Mikä yllätti lapsiperhearjessa eniten?

Vierailija kirjoitti:

Totta puhuen mieheni yllätti kaikista eniten. Hän oli kovin vastahakoinen lapsiperhe-elämälle, ei koskaan näyttänyt siltä, että nauttisi lapsien seurasta. Meidän vahingosta tuli kuitenkin hänen silmäteränsä ja hän on ollut paras mahdollinen isä, mitä olisi voinut lapselle toivoa. Haluaa touhuta hänen kanssaan, opettaa taitojaan ja tietojaan, vaikka tyttö on vasta kaksi. Miehestä tuli ihan älyttömän ihana, rakastavainen, huolehtivainen, mutta kuitenkin jämpti isä. Tyttö on ihan isänsä tyttö jo nyt ja heidän välinen suhde on sanoinkuvaamattoman upea ja vankka.

Vau. Yleensähän tässä käy valitettavasti toisinpäin, eli mies näytösluontoisesti leikittää sukulaislasta pari minuuttia, minkä nainen tulkitsee miehen lapsirakkaudeksi, mutta todellisuudessa miestä ei se oma lapsi sitten kiinnosta tippaakaan.

Negatiivista: olin henkisesti varautunut univajeiseen vauva-aikaan, mutta jollain tasolla yllätyksenä tuli, että toinenkin ikävuosi tarkoitti pelkkiä pätkäunia minulle. Tiesin toki, että vielä muutaman vuoden ikäiselläkin voi olla uniongelmia, mutta ajattelin sen olevan harvinaista ja huonoa tuuria, enkä koskaan miettinyt, että voisi koskea minua. Minut yllätti myös se, miten epäempaattisesti osa ihmisistä (äideistä) suhtautui jopa yli puolivuotiaan uniongelmiin. Me vanhemmat olemme varmasti tehneet jotain väärin, kun vauvan/taaperon nukahtaminen kestää ikuisuuden ja yölläkin keikutaan hereillä; päivärytmimme on pakko olla vääränlainen, olemme varmasti toteuttaneet unikoulun väärin tms. Jopa ne "sellaisia pienet lapset nyt ovat" -heitot tuntuivat empaattisemmilta kuin tuputtavat neuvot ja oletukset, että emme varmaankaan ole kokeilleet juuri mitään normaalijärkiselle ihmiselle mieleen tulevaa tilanteen korjaamiseksi.

Positiivista: yllätyin sisältäni löytyvästä voimasta ja jaksamisesta. Olen koko ikäni ollut patalaiska, paljon unta tarvitseva ihminen, ja olen ollut hyvin hämmästynyt siitä, minkälainen ihminen minusta on äitiyden myötä kuoriutunut. En olisi koskaan voinut kuvitella kokevani itseäni sitkeäksi ja urheaksi. Tämä on vaikuttanut itsetuntooni positiivisesti muillakin elämän osa-alueilla.

Mitä ihmeen univelkaa. Opeta lapsi nukkumaan. Ihan vauvana piti syöttää 1-2 kertaa yössä, mutta sitten nukuttiin taas.

Alle vuoden ikäisestä ei suurta vaivaa ole kun se nukkuu paljon.

Ihmiset suurentelevat oydosti asioita. Kolmen lapsen äitinä ihmetyttää kobin. Naapuriin tuli kahden lapsen jälkeen kaksoset. Kun isommat oli koulussa, ei mistään esim.pistäytyessä huomannut, että oli pienet vauvat. Ne nukkuivat sängyissään, koti oli siisti kahvintuoksuinen ja rupattelin naapurin kanssa hyvän tovin. Hän oli tyytyväinen.

Yöunien menettäminen moneksi vuodeksi kun molemmat lapset allergia/ refluksia vauvoja.

Olin luullut olevani pullantuoksuinen, kovasti lasten kanssa touhuava äiti, mutta välillä tuntui haasteelta raahautua siinä koomassa edes ulos hiekkalaatikolle hetkeksi.

Täällä valitellaan, kun kaverit ei ole tukemassa ja hoitamassa vauvaa...

Monet eivät ole tottuneet hoitamaan pientä vauvaa eivätkä ajattele, että se olisi heidän tehtävänsä, kun kaveri saa lapsen. Se voi jopa ahdistaa, jos lasta tungetaan väkisin syliin ja kas kummaa, vierailut vähenevät.

