestyttävä jonoon luokittain, siinä sitten seistiin rivissä kunnes jono oli tarpeeksi suora ja päästiin sisään.

Englantia opeteltiin sellaisen kelanauhurin kanssa, opettaja soitti siitä nauhalta jonkin lauseen joka sitten toistettiin yhteen ääneen koko luokka.

Kun vastattiin kysymyksiin, oli viitattava ja kun sai luvan vastata, oli noustava seisomaan pulpetin viereen ja kun oli vastannut, sai istua. Ala-asteella tämä, ei enää yläasteella, siellä sai vastata istuen.

Jokainen luokasta oli vuorollaan järjestäjä (en muista, kestikö vuoro päivän vai viikon) ja järjestäjän oli pyyhittävä liitutaulu tunnin jälkeen, pestävä sieni ja tarkistettava liitujen riittävyys.

Opettaja kirjoitti opeteltavat asiat taululle tai näytti piirtoheittimellä kalvoja, jotka sitten kopioitiin omiin vihkoihin. Useimmissa aineissa oli lukukirja ja tehtäväkirja, jota täytettiin.

Ja kouluruoka oli todella hyvää, ainakin omalla ala-asteella, missä lähes kaikki tehtiin itse koulukeittolassa. Jälkkäriäkin saatiin vähän väliä. Yläasteella kouluruoka oli jo teollista.

Hei, mikä mahtaa olla sen leikin/kisailun nimi, jossa seistään pitkän lankun päällä (joka on noin puolen metrin korkeudella maasta) ja siitä sitten yritetään töniä vastapuolta alas? Siis kisailijat nousevat lankulle sen molemmista päistä ja pyrkivät pudottamaan vastustajan alas.

Tuo oli suosittu ala-asteella minun koulussa.

19

Aloitin koulun vuonna 1979. Suurin ero nykypäivään tuolloin oli maahanmuuttajalasten totaalinen puuttuminen koulusta. Ala-asteella ei koulussani ollut yhtään ulkomaalaistaustaista oppilasta. Yläasteella oli yksi turkkilainen. Sitten lukiossa 1990-luvun alussa oli jo muutama vietnamilainen. Nykyäänhän ainakin Helsingissä joissain kouluissa on lähes puolet oppilaista maahanmuuttajataustaisia.

Toinen asia joka tulee mieleen on se, että tuolloin ei myöskään vegaaneja ollut lainkaan. 1980-luvulla ei olisi tullut kuuloonkaan että joku oppilas ei söisi lihaa. Koko ilmiö sai alkunsa 1990-luvulla, jolloin minä olin jo kuluiän ohittanut. Nykyisin kai kouluissa on vegaaneille omat ruokajononsa. Siihen aikaan kaikki söivät samaa ruokaa.

Niin. Mikä on sitten kunkin etu? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miksi tämän humaanin varhaiskasvatuksen ja peruskoulun tuotoksena yhä useampi nuori syrjäytyy? Eikö asioiden pitäisi olla nyt loistavasti, kun ketään ei enää leimata tyhmäksi? Olisiko syrjäytyneitä enemmän ilman tätä rumbaa vai eikö sillä ole vaikutusta lopputulokseen vai lisääkö se syrjäytymistä? Älä nojaudu viralliseen propagandaan vaan käytä omia aivoja. En minä osaa vastata. Asiantuntijat tietysti sanovat, että tästä on apua, mutta ne samat tyypithän saa elantonsa ko. alasta ja asiantuntijatkin on aina aikansa tuotteita toteuttamassa virallista politiikkaa.

Mä vähän luulen, että oikea tapa löytyy sieltä välistä... Ei jokaista erikoisuutta tarvi diagnosoida vaan voidaan vaatia suoraan sama kuin muilta. Onko lapselle sitten siitä hyötyä, että muka tsempataan sillä, että ymmärretään, mutta samalla korostetaan erityisyyttä? Ei lapset tyhmiä ole. Kyllä ne sen tajuaa, ettei ne ole normaaleja, kun se kerran virallisesti kerrotaan, vaikka se kuinka kermaan kuorrutettaisiin....

