Lapsiperhearki tympäisee!

Varmasti tympäisi, jos olisin erehtynyt hankkimaan lapsia. Ennemminkin ihmettelen, miten joku saa tuosta touhusta mitään irti.

Se, että alkuvuosina teit asiat "tädydellä sydämellä", johtuu pikkulapsiaikana aivoissasi erittyneeestä oksitosiinihormonista. 

Harmilliselta kuulostaa. Pitäiskö miettiä mikä se ydin jutussa on mikä sua riepooo. Rutiinit? Vai puuttuuko elämässä jotain, mitä? Onko parisuhde OK? Jos sulla onkin vika työssä, ei kotijutuissa?

Itse olen ihmeekseni hyvin kestänyt lapsiperheen arkea. Mun salaisuus on se että mies jakaa vastuun ja työt ja emme ota asioita turhan vakavasti. Eli asialliset asiat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat. 

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 18:04"]

Varmasti tympäisi, jos olisin erehtynyt hankkimaan lapsia. Ennemminkin ihmettelen, miten joku saa tuosta touhusta mitään irti.

Se, että alkuvuosina teit asiat "tädydellä sydämellä", johtuu pikkulapsiaikana aivoissasi erittyneeestä oksitosiinihormonista. 

[/quote]

Mistä tiedät? On totta, että itsekin olin tosi paneutunut kun lapset aivan pieniä ja ihmettelin miten jotkut eivät huolehdi koululaistensa siitä ja tästä ja tuosta. Sitä jaksaa eri tavalla kun lapset pieniä.

Ihailen ihmisiä jotka tietävät asioita vaikkka eivät ole niitä kokeneet. Eli osaavat asettua toisen asemaan.

Tökki kyllä. Hankin rakastajan ja nyt elämä hymyilee. Enää minua ei harmita pikkuasiat ollenkaan ja vatsassa hyrisee aina kun tapaaminen lähestyy. Suosittelen muillekin.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 18:07"]

Ihailen ihmisiä jotka tietävät asioita vaikkka eivät ole niitä kokeneet. Eli osaavat asettua toisen asemaan.

[/quote]

Kyse on paitsi toisen asemaan asettumisesta, myös itsetuntemuksesta eli siitä, että tietää, millaisia asioita pitää tärkeinä tai yhdentekevinä, mukavina tai vastenmielisinä. Ihmettelen, kuinka moni haluaa itselleen arkea, jota täytyy jotenkin erikseen "kestää". -2

Kyllä, rutiinit riepoo ja tuntuu, että "tää on jo niin nähty" kun taaaas pesen pyykkiä, teen ruokaa, järjestelen leikki-ikäisen kanssa leluja paikoilleen, käyn läpi lasten syysvaatteita ja kuskaan esikoista harrastukseen. En jotenkin enää saa siitä touhusta irti...

Mies on ihan ok. Hassuttelee lasten kanssa, huolehtii meidän autoista ja nurmikon leikkuusta, polttopuista, kuskailee minua useammin lapsia harrastuksiin jne. Minä se kuitenkin olen, jolla on päävastuu lasten arjen sujumisesta, mies "auttelee".

Työni on sitä, mitä todella haluan tehdä ja pääsen hyvin työn imuun työaikana. Olen työhön ollut tosi tyytyväinen, mutta nyt hieman on kyllä ollut ei-niin-kivoja kuvioita töissäkin lähiaikoina, mutta työstä itsessään pidän.

Ehkä elämästä puuttuu jotain, haen jotain, koska tuossa vuosi sitten ihastuinkin pitkästä aikaa kunnolla. En kuitenkaan pettänyt.

Nyt mulla on oma harrastuskin, mutta sekään ei auta arjen tympäisemiseen. Siis auttaa kyllä siksi aikaa, kun pääsee niistä arkikuvioista pois...

Kiitos tuosta tiedosta, että hormonaalisista syistä pikkulapsiaikana kokee enemmän hyvänolontunnetta. Ehkä se vaan on niin. Meillä nuorinkin jo on 5-vuotias.