Myös kummeus tarkoittaa monille sitä, että muistetaan lasta syntymäpäivänä ja tullaan rippijuhliin. Jos oletatte enempää, tulette pettymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yöunien menettäminen oli vaikeinta.

Eikö raskausaika valmenna tähän? Ainakin itse olen herännyt jo rv 12 lähtien pelkästään pissalle 1-3 kertaa yössä plus jokaiseen kyljen kääntöön.

Tätä lausahdusta olen ihmetellyt ennenkin. :D Vaikka sitä jo raskausaikana nukkuu huonosti, niin ei kai siihen mitenkään harjaannu, tai siis käy niin, että ei väsyttäisi sitten vauvan kanssa. Itselläni ainakaan ei ole toiminut. On sitten vain valmiiksi jo väsynyt kun vauva syntyy.

Minulla ei myöskään ne kuuluisat hormonit auttaneet yöheräämisiin, vaan todella tuskaista oli herätä pakotettuna. Samalta tuntui kuin nykyäänkin jos taapero heräilee yöllä jostain syystä.

Herätä voi niin, että oma elimistö herättää esimerkiksi pissahädän vuoksi tai herätys tulee ulkoa päin kesken syvimmän unen vaiheen. Jokainen osaa varmaan päätellä, kumpi tuntuu helpommalta.

Meillä vauva vasta 4 kk. Olin varautunut etukäteen, että jotain haastetta voi osua kohdalle esim. imetyshaasteita, uniongelmia jne ja olin tähän varautunutkin. En ajatellut, että kohdalle voisi osua todella monta vaikeaa asiaa yhä aikaa. Ekat 3,5 kk oli vauvan kanssa suoraan sanottuna helvettiä. Vauva kärsi koliikista, refluksista, maitoallergiasta ja erään hoitovirheen takia imetystä ei saatu käynnistymään heti ja vauva on alusta asti joutunut olemaan osittain korvikkeen varassa. Ekaan 3,5 kk vauva ei nukkunut päiväunia käytännössä lainkaan, mikä myös verotti jaksamista. Välillä on itketty kipeitä ikeniä ja kärsitty rintaraivareista. Olen kuukausia ollut tiukalla imetysdieetillä ja vauva saa erityiskorviketta. Vauva on myös hyvin seurankipeä, tarvitsee paljon syliä/pystyasentoa refluksin takia ja viihdyttämistä. Ei todellakaan ole kaveri, joka hymyillen jokeltelisi itsekseen leikkimatolla tyytyväisenä pitkiä aikoja. Huutavan koliikkivauvan kanssa tuli aika tiiviisti linnoittauduttua kotiin, kun hävetti mennä mihinkään naama punaisena karjuvan vauvan kanssa. Onneksi nyt alkaa hiljalleen helpottaa. Mutta tosiaan, en osannut varautua siihen, että kohdalle voi osua kerralla todella monta vaikeaa asiaa. Tämä vauva-aika on saanut miettimään, jääkö lapsiluku yhteen vaikka tottakai oma lapsi on tosi rakas.

Helppous ja pienet arjen ilot. Nyt lapset jo aikuisia, ja Ilolla otan lapsenlapset kesämökille lomailemaan. Ehkä eniten yllätti rakkaus ja läheisyys mitä omat lapset ja nyt lapsenlapset ovat tuoneet mukanaan.

Vierailija kirjoitti:

Negatiivista: olin henkisesti varautunut univajeiseen vauva-aikaan, mutta jollain tasolla yllätyksenä tuli, että toinenkin ikävuosi tarkoitti pelkkiä pätkäunia minulle. Tiesin toki, että vielä muutaman vuoden ikäiselläkin voi olla uniongelmia, mutta ajattelin sen olevan harvinaista ja huonoa tuuria, enkä koskaan miettinyt, että voisi koskea minua. Minut yllätti myös se, miten epäempaattisesti osa ihmisistä (äideistä) suhtautui jopa yli puolivuotiaan uniongelmiin. Me vanhemmat olemme varmasti tehneet jotain väärin, kun vauvan/taaperon nukahtaminen kestää ikuisuuden ja yölläkin keikutaan hereillä; päivärytmimme on pakko olla vääränlainen, olemme varmasti toteuttaneet unikoulun väärin tms. Jopa ne "sellaisia pienet lapset nyt ovat" -heitot tuntuivat empaattisemmilta kuin tuputtavat neuvot ja oletukset, että emme varmaankaan ole kokeilleet juuri mitään normaalijärkiselle ihmiselle mieleen tulevaa tilanteen korjaamiseksi.