[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 14:53"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 14:39"]

Joo, 80-luvulla oli uskonnollisempaa, jos sattui tulemaan uskovainen opettaja. Tässä oli vaihteluita enemmän kuin nykyään. Minulla oli uskovainen opettaja alakoulussa ja rukoiltiin mm. tosi usein. Toisaalta ei siitä mitään traumoja kenellekään jäänyt, eikä sitä tuputuksena sen enempään pidetty. jotenkin ihmiset oli omalla tavallaan suvaitsevampia, eikä oltu kaikelle niin pirun allergisia. Kaikkea katsottiin siinä sivussa: uskovaisia, huonosti oppivia, huonosti puettuja jne. Ei nähty vaivaa joka asian eteen vaan hyväksyttiin paremmin erilaisuus kuin nykyään. Nykyään ollaan muka-suvaitsevaisia, mutta todellisuudessa äärettömän ahdasmielisiä ja musta-valkoisia.

[/quote]

Olen eri mieltä. Kyllä niitä huonsoti oppivia pidettiin tyhminä ja laiskoina, vaikka ei osattukaan nimetä vaikkapa nyt dysfasiaa tai lukihäiriötä. Ja huonosti puettujen kotioloja arvuuteltiin ihan siinä missä nykyäänkin...

Eli diagnooseja ei jaettu, mutta muunlaisia leimoja kyllä yllin kyllin.

4

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 15:25"]

Hei, mikä mahtaa olla sen leikin/kisailun nimi, jossa seistään pitkän lankun päällä (joka on noin puolen metrin korkeudella maasta) ja siitä sitten yritetään töniä vastapuolta alas? Siis kisailijat nousevat lankulle sen molemmista päistä ja pyrkivät pudottamaan vastustajan alas.

Tuo oli suosittu ala-asteella minun koulussa.

19

[/quote]

Meillä sitä kutsuttiin kukkotappeluksi ja vaikeutettu versio tehtiin yhdellä jalalla.

Aloitin -76. Opetus on selkeästi nykyään monipuolisempaa ja asioiden opiskelu aloitetaan aikaisemmin kuin silloin. Itsellä yläasteella koulu oli aina 8-14, perjantai saattoi olla 8-13, mutta omani aloittavat vasta 8.25 ja päivien pituus vaihtelee ollen pisimmillään 15.10 asti monta kertaa viikossa.

Eikä meillä ollut syyslomaa. Eikä mun aikana vielä esikouluakaan.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 15:34"]

Niin. Mikä on sitten kunkin etu? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miksi tämän humaanin varhaiskasvatuksen ja peruskoulun tuotoksena yhä useampi nuori syrjäytyy? Eikö asioiden pitäisi olla nyt loistavasti, kun ketään ei enää leimata tyhmäksi? Olisiko syrjäytyneitä enemmän ilman tätä rumbaa vai eikö sillä ole vaikutusta lopputulokseen vai lisääkö se syrjäytymistä? Älä nojaudu viralliseen propagandaan vaan käytä omia aivoja. En minä osaa vastata. Asiantuntijat tietysti sanovat, että tästä on apua, mutta ne samat tyypithän saa elantonsa ko. alasta ja asiantuntijatkin on aina aikansa tuotteita toteuttamassa virallista politiikkaa.

Mä vähän luulen, että oikea tapa löytyy sieltä välistä... Ei jokaista erikoisuutta tarvi diagnosoida vaan voidaan vaatia suoraan sama kuin muilta. Onko lapselle sitten siitä hyötyä, että muka tsempataan sillä, että ymmärretään, mutta samalla korostetaan erityisyyttä? Ei lapset tyhmiä ole. Kyllä ne sen tajuaa, ettei ne ole normaaleja, kun se kerran virallisesti kerrotaan, vaikka se kuinka kermaan kuorrutettaisiin....

[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 14:53"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2014 klo 14:39"]

Joo, 80-luvulla oli uskonnollisempaa, jos sattui tulemaan uskovainen opettaja. Tässä oli vaihteluita enemmän kuin nykyään. Minulla oli uskovainen opettaja alakoulussa ja rukoiltiin mm. tosi usein. Toisaalta ei siitä mitään traumoja kenellekään jäänyt, eikä sitä tuputuksena sen enempään pidetty. jotenkin ihmiset oli omalla tavallaan suvaitsevampia, eikä oltu kaikelle niin pirun allergisia. Kaikkea katsottiin siinä sivussa: uskovaisia, huonosti oppivia, huonosti puettuja jne. Ei nähty vaivaa joka asian eteen vaan hyväksyttiin paremmin erilaisuus kuin nykyään. Nykyään ollaan muka-suvaitsevaisia, mutta todellisuudessa äärettömän ahdasmielisiä ja musta-valkoisia.

