Mikä yllätti lapsiperhearjessa eniten?

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei yllättänyt kun otimme asioista selvää etukäteen - ja päätimme olla tekemättä lapsia.

Sitäkö tässä kysyttiin? 

Lienee oikein hyvä, että noin vajaaälyiset ihmiset todellakaan ei jatka geenejään.

Vierailija kirjoitti:

Saatte lapsiperhearjen kuulostamaan niin vastenmieliseltä, että taidan jättää pian syntyvän esikoiseni osastolle.

Jokaisen perhe-elämä on omanlaistaan eikä etukäteen voi tietää,miltä mikäkin asia tulee tuntumaan.

Ehdottomasti sairastelu! Etenkin nyt korona-aikana, kun jokaisesta pikkunuhasta pitää olla pois hoidosta. Jatkuvasti pitää soittaa töihin, ettei pääse tulemaan. Olen ihan loppu tähän :(

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti sairastelu! Etenkin nyt korona-aikana, kun jokaisesta pikkunuhasta pitää olla pois hoidosta. Jatkuvasti pitää soittaa töihin, ettei pääse tulemaan. Olen ihan loppu tähän :(

Tämä! Työkaverini ovat muuttuneet tylyiksi minua kohtaan, kun olen jatkuvasti pois. Harmittaa tosi paljon! Olen joskus jopa vienyt sairaan lapsen päiväkotiin, välttääkseni töistä poissaolemisen. No sitten sain tietysti haukut päiväkodista.

Se miten erilaiset vauvat vaikuttavat kokemukseen vauvavuodesta. Esikoisella oli koliikki eli huusi ensimmäiset 3kk lähes putkeen. Tästä tuli itselle jonkinlainen paniikkihäiriö, sillä pyrin kaikin tavoin kontrolloimaan unia, ruokailuja jne jotta olisi helpompaa. Tästä oli vaikeaa luopua vaikka koliikki loppui ja vielä vuosi syntymän jälkeen saattoi sydän alkaa pamppailemaan jos kuulin jonkun TOISEN vauvan koliikkimaista itkua (on ihan omanlaisensa).  Jonkinlainen post-traumaattinen stressireaktio siis. 

Kuopus oli taas ns. helppo vauva ja oli muuten aika paljon helpompaa olla se "rento mutsi", joka vaan menee ja tekee ja nauttii. Tajusin silloin viimeistään, että vaikka niin luulin, en tehnyt mitään väärin esikoisen vauva-aikana tai epäonnistunut – vauva vain oli itkuisampi ja "vaikeampi"/ärsykkeille herkempi. Nyt hän on jo ihana 4v <3  Toisen lapsen syntymä oli itselle todella korjaava kokemus. 

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunnan lapsiperheiden palvelujen jäätävän surkea taso.

Yleinen lapsivihamielisyys.

Tätä kommenttia ei näköjään saa enää alaklikata. Hienosti ohjelmoitu, ylläpito.

Ensimmäinen lapsi liikkui tiettyyn aikaan vatsassa, se oli sitten myös vauvan ruokarytmi. Yllätti positiivisesti. Sain heti alkuun nukkua tosi hyvin ja pitkiäkin yöunia.

Toinen lapsi oli hieman vaateliaampi, heräsi useammin syömään yöllä. Mieheni oli vauvan syntymästä 2 ensimmäistä kk kotona, joten hän yleensä syötti yöllä lypsymaitoa ja imetin päivällä.

Molemmista olemme osanneet nauttia. Nyt nuorimmainen 14v, istuu sohvalla minun kanssa. Välillä ikävä niitä vauva-aikoja. Uskon AP, että osaat nauttia vauvastasi, nämä ovat meidän kokemuksia. Onnea odotukseen ❤️

Että kuitenkin sitten minäkin olin pääasiassa kotona vauvan/pikkulapsen kanssa. Luulin että illat jaksaisi kyläillä vauvan kanssa kavereilla tai he meillä, päivisin luuhata keskustassa jne. Kuitenkin kotona olo oli niin helppoa, että vähemmän tuli lähdettyä.

Vierailija kirjoitti:

Pyykin määrä yllätti myös. Ihan järjetöntä, miten paljon puolen metrin mittainen pötkylä tuotti likapyykkiä.