Positiivista: yllätyin sisältäni löytyvästä voimasta ja jaksamisesta. Olen koko ikäni ollut patalaiska, paljon unta tarvitseva ihminen, ja olen ollut hyvin hämmästynyt siitä, minkälainen ihminen minusta on äitiyden myötä kuoriutunut. En olisi koskaan voinut kuvitella kokevani itseäni sitkeäksi ja urheaksi. Tämä on vaikuttanut itsetuntooni positiivisesti muillakin elämän osa-alueilla.

Joo. Saatiin tuttavan kanssa suht samanikäiset vauvat. Meillä oli herkästi tulistuva huutaja, joka ei meinannut tyyntyä millään ja jota piti kanniskella ja nukuttaa 24/7. Tuttavan vauva taas makasi hereillä tyytyväisenä leluja tutkien, söi ja nukkui.

Neuvoja sateli tuttavalta aina, kun tavattiin. ”Oletteko kokeilleet sitä ja tätä”, aivan tyhmänä hän kai meitä piti, totta kai olimme kokeilleet Ihan Kaikkea. Lopulta totesi, että me emme kai ole tarpeeksi vauvamme tarpeisiin osallistuvia vanhempia (he taas ovat, heh...).

Noh, saimme kumpikin seuraavat lapsemme. Nämä kakkoset olivat luonteiltaan aivan päinvastaisia esikoisiin verrattuna. Jo muuttui kaverin ääni kellossa. Univaje ja elämän vaativuus sai tarttumaan sosiaalipalveluihin, kun oli niin raskasta. Ihmetteli, miten meillä sujuu niin hyvin kahden lapsen kassa, kun heillä on ihan Httiä. Ihan vähän tunsin vahingoniloa, mutten paljoa. Lapset ovat niin erilaisia, luonne ja temperamentti ratkaisee.

Miten helppoa kaikki on. Aina varoitellaan kuinka raskasta vauvan kanssa on, mutta meillä on ollut tosi helppoa. Melkein kuin olisi lomalla.

Miten raskasta elämä on isompienkin lasten kanssa. Meillä on jo koululaisia, mutta ei kulu päivääkään, etteikö ainakin joku kolmesta olisi jossain vaiheessa pahantuulinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, en kysy pahalla vaan mielenkiinnosta, lapseton kysyy, miten te käytte sitten vessassa, otatte vauvan vessaan mukaan vai? :D Mulla seuraa koira aina vessan ovelle, mutta en halua sitäkään mukaan pöntön vierelle napittamaan.  Jemmaatteko vessakäynnit vauvan nukkumisen ajaksi vai?

Ovi auki. Vauva sitteriin. Ei sitä suihkussakaan muuten käydä.

Kysyn jatkona, että eikö voisi käydä suihkussa sitten, kun puoliso palaa oletettavasti töistä? Vauva saisi viettää aikaa toisenkin vanhemman kanssa ja itselle tulisi hengähdystauko vauvasta. Kuulostaa monimutkaiselle.

Tätä mäkin olen ihmetellyt, kun tuntuu että yleensä ensimmäisenä sanotaan, että ei suihkuun pääse rauhassa. Ymmärrän yksinhuoltajat ja sellaiset, joiden puoliso on reissutyössä ja siksi kokonaisia päiviä poissa. Mutta uskallan myös väittää, että suurimmalla osalla puoliso on, jos ei illasta, niin sitten aamusta kotona. Eikö voi sitä 10 minuuttia vauvaa hoitaa että äiti pääsee suihkuun? Ehkä joo ei pääse suihkuun just silloin kun haluaisi, jos esim. on tottunut käymään aamulla ja puoliso lähtee aamulla töihin niin aikaisin, että pitäisi erikseen herätä. Mutta suihkussa voi kyllä käydä mihin aikaan päivästä tahansa.

Eniten yllätti se valtava rakkaus lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka rakkaat voi omat lapset olla ja kuinka se aika, kun lapset asuivat kotona on ollut parasta aikaa elämässäni, ja kuinka se nyt jatkuu kun on lapsenlapsia. Onneksi aikuiset noin nelikymppiset lapseni asuvat lähellä, näemme usein ja nyt eläkkeellä minulla on aikaa olla lapsenlasteni kanssa.