[/quote]

Olen eri mieltä. Kyllä niitä huonsoti oppivia pidettiin tyhminä ja laiskoina, vaikka ei osattukaan nimetä vaikkapa nyt dysfasiaa tai lukihäiriötä. Ja huonosti puettujen kotioloja arvuuteltiin ihan siinä missä nykyäänkin...

Eli diagnooseja ei jaettu, mutta muunlaisia leimoja kyllä yllin kyllin.

4

[/quote]

[/quote]

Niin, asia on monimutkainen. Kyllä ennenkin syrjäydyttiin, mutta koska esimerkiksi vielä 80-luvulla oli enemmän TÖITÄ, joihin kelpasi pelkällä peruskoulutodistuksella, syrjäytyminen ei ollut yhtä laaja-alaista. Elettiin vielä nousukauttakin. Nyt taas ei edes korkeakoulutodistus ole mikään tae työstä ja toimeentulosta.

Minä väitän - erityislapsen äitinä ja asiaan monin tavoin sen myötä perehtyneenä - että se leima tulee lapselle joka tapauksessa, jos hänen käytöksensä on tarpeeksi omanlaistaan. Esimerkiksi oma lapseni on asperger, joka olisi aiemmin leimattu kehitysvammaiseksi (vaikka pojalla on älyä ja pärjää nykyään hyvin yleisopetuksen tavoittein lukuaineissa) ja/tai friikiksi. Ei se erityisoppilaiden diagnosoimattomuus ole välttämättä mikään tae hyväksynnästä ja eteenpäinmenosta, vaan saattaa johtaa siihen, että lapsi - kun ei ymmärrä, että hänellä on spesifi ongelma, ja samanlaisia on maailmassa paljon - masentuu siihen "tyhmän", tai "friikin" leimaansa niin, ettei osaa/uskalla yrittää NIISSÄKÄÄN asioissa, joissa on hyvä.

Varmaan on asioita, joita ei tarvitsisi an sich diagnosoida, vaan se diagnoosi on tarpeen vain järjestelmän vuoksi. Paikkaa pienryhmässä tai avustajan apua ei saa ilman diagnoosia ja erityisopetuspäätöstä.

Mutta aiemmin niitä pienryhmiä ja avustajia ei ollut ylipäätään juurikaan tarjolla. Kenellekään. Olisiko sekään hyvä, minusta ei.

4

27 oli siis vastaus nrolle 24, hänen osuuttaan viestiketjuun ei kumma kyllä siteeratessa kopioitunut.

4

Kiusaamista oli ja paljon. Suurimman osan ala- ja yläasteen ajasta kiusattiin. Opettajat eivät olleet kiinnostuneet asiasta. Siinä mielessä saa olla kiitollinen, että nykyään kiusaamiseen suhtaudutaan aivan eri tavalla. Raimolle terveisiä. Burn in Hell!

Minä aloitin koulun -81 pienessä eteläpohjalaisessa koulussa. Ensimmäinen ja toinen luokka oli samassa tilassa, opetaja oli vanha nainen, pääsi eläkkeelle kun me päästiin yläasteelle. Samoin kolmas ja neljäs luokka oli samassa tilassa, ja myös vanha naisopettaja, tämä optettaja oli ollut jo isäpuoleni opettaja aikoinaan, parasta oli kun hänelle tuli silmäsyöpä ja hän oli yhden kevätlukukauden kokonaan pois, ja hänen tyttärensä oli miellä opettajana (tytär oli näyttelijä Oskari Katajiston serkku, ja tuleva vaimo). Myös viides ja kuudes luokka oli samalla tavalla yhdessä, ja silloin oli opettajana vanha mies opettaja, joka oli myös koulun rehtori, hänellä oli tietysti korkein valta ja auktoriteetti. Rehtoriopettaja haisi usein vähän viinalta, siitä uskalsi rohkeimmat kuudesluokkalaiset puhua. Englantia opetti kiertävä miesopettaja, joka oli vähän hullu ja pedofiliaan taipuvainen. Meillä kävi myös kiertävä puheopettaja. Hammashoitaja ei kyllä käynyt viikottain, olisiko kaksi kertaa vuodessa korkeintaan. 