Mä luulin että pyykkiä olisi paljon, mutta ei. Ei puklannut koskaan, kuolasi vähän, selkäpskat sentään oli joskus.

uhrasin 18 parasta vuotta elämästäni ja nyt olen vanha ja vihainen.

Se, miten se kiristää parisuhdetta! Siis toki myös antaa paljon, ja yhdistää, mutta voihan valvominen ja korvatulehduskierre, siinä on parisuhdekin koetuksella.

Ja se, että lasten unirytmiin ei aina vaan voi vaikuttaa ja aamuvirkut voi saada iltavirkun lapsen tai tosinpäin.

Kaksi lasta kirjoitti:

Se miten erilaiset vauvat vaikuttavat kokemukseen vauvavuodesta. Esikoisella oli koliikki eli huusi ensimmäiset 3kk lähes putkeen. Tästä tuli itselle jonkinlainen paniikkihäiriö, sillä pyrin kaikin tavoin kontrolloimaan unia, ruokailuja jne jotta olisi helpompaa. Tästä oli vaikeaa luopua vaikka koliikki loppui ja vielä vuosi syntymän jälkeen saattoi sydän alkaa pamppailemaan jos kuulin jonkun TOISEN vauvan koliikkimaista itkua (on ihan omanlaisensa).  Jonkinlainen post-traumaattinen stressireaktio siis. 

Kuopus oli taas ns. helppo vauva ja oli muuten aika paljon helpompaa olla se "rento mutsi", joka vaan menee ja tekee ja nauttii. Tajusin silloin viimeistään, että vaikka niin luulin, en tehnyt mitään väärin esikoisen vauva-aikana tai epäonnistunut – vauva vain oli itkuisampi ja "vaikeampi"/ärsykkeille herkempi. Nyt hän on jo ihana 4v <3  Toisen lapsen syntymä oli itselle todella korjaava kokemus. 

NO TÄMÄ! Ja myös se, miten kamalasti vanhemmat äidit haluaa neuvoa. Sitten kun heillä on ollut kolme helppoa vauvaa, he luulevat olevansa vauvojen asiantuntijoita eivätkä millään kykene uskomaan, miten rankkaa voi olla.

Lapsiperheiden huonot palvelut.

Perjantaina joku kirjoitti Hesarissa, että yhdelläkin äidillä oli ollut 16 eri terkkaa raskausaikana.

Ja vauvan kanssa saa ravailla ympäri Helsinkiä, aina uudessa terveyskeskuksessa uudella terkalla, hankalan matkan takana, koronakulkuneuvoissa.

No en ole totta puhuen yllättynyt tai järkyttynyt oikein mistään vaan sellaista pitkälti on ollut kuin kuvittelinkin/toivoinkin. Mulla kyllä pettymyksiltä suojaava tekijä on varmaan se, että olen aika optimisti luonteeltani eikä mulla ollut kovin vaativia odotuksia perheellistymisen suhteen. Muiden äitien ja isien kanssa jutellessa ottavat lähes kaikki esille myös sen, että olimme mieheni kanssa parikymppisiä esikoisen syntyessä, omaa elämää aloittelevia nuoria, jotka eivät ottaneet asioita huonolla tavalla liian vakavasti. Ei osattu stressata. Jos olisin/olisimme saaneet lapset vanhempina niin olisin varmasti stressannut enemmän, sen olen jo oppinut. Ihanan naivina ja toiveikkaina perustimme siis perheen ja se on yllättänyt eniten kaikella ihanuudellaan. Koen vain olevani onnekas kun minulla on perhe, ihmisiä joita rakastan ja joiden kanssa saan jakaa niin paljon. Moni asia, minkä ajatellaan kuuluvan nuoruuteen/lapsettomuuteen, on minusta myös kiva kokea perheenä. Mm. interrailit lasten kanssa. Mutta tosiaan ilmeisesti pitää olla jonkin verran optimisti, että tykkää liikkua lastensa kanssa eikä koe sitä menetyksenä.

Meillä on nyt 2 lasta, 10 vuotias ja 2 vuotias. Esikoisen kanssa oli helppoa, ei oikeastaan mikään yllättänyt.