Olen kiitollinen elämälle!

Kyllä! Lapset on teinejä ja yritän nyt nauttia joka hetkestä, kun tietää tämän yhdessä asumisen olevan muutaman vuoden päästä ohi. 

Vierailija kirjoitti:

Se että päiväkotiin kun vie niin se ei ole mikään hoitopaikka vaan kyttäyspaikka. Kytätään paljonko lapsi syö, ottaako lisää. Jos lapsi ottaa tai pyytää päiväkodissa lisää ruokaa se on merkki ettei kotona laiteta ruokaa. Jos lapsi sanoo nälkä päiväkodissa sitä ei kerrota vanhemmille kun hakee päiväkodista kun kysyy miten päivä on mennyt. Vaan se salataan ja sitten pidetään palaveri jossa tämä asia kerrotaan. Myös joka kerta kun äiti lähtee päiväkodista kysytään lapselta sen jälkeen mitä hän on syönyt kotona ennen päiväkotiin menoa.

No mitä ihmettä nyt. Mun lapset syö todella hyvällä ruokahalulla päiväkodissa, koska he ylipäätään syö aamiaista ja lounasta aina paljon. Ei ole koskaan epäilty, etteivät kotona saisi ruokaa. 

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, en kysy pahalla vaan mielenkiinnosta, lapseton kysyy, miten te käytte sitten vessassa, otatte vauvan vessaan mukaan vai? :D Mulla seuraa koira aina vessan ovelle, mutta en halua sitäkään mukaan pöntön vierelle napittamaan.  Jemmaatteko vessakäynnit vauvan nukkumisen ajaksi vai?

Ovi auki vaan, vauva sitterissä tai kantoliinassa jos ei lattialla viihdy tai nuku. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yöunien menettäminen oli vaikeinta.

Eikö raskausaika valmenna tähän? Ainakin itse olen herännyt jo rv 12 lähtien pelkästään pissalle 1-3 kertaa yössä plus jokaiseen kyljen kääntöön.

Raskausaikaan herää kuitenkin oman kehon rytmissä. Ja silloin herää kevyemmin. Vauva herättää ihan omassa rytmissään, ja se on muuten pahimmillaan alle tunnin välein... Ei valmenna ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seksin vähäisyys. Lapset on mukana pyörimässä klo 7-21 ja iltaisin olet rättiväsynyt mihinkään petipuuhiin. Ei ole olemassa enää sellaista, kuin spontaani aamuseksi sunnuntaisin klo 10.

Meillä laitettiin jo remonttivaiheessa lukko kodinhoitohuoneen oveen. Näin turvattiin aikuisille seksirauha esim viikonloppuaamuisin tai töiden jälkeen pikkukakkosen aikaan. Kodinhoitohuoneessa leveä pehmustettu penkki.

Entä lapsen huoneen oveen? Itse en sitä ikinä saanut..

Vierailija kirjoitti:

Negatiivista: olin henkisesti varautunut univajeiseen vauva-aikaan, mutta jollain tasolla yllätyksenä tuli, että toinenkin ikävuosi tarkoitti pelkkiä pätkäunia minulle. Tiesin toki, että vielä muutaman vuoden ikäiselläkin voi olla uniongelmia, mutta ajattelin sen olevan harvinaista ja huonoa tuuria, enkä koskaan miettinyt, että voisi koskea minua. Minut yllätti myös se, miten epäempaattisesti osa ihmisistä (äideistä) suhtautui jopa yli puolivuotiaan uniongelmiin. Me vanhemmat olemme varmasti tehneet jotain väärin, kun vauvan/taaperon nukahtaminen kestää ikuisuuden ja yölläkin keikutaan hereillä; päivärytmimme on pakko olla vääränlainen, olemme varmasti toteuttaneet unikoulun väärin tms. Jopa ne "sellaisia pienet lapset nyt ovat" -heitot tuntuivat empaattisemmilta kuin tuputtavat neuvot ja oletukset, että emme varmaankaan ole kokeilleet juuri mitään normaalijärkiselle ihmiselle mieleen tulevaa tilanteen korjaamiseksi.

Positiivista: yllätyin sisältäni löytyvästä voimasta ja jaksamisesta. Olen koko ikäni ollut patalaiska, paljon unta tarvitseva ihminen, ja olen ollut hyvin hämmästynyt siitä, minkälainen ihminen minusta on äitiyden myötä kuoriutunut. En olisi koskaan voinut kuvitella kokevani itseäni sitkeäksi ja urheaksi. Tämä on vaikuttanut itsetuntooni positiivisesti muillakin elämän osa-alueilla.

