Äitien jutut eivät kiinnosta!

Eipä ole helppoa silläkään, joka on kaveripiirin viimeisin lisääntyjä. Yhtäkkiä huomaa, että ne vanhat toverit, äitejä hekin ovat olleet jo pitkän aikaa. Muistelen kuinka kävimme usein filosofisia ja syvällisiä keskusteluja heidän kanssaan. Lapsivapaatakin heillä oli tai jos ei ollut, niin sovin silti joukkoon lapsettomana. Kun sain vihdoin oman lapsen ja luulin vanhojen kavereiden ja äitikonkareiden olevan hyvää seuraa, huomasin ettei joitain heistä kiinnostanut pätkääkään sen enempää vauva-arkeni kuin filosofiset keskustelutkaan. Heidän osaltaan se aika on jo ohi eivätkä halua enää nähdä ja kuulla yhdestäkään pikkulapsesta.

Minulle ainakin kävi niin, että lasten syntymien jälkeen löysin itseni. Niinkin kliseeltä kuin tuo kuulostaakin, mutta silti.

Ymmärsin, että en ole oikeasti se, joka olin "kavereiden" seurassa. Yritin kovasti esittää ekstroverttiä, sosiaalista, iloista ja menevää, enkä ymmärtänyt että syy silloiseen masennukseeni oli se, että esitin noita asioita.

Lasten synnyttyä olen oppinut eniten itsestäni. Olen oppinut sen, että olen enemmänkin introvertti, pohdiskeleva ja rauhallinen. Suuret ihmisjoukot ovat ahdistavia ja esim. kaupungilla käyminen "kaverin" kanssa on todella voimia vievää. Ei siksi, että pitää liikkua paikasta toiseen, vaan siksi, että ympärillä on paljon kaikkea ja paljon ihmisiä. Lisäksi tuossa tilanteessa pitäisi vielä olla sosiaalinen sen kaverin kanssa. 

Tuttavapiirissäni on niitä, jotka ajattelevat minun muuttuneen. Tai noh. Suurin osa tuttavistani ajattelee että minä olen muuttunut liikaa. Että olen tylsä ja yksioikoinen kun vietän illan mieluumin perheeni kanssa (sukkaa kutoen) kuin "kavereiden" kanssa kaupungilla. 
Itse näen asian niin, että olen vihdoinkin löytänyt sen, mitä oikeasti olen. Lapseni ja mieheni hyväksyvät minut juuri tälläisenä, eikä minun tarvitse esittää heille mitään. 
Olen tosissani kiitollinen miehestäni joka ikinen päivä (jopa niinä päivinä kun hän on raivostuttava), ja siitä, että hän ymmärsi etten ole muuttunut, olen vain oma itseni. Vihdoinkin. 

Muista ap tämä kirjoituksesi sinä päivänä jos/kun sinulla on lapsia ja tunnet olevasi yksin. On inhottavaa huomata olevansa "kavereidensa" hylkäämä, ja vieläpä kuulla syytöksiä hylkäyksestä. Kannattaa muistaa, että pikkulapsiaika on aika ylitsevyöryvää aikaa, ja vaikka kuinka silloin pyrkisi olemaan ajan hermolla, ei välttämättä enää jaksa keskustella politiikasta ja "syvällisistä" asioista, kun se pikkulapsiperheen arki pyörii päässä enemmän. 
Mieti ap, myös sitä, millaisen kuvan itsestäsi annat tällä tekstilläsi. Puhut miltei halveksuen tuntemistasi äideistä. Pystyisitkö kirjoittamaan tuon tekstisi esimerkiksi facebookiin? 

Älä käännä selkääsi ystävillesi, vaikka he kuinka vaikuttaisivat muuttuneen. Joku päivä sinä saatat tarvita apua, mutta keneltä sinä saat sitä, kun suhtaudut tuntemiisii ihmisiin noin suurella halveksunnalla? 
Ja ei, et tietenkään muutu, vaikka saisitkin lapsia. Et varmasti. Uskon uskon, aivan täysin. EI, en missään nimessä ole sarkastinen. *on sarkastinen