Nykyisessä perhetilanteessa se yllätti, kuinka paljon sotkua syntyy. Siivoan joka päivä astioita ja leikkien jälkiä. Kun saan edelliset siivottua, menee vähän aikaa ja taas on syntynyt sotkukaaosta 😢

Sekin yllätti, miten pienillä on heikko vastustuskyky. Nuorimmainen aloitti 1,5 vuotiaana päiväkodin. Hän on saanut n. 2 krt kuussa flunssan, eli lähes joka toinen viikko on kotona sairastamassa.

Se yllätti positiivisesti että sisaruksilla on ihana suhde keskenään, ja tunnen paljon rakkautta kun olen lasteni seurassa

Se miten hyvin kaikki loppujen lopuksi lutviutui. Osansa varmaan sillä, että ollaan miehen kanssa aika hyvä tiimi, ei tullut koskaan mitään kummempia riitoja "lastenhoitovuoroista" tms., aika silleen joustavasti mentiin. Ja meilläkin sekä esikoinen että kuopus koliikkivauvoja. Nyt neljä lasta jo teinejä, osaksi varmaan aika kultaa muistot?

Ehkä vastavuoroisuuden puute korkeintaan. Ensin itse olet hoitanut sukulaisten ja muiden lapsia yli kymmenen vuotta. Lähimpien sukulaisten lapsia hoidin jopa viikoittain (yön yli). Jälkikäteen ajatellen aika järjetöntä varmasti ollut auttaa noin paljon.

Nyt tosiaan jo omia lapsia ja edelleen ollaan tekemisissä näiden sukulaisten yms. kanssa eikä kukaan heistä ole kertaakaan suostunut hoitamaan minun lapsiani. Ehkä ei pitäisi olla yllättynyt, kun ovat aina vaan "hyväksikäyttäneet" muita, mutta kyllä tämä silti yllätti todella paljon.

Muuten ei tässä lapsiperhearjessa mitään yllättävää ole tullut. 

Se miten sitovaa touhu on. Aktiivisesti pitää vahtia 24/7. Siitä lähtien kun lapsi lähtee liikkeelle et pääse lapsen hereillä ollessa rauhassa istumaan sohvalle. Jos on haastava vauva niin jopa oma ruokailu voi olla hankalaa.

Toinen; miten paljon vauvat kakkaa. Jatkuvasti saa olla vaihtamassa vaippaa.

Se, kuinka täydellisesti rakastuisin lapsiperhe-elämään ja kokisin sen sekä hyvän parisuhteen tärkeimmäksi elämässäni. Vielä joskus lukiossa kaverit vitsailivat, että minä olisin se äiti, joka on tehnyt lapselle leivän jääkaappiin koulun jälkeen ja soittelisin, että nähdään illalla kun tulen työmatkalta. No, totta toinen puoli, sain kyllä hankittua myös sen hyvän koulutuksen, mutta esikoisen synnyttyä perhe-elämä löi halolla päähän ja tajusin, mitä aina olin halunnut. Miehen kanssa parisuhde syveni vauvan synnyttyä ja nykyään pyöritämme yhdessä suurperheemme tiimiä. Pohjaton rakkaus perheeseeni ja puolisoon on yllättänyt täysin. Pidän myös työstäni ja koen olevani onnekas, että puolisoni ansiosta myös sillä saralla olen voinut kehittyä. Silti perhe ja äitiys on minulle ykkönen.

Lapset ovat upeita persooniaan ja isossa perheessä eri ikävaiheita on mahtavaa seurata. Sisarusten keskinäistä rakkautta on myös upea seurata. Vanhemman valtava rooli kasvattajana on yllättänyt mutta niin on myös ylpeys niissä tilanteissa, kun huomaa lapsensa kasvaneen ja kehittyneen myös niissä hänelle haasteellisissa asioissa. Yhä edelleen sydäntä liikuttaa, kun lapsi luottaa vanhempaan ja pystyn vakuuttamaan hänet siitä, että äiti ja isä pitävät huolen. Kainaloon käpertyvä esiteini on hieno luottamuksen osoitus.

Perhe antaa uskomattoman paljon, käy rohkeasti sitä kohti.

Se yllätti itsessäni, että tajusin vasta lapset (2kpl 2 vuodessa) tehtyäni etten oikeasti ole mikään perinteinen äiti-ihminen. Olisin pärjännyt elämässä ilman lapsiakin.

Toinen asia joka yllätti oli järkyttävä meteli ja se ettei ennen 7 vuotta itsellänole hetken rauhaa muutakun yöllä.