Tämä! Mun esikoinen on nukkunut koko pienen ikänsä huonosti (nyt 6v). Ollaan tehty vaikka sun mitä ja meillä on todella  hyvät rytmit ja rutiinit. On konsultoitu useampaa ammattilaista ja ne on pääsääntöisesti vain todenneet, että meillä on uskomattomat tiedot unesta ja että jotkut nyt vaan ovat heikompia nukkujia kuin toiset. Mutta auta armias, kun puhut asiasta leikkipuistossa... Saat neuvoja, miten kannattaisi olla rytmi ja rutiinit, miten se iltarutiini on tärkeä ja että aamulla on hyvä ulkoilla... Niinpä. Onhan se näin. Toiset vaan ei siltikään nuku, niin uskomatonta kuin se onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Negatiivista: olin henkisesti varautunut univajeiseen vauva-aikaan, mutta jollain tasolla yllätyksenä tuli, että toinenkin ikävuosi tarkoitti pelkkiä pätkäunia minulle. Tiesin toki, että vielä muutaman vuoden ikäiselläkin voi olla uniongelmia, mutta ajattelin sen olevan harvinaista ja huonoa tuuria, enkä koskaan miettinyt, että voisi koskea minua. Minut yllätti myös se, miten epäempaattisesti osa ihmisistä (äideistä) suhtautui jopa yli puolivuotiaan uniongelmiin. Me vanhemmat olemme varmasti tehneet jotain väärin, kun vauvan/taaperon nukahtaminen kestää ikuisuuden ja yölläkin keikutaan hereillä; päivärytmimme on pakko olla vääränlainen, olemme varmasti toteuttaneet unikoulun väärin tms. Jopa ne "sellaisia pienet lapset nyt ovat" -heitot tuntuivat empaattisemmilta kuin tuputtavat neuvot ja oletukset, että emme varmaankaan ole kokeilleet juuri mitään normaalijärkiselle ihmiselle mieleen tulevaa tilanteen korjaamiseksi.

Positiivista: yllätyin sisältäni löytyvästä voimasta ja jaksamisesta. Olen koko ikäni ollut patalaiska, paljon unta tarvitseva ihminen, ja olen ollut hyvin hämmästynyt siitä, minkälainen ihminen minusta on äitiyden myötä kuoriutunut. En olisi koskaan voinut kuvitella kokevani itseäni sitkeäksi ja urheaksi. Tämä on vaikuttanut itsetuntooni positiivisesti muillakin elämän osa-alueilla.

Joo. Saatiin tuttavan kanssa suht samanikäiset vauvat. Meillä oli herkästi tulistuva huutaja, joka ei meinannut tyyntyä millään ja jota piti kanniskella ja nukuttaa 24/7. Tuttavan vauva taas makasi hereillä tyytyväisenä leluja tutkien, söi ja nukkui.

Neuvoja sateli tuttavalta aina, kun tavattiin. ”Oletteko kokeilleet sitä ja tätä”, aivan tyhmänä hän kai meitä piti, totta kai olimme kokeilleet Ihan Kaikkea. Lopulta totesi, että me emme kai ole tarpeeksi vauvamme tarpeisiin osallistuvia vanhempia (he taas ovat, heh...).

Noh, saimme kumpikin seuraavat lapsemme. Nämä kakkoset olivat luonteiltaan aivan päinvastaisia esikoisiin verrattuna. Jo muuttui kaverin ääni kellossa. Univaje ja elämän vaativuus sai tarttumaan sosiaalipalveluihin, kun oli niin raskasta. Ihmetteli, miten meillä sujuu niin hyvin kahden lapsen kassa, kun heillä on ihan Httiä. Ihan vähän tunsin vahingoniloa, mutten paljoa. Lapset ovat niin erilaisia, luonne ja temperamentti ratkaisee.

Ja tämä! Ai että, meillä myös haastavampi esikoinen ja ollaan kyllä saatu  jos jonkinlaista neuvoa. Ääni on yleensä muuttunut kellossa vasta siinä vaiheessa, kun henkilö itse on saanut vaativan vauvan - tai ollut sellaisesta edes hetken aikaa vastuussa.