Itse olen vielä pitänyt itseäni äitityyppisenä, halunnut lapsia nuoresta lähtien (lapset saatu 25v+ ->eteenpäin) ja tosiaan lasten ensivuodet menikin onnen huumassa. Nyt on kyllä ollut karu pudotus siitä maan kamaralle...

t. ap

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 18:11"]

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 18:07"]

Ihailen ihmisiä jotka tietävät asioita vaikkka eivät ole niitä kokeneet. Eli osaavat asettua toisen asemaan.

[/quote]

Kyse on paitsi toisen asemaan asettumisesta, myös itsetuntemuksesta eli siitä, että tietää, millaisia asioita pitää tärkeinä tai yhdentekevinä, mukavina tai vastenmielisinä. Ihmettelen, kuinka moni haluaa itselleen arkea, jota täytyy jotenkin erikseen "kestää". -2

[/quote]Sen saa aikaan rakkaus. Ja rakkaus myös kantaa rankan arjen yli.

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 18:26"]

Sen saa aikaan rakkaus. Ja rakkaus myös kantaa rankan arjen yli.

[/quote]

Kenet kantaa, kenet ei. Itselleni ei ainakaan riitä minkäänlainen tunnekokemus hyvitykseksi siitä, että oma elämäni on täysin arvojeni vastaista ja epätyydyttävää. -2

Ehkä voisit vähän hellittää? Kuulostaa kuin vähän liikaa suorittaisit niitä pakollisia juttuja. Joskus ruoka voi olla vaikka riisipuuroa ja lapset voi leikkiä keskenään, pelaat silloin kun siltä tuntuu. Olen itse kokenut saman väsymyksen kun iltaisin odottaa lasten nukkumaanmenoa että olis "päivän työt kunnialla päätöksessä".

Silloin pitää hellittää, viedä enemmän lapsia vaikka isoon puistoon ja ottaa itelle kirja mukaan tai pyytää hoitoapua ja mennä miehen kanssa metsälenkille tai vaikka tennishalliin, ihan jotain laiskaa mitä ei tarvi kauheesti suunnitella. Suunnittelet ja suoritat liikaa, lapset pärjää vaikket aina lukisi iltasatua, ei pidä kuvitella että sellaista täydellistä lapsentahtista elämää muka aina kaikilla olisi. Jos tytär mankuu uimahalliin ja minulla on hyvä kirja kesken niin joskus olen itsekäs ja sanon ei nyt. Ei aina tarvitse uhrautua muiden parhaan tai mieleitekojen vuoksi, muista itsesi myös. Se tekee hyvää lapsille ja miehellekin. Rentoudu niin kohta huomaat taas nauttivasi perhearjesta.

Mielestäni elämäni ei kuitenkaan ole arvojeni vastaista. Olen aina tykännyt lapsista ja halunnut lapsia, mutta voi tökititök miltä tämä juuri nyt maistuu.

Mietin alkavaa syksyä ja koululaisen tulevia läksyjä ja kokeita, päiväkotikuskailuja, loputtomia kotitöitä jne. Ajatus jostain lastenvaatekutsuistakaan ei nyt yhtään innosta, vaikka vielä pari vuotta sitten oikein pakahduin innosta mennessäni moisille.

Olenko mä sitten muuttunut tai sitten se, että lapset eivät ole enää niin pieniä ja lähellä, en ole jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja hoitamassa heitä enää koko aikaa, ehkä se ei ole enää niin palkitsevaa. Lapsilla on omat kaverinsa ja puuhansa jo, äiti ei ole enää ihan niin kaikki kaikessa, mutta heidän asioistaan huolehtiminen vie silti liki kaiken vapaa-ajan... Ehkä se on sellainen tiivis pikkulapsen ja äidin välinen tunneside, joka on nyt väljentynyt ja jättänyt sen aukon ja tehnyt arjen puurtamisesta tyhjempää....? En tosiaan itsekään tiedä mikä mua riivaa.

ap

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 18:37"]

Ehkä voisit vähän hellittää? Kuulostaa kuin vähän liikaa suorittaisit niitä pakollisia juttuja. Joskus ruoka voi olla vaikka riisipuuroa ja lapset voi leikkiä keskenään, pelaat silloin kun siltä tuntuu. Olen itse kokenut saman väsymyksen kun iltaisin odottaa lasten nukkumaanmenoa että olis "päivän työt kunnialla päätöksessä".