Pituusjärjestykseen ei yleensä tarvinnut mennä kuin silloin kun järjestäydyttiin valokuvan ottamiseen, muuten jonossa oltiin samassa järjestyksessä kuin luokassa. Välitunnilta tultaessa ei menty jonoon, vaan sisälle pulpettin istumaan, ja noustiin seisomaan kun opettaja tuli luokkaan. Vaatteita ei tarvinnut lääkärintarkastukseen mennessä riisua etukäteen, ja pojat ja tytöt meni erikseen. Ruoka oli yleensä hyvää, tillilihaa en ole koskaan maistanut, mutta karjalanpaisti oli pahaa ja samoin kanaviilokki. Ruuan teki oma keittäjä. Kaksi järjestäjää oli aina viikon kerrallaan, yläluokan järjestäjät veivät ruuat alaluokkalaisille toiseen rakennukseen pihanpoikki. Omassa luokassa syötiin, ja tabletti piti olla pulpettia suojaamassa. Pehmeää leipää oli kerran viikossa, ja jälkiruokaa tai välipalaa hyvin harvoin, ja sekin oli pieni tuoremehupurkki, syksyllä omena, ehkä kerran vuodessa eskimopuikko ja laskiaisena laskiaispulla ja kuuma kaakao hiihtämisen jälkeen. Ala-asteella käytiin joka kevät koko koulu luokkaretkellä, muistaakseni joskus piti joku pieni maksu maksaa itsekin. Yläasteella kerättiin luokan kanssa rahaa ja ysin keväällä päästiin Helsinkiin.

Välitunnilla pelattiin välillä kaikki samaa, joskus pojat eri juttuja kuin tytöt. Jos joku kiusasi tai sanoi ruman sanan, siitä mentiin kantelemaan opettajille välittömästi, ja jälki-istuntoja tuli tarpeen vaatiessa. Muistan joskus ehkä jopa kuudesluokkalaisena, että leikin tuoksinassa sanoin vahingossa että paska, ja pelkäsin että joku kuuli ja menee kantelemaan, ei onneksi mennyt.

Minun kouluaikana, vielä jopa yläasteellakin, opettajia kunnioitettiin. Oli myös hankalia tapauksia, ne tuli aina keskustan isoilta ala-asteilta, ei pikkukouluista. Yläasteella oli jonkin verran kiusaamista, mutta ei paljon, ala-asteelta asti kun oli opetettu että kiusaamisesta kannellaan ja kiusaaja saa rangaistuksen.

Ekalla luokalla aapisessa oli neekeri, ja se oli normaali sana. Mitään yltiöuskonnollista ei ollut millään asteella, keskusradiosta tuli joskus aamunavaus.

Meidän ala-asteella kierrätettiin kirjoja jonkin verran, meni sen mukaan että koska vaihtui uusi painos kirjasta käyttöön, tai jopa uusi kirjasarja, tietyt kalliit kirjat sitten kierrätettiin, mutta suurimman osan sai itselle, ainakin tehtäväkirjat. Joka vuosi oli varmaan aika sama raha koululla käytössä, tuhlailuun ei ollut varaa, samoilla mentiin kuin aina ennenkin.

Sitten kun ala-asteelta lähti vanhat opettajat oli asiat jonkin verran muuttuneet kun nuoremmat sisarukseni kävivät koulua, nuorilla opettajilla oli tietysti vähän erilaiset tavat kuin vahoilla. Mutta en usko että asiat niin hirveästi muuttuivat vielä 90-luvulla.

80-luvulla oli vielä opettajina kommunisteja. Toiset toivat aatettaan julki opetuksessa, toiset taas eivät. Ikävää oli se, että omien vanhempien erilainen poliittinen asenne vei sitten uskottavuutta ko. opettajien muultakin opetukselta.

Aloitin ala-asteen 90-luvun alussa. Koulussamme ei ollut ollenkaan maahanmuuttajia, johtuen sijainnista pääkaupunkiseutulaisella omakotitaloalueella. Erityisoppilaat olivat omalla tarkkis-luokallaan. Lama-aika ja vuosi vuodelta lisääntyneet säästöt kuvaavat hyvin tuota ala-aste aikaa. Ensimmäisellä luokalla kaikki saivat vielä uudet kirjat ja ne sai jopa omaksi lukuvuoden lopussa. Myöhemmin kirjoja alettiin kierrättämään enemmän. Jopa pyyhekumeja leikattiin jossain vaiheessa puoliksi, jotta niitä riittäisi enemmän. Reissuvihko merkintöineen kulki mukana ja sinne piti aina pyytää kotona allekirjoitus vanhemmilta, jonka opettaja sitten tarkasti seuraavana koulupäivänä. Koulun keittäjät tekivät ensimmäisinä vuosina ruoat itse, mutta jossain vaiheessa ruoka alettiin tuomaan keskuskeittiöltä ja koulussa se vain lämmitettiin. Ruokaa ei saanut heittää pois, vaan pakko oli syödä loppuun sen minkä oli ottanutkin.