Silloin pitää hellittää, viedä enemmän lapsia vaikka isoon puistoon ja ottaa itelle kirja mukaan tai pyytää hoitoapua ja mennä miehen kanssa metsälenkille tai vaikka tennishalliin, ihan jotain laiskaa mitä ei tarvi kauheesti suunnitella. Suunnittelet ja suoritat liikaa, lapset pärjää vaikket aina lukisi iltasatua, ei pidä kuvitella että sellaista täydellistä lapsentahtista elämää muka aina kaikilla olisi. Jos tytär mankuu uimahalliin ja minulla on hyvä kirja kesken niin joskus olen itsekäs ja sanon ei nyt. Ei aina tarvitse uhrautua muiden parhaan tai mieleitekojen vuoksi, muista itsesi myös. Se tekee hyvää lapsille ja miehellekin. Rentoudu niin kohta huomaat taas nauttivasi perhearjesta.

[/quote]

Kiitos! Uskon tässä olevan perää. Suoritan ilmeisesti tosi paljon, koska liki kaikki vapaa-aika tuntuu menevän lasten ja kodin hoitamisen ympärillä. Ehkä mulla on vaan mitta täyttynyt / olen väsynyt tähän aikani hyvin jaksettuani täydellisyyden tavoittelua..

ap

Itse miettisin sinun tilanteessasi ensimmäisenä arjen rutiineja uudelleen. Onko jotain mitä voit jättää tekemättä, voisiko mies ottaa päävastuun vaikka pyykkihuollosta, voisiko läksyjen tekoa jotenkin tehostaa (tehdään samalla kun sinä laitat ruokaa, ensin yritetään itse ja sitten vasta pyydetään apua tmv.). Karsisin nyt surutta pois kaiken vähänkin turhan ja delegoisin hommia. Toivottavasti voit puhua tilanteestasi miehesi kanssa ja saada häneltäkin tukea. Kokeile ottaa kunnolla omaa aikaa. Lähde kurssille, aloita jumppa tai sovi että sinulla on säännöllisesti ihan oma hetki ja mies lähtee vaikka lasten kanssa mummolaan. Luovu siitä ajatuksesta että kaiken pitäisi olla täydellistä. Ihan hyvin voit joskus lämmittää lapsille mikrossa kaupan makaronilaatikkoa ja ilmoittaa perheelle että tänään sinun pitää levätä.

Mutta mieti toisaalta sitä kaikkea mitä sinulla on. Olisiko elämä mielekästä ilman ihania lapsiasi, miestäsi, kotiasi? On ihan normaalia että tulee kausia jolloin kaikki tympii. Välillä oma elämä on paskin mahdollinen elämä eikä mitenkään jaksa nähdä siinä mitään loisteliasta. Hyväksy sekin ja luota siihen että tilanne ei ole pysyvä. Muista myös että sitä samaa tylsää suorittamista meidän kaikken arki lopulta on. Lapsettomatkin ihmiset pyykkäävät, kokkaavat ja siivoavat ihan samalla tavalla. Heilläkin on omat huolensa ja murheensa.

Koita löytää nyt syksystä iloa ja pieniä odottamisen arvoisia juttuja. Tsemppiä! :)

Itselläni helpotti kun vähensin imuroinnin kolmasosaan entisestään. En lue enää joka ilta iltasatua. Pyydän lapsia välillä laittamaan yhdessä itselleen aamupalan / välipalan. Teen usein työlistan lapsille ja he tekevät listalla olevat työt omatoimisesti porukalla (pikaimurointi, ulkovaatteiden ja kenkien järjestäminen kuistilla, kukkien kastelu, sänkyjen petaaminen jne).

Olen siirtynyt hoitajasta enemmän opastajaksi ja avustan tarvittaessa. Läksyihin en juurikaan sekaannu ellei lapset kysy apua. Kysyn vain että onko ne tehty ja senkin vain pari kertaa. Jos eivät sitten tee niin kärsikööt itse seurauksensa (tämä mahdollista koska lapsille itselleen on tärkeää että läksyt olisi aina tehtynä).

Lasten kasvaessa äidin toimintatapojenkin tulee muuttua ! Koen että lapsille on hyötyä että he tekevät osansa kotitöistä ja tuntevat itsensä siinä hyödyllisiksi ja lisäksi oppivat tekemään monia kotitöitä siinä samalla. Ja pointti on että oikeasti siirrät joistakin töistä vastuun lapsille... Palkitset vaikka siitä kun omatoimisesti ovat petanneet sänkynsä 7 aamuna...

Jotenkin tuttu tunne. Minulla liittyi myös 40-kriisiin. Tuntui, että tässäkö se kaikki oli. Lapset oli päiväkoti-iässä ja ala-asteella.

Ratkaisin pulman hommaamalla oman elämän siihen mukaan eli tein aikaa omalle harrastukselleni. Otin kylmästi vapaata perhe-elämästä ja nautin omista jutuista. Sinänsä minun oli helppo, koska liikunta oli aina ollut intohimoni, mutta se oli jäänyt jonnekin taka-alalle. Se vei minut nuo vuodet yli ja sain elää myös ns. omaa elämää kisamatkoilla yms.

Joten oma neuvoni on, että luo myös oma elämä siihen matkaan. Jokin juttu, joka on vain sinun ja on sinulle tärkeä. Ei pelkästä työstä ja lapsista kukaan elä.

Kuulostaa aika tutulta. Pääsin onnekseni eroon tuosta perhelehtien esittelemöstä arjesta. Yritin pitää viihtyisän, siistin kodin, kauniisti puetut lapset ja harrastaa ties mitä. Kaupasta oli pakko ostaa kaikenlaista tyyliin: hei meidän lapsilla ei ole frisbeetä, pitäähän niiden kanssa heitellä, nyt me heitellään iltaisin yhdessä tätä lähikentällä ettei ne jää sellaisesta paitsi. Ja joka ilta oli täytettävä se uima-allas takapihalle vaikka inhoan sitä kuraa ja märkiä pyyhemyttyjä, askartelin ja leivoin synttäreille kauheasti kaikenlaista, kaikki piti suorittaa niin mainiosta.

Sitten tuli masennus. Vauvojen kanssa oli niin ihanaa, miksi pitääkin jaksaa puuhata niin paljon nykyään. Sit ei menty enää puistoon niin hiton hiekkakakkuja tekemään, lapset teki ite pihassa ja minä lojuin riippumatossa, en silitä enää juuri koskaan, synttäreillä voi olla kaupan keksejä ja voin puuhailla omiani vaikka tyttöjen hiukaset ei ole letitetty nätisti. Ei tule enää se tunne että tuo ja tuo on tekemättä, lapsetkin oppii ehkä kunnioittamaan äitiään muunakin kuin tarpeiden täyttäjänä. Jos oppii :)

Oma äitini ei meidän kanssa aikaa viettänyt yhtään ja siksi ehkä yllätän vieläkin välillä itseni ylisuorittamasta vanhemmuutta ja elämää yleensäkin. Perfektionisti kun olen mutta samalla vähän laiska ihminen niin ikinä en tavoitteeseeni pääse. Parempi höllätä tavoitteita.

Lopeta kaikenlaisten perhe- ja naistenlehtien lukeminen, ne luo vääriä mielikuvia. Mökkiohjelmistakin välillä masennun;  kun meidän lapset ei saa kokea mökkilapsuutta! Me tarvittais mökki! Lapset ei ole olleet lapissakaan. Jää paitsi laskettelusta! Ja entäs telttailu! Kesäleirit! Saaristolapsuus! Jouluna on oltava kaikki mahdollinen perinneruoka, joulupukki ja puhdas koti. jnejne. 

Keksin kyllä aina lisää mitä ihanaan perhe-elämään tarvitaan mutta oikeesti parempi unohtaa ne kaikki ja kutoa vähän rauhassa jalat sohvalla :) Siivoankin nykyään kun inspiraatio iskee. Ja mies ja lapset saa tehdä osansa. Kohtalaisen siisti riittää useimmiten.