Oli yhdysluokat, 0-2lk ja 3-6lk. Joka aamu oli aamuhartaus, jossa laulettiin virsiä. Välituntivalvontaa ei ollut. Tytöt ja pojat olivat samoilla liikuntatunneilla. Ei ollut mitään liikuntasalia, liikuntatunnit pidettiin siis aina ulkona. Oppilaat valitsivat itse joukkueet, samat tyypit valittiin aina viimeisinä. Ruokailu oli luokassa.

3-6 luokkalaiset olivat vuorotellen järjestäjinä. Järjestäjä pyyhki liitutaulun, laittoi kartan telineeseen, tuuletti luokan ja soitti kelloa välitunnin alkaessa ja loppuessa.

Oppilaat haravoivat koulun pihan, ja poimivat omenat, marjat ja sienet.

Aloitin kouluni -87 pienen paikkakunnan isoimmassa koulussa. Luokalla oli n. 25 oppilasta, rinnakkaisluokkia oli kolme. Muistan että koulussa pidettiin usein yhteisiä tilaisuuksia juhlasalissa, jossa seinään heijastettiin jotain luontoelokuvia, kävi erilaisia vierailijoita mm. poliisi, teatteriryhmiä jne. oli kulttuuritapahtumia ja muuta mukavaa opiskelun ohessa. Juhlapäiviin valmistauduttiin huolella askartelemalla koristeita ja tekemällä erilaisia esityksiä. Itsenäisyyspäivän aattona kokoonnuttiin pihalle laulamaan maamme-laulua ja nostamaan lippu salkoon. Aamuisin oli aamunavaus, jonka oli suunnitellut joko joku opettajista tai oppilaista.

Muistan että ensimmäiset kouluvuodet oli turvallista aikaa, eikä koulussa ollut pulaa rahasta. Kaikki oli enemmän tai vähemmän kavereita keskenään ja kuri luokassa oli hyvä. 90-luvulla lama-aika näkyi myös koulussa, jossa parempilaatuisten vihkojen ja kynien tilalle tuli selvästi huonompia (vihkoissa oli kamalaa ohutta ja hieman liukaspintaista paperia, johon oli vaikea saa hyvää jälkeä kynällä), kirjoja ei saanut enää omaksi vaan piti kierrättää toisten sotkemia vanhoja kirjoja. Muistan että meidän koulussa säästettiin jopa niin naurettavassa asiassa kuin käsipaperi. Ruokailua ennen pestiin kädet ja pyyhkimiseen sai vain puolikkaan käsipaperin.

Ala-asteelle menin 1991. Oli pituusjonot ja parijonot, joissa lyhyin tyttö ja poika olivat pari, jne. Olin aina se lyhyin. Menin aina edellä joka paikkaan. Aamunavaus oli aulatilassa, johon kokoonnuttiin niissä parijonoissa ja siellä laulettiin aina urkuharmonin säestämiä virsiä. Taustalla oli vitriini, jossa oli täytettyjä suomen luonnon elukoita ja parhaita käsitöitä, esim. villasukkia. Menimme joskus kellarikerroksessa sijaitsevaan tv-luokkaan, jossa oli ummehtunut ilma ja oranssit muovituolit, ja vihertäväkuvainen tv. Menimme sinne esim katsomaan uutisia Estonian uppoamisesta.
Joskus opettaja päästi syömään vasta, kun osasi vastata kertotaulukysymyksiin. Opettajan tullessa luokkaan piti nousta seisomaan. Tunnin alussa ei saanut puhua, eikä lähteä paikaltaan. Josnäin teki, järjestäjä kirjoitti rikkeen tekijän nimen taululle. Kolme nimeä=jälki-istunto.

Tässä joitain hajanaisia muistoja. Nykypäivän koulusta en tiedä.