Mutta kun se raskautuminen oli niin ihanaa ja tärkeintä koko maailmassa aikanaan?

Äidinrakkaus , jota lapsettomat eivät ikinä voi kokea tai ymmärtää?

Oli ihanaa raskautua? Ja saada se elämän täyttymys?

[quote author="Vierailija" time="24.08.2014 klo 19:04"]

Läksyihin en juurikaan sekaannu ellei lapset kysy apua. Kysyn vain että onko ne tehty ja senkin vain pari kertaa. Jos eivät sitten tee niin kärsikööt itse seurauksensa (tämä mahdollista koska lapsille itselleen on tärkeää että läksyt olisi aina tehtynä).

[/quote]

Tätä ihmettelen, että vanhemmat tuntuu ottavan nykyään hirveän suuren roolin lasten ja nuorten koulunkäynnissä. Meillä ei vanhemmat koskaan tarjonneet apua läksyjen teossa tai huolehtineet, että kokeisiin luetaan tai tarkastaneet, että repussa on kaikki tarvittavat kirjat, kynät ja kumit kuin korkeintaan ekana koulupäivänä joka vuosi. Auttoivat kyllä, jos pyydettiin apua johonkin ongelmaan. Jos jotain unohtui tai jätti tekemättä, niin se oli kärsittävä omissa nahoissa ja ihan ekasta luokasta lähtien. Ja siitähän sitten opittiin huolellisiksi. Ja kiitettävien arvosanojen oppilaita ollaan oltu kaikki sisarusten kanssa.

Oon kattonu sivusta, kun mun naispuolinen työkaveri suunnittelee puhelimitse lukiossa olevan pojan kanssa yhdessä kurssijärjestystä ja puhuu jonkun esseen kirjoittamisesta yhdessä sitten illalla.

Voiko tuollainen paapominen oikeasti valmistaa lasta tai nuorta kovin hyvin tulevaan?

Voisko osan rutiinijutuista siirtää miehelle? Siis niin että hän alkaa tehdä ne säännöllisesti ja kyselemättä sulta joutavanpäiväisiä. Jos aluksi tuntuu, että hän alussa unohtaa jotain oleellista (esim. lasten päivähoitotarvikkeiden pakkauksessa saa murehtia, muistaako kaiken), niin tehkää ihan reilusti yksityiskohtainen lista ranskalaisille viivoille, mitä kaikkea piti siinä hommassaan huomioida. 

Minusta se on tosi raskasta, jos itse joutuu olemaan "vetovastuussa" kaikesta, ja toinen vain auttelee niin että itse joutuu kuitenkin muistuttelemaan, neuvomaan ja tarkistelemaan. Osittain tuollainen tilanne on usein itse aiheutettu, jos on alusta asti ottanut sen huolehtijan roolin, eikä anna tai vaadi muiden osallistumista, eikä luota siihen että toinen pärjää.

Perhe vie naiselta kaiken ajan ja usein myös rahat. Miehiltä harvemmin. Ei ihme, että tökkii. Olen itsekin perheellinen, mutta eronnut ja sitä kautta saanut itselleni aikaa vähän kuin vahingossa. Se on tehnyt hyvää. Tämä ei tietenkään tarkoita, että suosittelen eroa vaan että sinun pitää saada olla muutakin kuin äiti. Millä tavoin- sen tiedät vain sinä. Minulle riittää että saan olla kotona yksin. Tai istua kahvilassa lukemassa ilman että mietin, mitä kaupasta pitää ostaa ja joko se kello on noin paljon, nyt äkkiä ruoanlaittoon.

Siskollani on kolme kouluikäistä lasta enkä voi ymmärtää, että hän ei juuri koskaan ehdi kylään tai mihinkään. Aina on töistä kiiruhdettava kotiin pyörittämään sitä arkea. Ja viikonlopuksi perheen kanssa mökille. Kuka tuollaista jaksaa?

Kauanko olet ollut kotona? Oletko välissä ollut työelämässä? Oletko unohtanut itsesi, anna miehelle osa vastuusta ja anna löydä itsesi jälleen.