Muita ns. tunnekylmän lapsuuden eläneitä kohtalontovereita?

Samaa kokenut itsekin.Koskaan ei kannustettu tai sanottu mitään positiivista.Ei halattu eikä saanut näyttää tunteita.

Kylmää ja välinpitämätöntä,alkoholin huuruista lapsuutta joutunut kokemaan.

Meillä ikävät tuntemukset kuitattiin ostamalla jotain.

Kohtalotovereita.

Meidän perheessä ei ollut rahaa liiemmin, köyhiä oltiin, mutta onneksi vanhemmilla ei ollut alkoholiongelmaa. Itse koen, että elin tunnekylmässä kodissa, sillä lapsille ei sallittu tunteiden näyttämistä. Joskus mietin, oliko koti kylmä, kun vanhemmilla oli raivokkaita riitoja, mutta pitkät mökötysjaksot taisi keikauttaa tilanteen kylmän puolelle. Pakkoavioliitot oli harvoin onnellisia, ei ainakaan omien vanhempien kohdalla.

Minun äitini oli kotiäiti, mutta mitään lämmintä kohtelua häneltä sai aniharvoin. Tiuskimista, huutamista ja mollaamista sai senkin edestä.

Meillä oli ihan tavallista, että jos joku lapsista esim. kaatoi vahingossa mukin lattialle niin isä karjui kurkku suorana kirosanoja. Ylipäätään meillä huudettiin paljon, paitsi lasten piti "tietenkin" olla hiljaa. Saatiin näkyä muttei kuulua.

Tunnekylmä lapsuus voi olla myös köyhässä perheessä. Ei oo edes niitä seteleitä, joihin kuivata kyyneleensä.

Älkää hyvät ihmiset odottako vanhemmiltanne liikoja läsnäolemisenkaan suhteen yms.

Olkaa aikuisia ja käsittäkää vanhemmuuden haasteet.

Kasvakaa aikuisiksi, oman elämänne tekijöiksi.

Kun olisi tarvinnut sitä halausta eikä saanut. Se tuntui ihan mielettömän tyhjältä. Kerrankin huusin teininä äidilleni että mitä mun pitää oikein tehdä että saan sulta edes yhden halauksen. Se kääntyi vaan katsomaan ikkunasta ulos ja alkoi puhua jostakin kolmossijoitusasunnon hankkimisesta.

Vierailija kirjoitti:

Älkää hyvät ihmiset odottako vanhemmiltanne liikoja läsnäolemisenkaan suhteen yms.

Olkaa aikuisia ja käsittäkää vanhemmuuden haasteet.

Kasvakaa aikuisiksi, oman elämänne tekijöiksi.

Kuulostat antavasi hyväksynnän huonolle kasvatukselle. Lähes jokainen lapsi tarvitsee lapsuutensa ajan ainaskin rakkautta. Itkeehän tällä palstalla aikuiset ihmisetkin yksinäisyyttä ja sitten kun asiaa ajatellaan lasten silmin niin musertavammin lapset kokee rakastamattomuuden. Vanhemman tehtävä on huolehtia lapsensa hyvinvoinnista.

Vierailija kirjoitti:

Kun olisi tarvinnut sitä halausta eikä saanut. Se tuntui ihan mielettömän tyhjältä. Kerrankin huusin teininä äidilleni että mitä mun pitää oikein tehdä että saan sulta edes yhden halauksen. Se kääntyi vaan katsomaan ikkunasta ulos ja alkoi puhua jostakin kolmossijoitusasunnon hankkimisesta.

Viilee mamma! Omani teki saman, mutta ei puhunut sijoitusasunnoista, vaan kääntyi viinapullolleen.

Vierailija kirjoitti:

Kun olisi tarvinnut sitä halausta eikä saanut. Se tuntui ihan mielettömän tyhjältä. Kerrankin huusin teininä äidilleni että mitä mun pitää oikein tehdä että saan sulta edes yhden halauksen. Se kääntyi vaan katsomaan ikkunasta ulos ja alkoi puhua jostakin kolmossijoitusasunnon hankkimisesta.

Tai sitten äitisi teki ihan oikein, jos olit huomionhakuinen prinsessa.

Vierailija kirjoitti:

Älkää hyvät ihmiset odottako vanhemmiltanne liikoja läsnäolemisenkaan suhteen yms.

Olkaa aikuisia ja käsittäkää vanhemmuuden haasteet.

Kasvakaa aikuisiksi, oman elämänne tekijöiksi.

Omat lapsuuden kokemukset muistuvat mieleen niiden vaatimuslistojen myötä, joita nykyvanhemmuudelle on asetettu.

Halauksien ja hellyydenosoitusten arvoa ei voi rahassa mitata.

Samoja kokemuksia. Tunnekylmyyden lisäksi oli myös väkivaltaa ja alkoholismia. Lapset eivät saneet näkyä eivätkä kuulua, meitä tiettyjä lapsia mielestäni jopa vihattiin. Eräs kohtaaminen naapurin naisen kanssa on jäänyt elävästi mieleen: hän kysyi minulta, halataanko minua koskaan kotona, otetaanko syliin? Vastasin kummastuneena että ei. Miksi silleen muka tehtäisiin? Meillä kosketus oli koivunvitsa, avokas naamalle tai nyrkki. Tai tukistaminen. Tai selkään antaminen. Tai vyöllä hakkaaminen. Nämä oli meidän perheessä tapoja koskettaa.

Ihme kyllä kykenen rakkauteen ja haluan suhteissani kosketusta ja hellyyttä, aika kovastikin.

Mä tykkään halailla ihmisiä etenkin kännissä baarissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olisi tarvinnut sitä halausta eikä saanut. Se tuntui ihan mielettömän tyhjältä. Kerrankin huusin teininä äidilleni että mitä mun pitää oikein tehdä että saan sulta edes yhden halauksen. Se kääntyi vaan katsomaan ikkunasta ulos ja alkoi puhua jostakin kolmossijoitusasunnon hankkimisesta.

Tai sitten äitisi teki ihan oikein, jos olit huomionhakuinen prinsessa.

Miksi huomionhakuinen prinsessa ei saa halia, kun tarvis?! Just suomalainen ajatusmalli, että ei pidä saada huomiota jos sitä hakee. Eikö oikeasti just toisin päin, mitä enemmän on huomionhakuinen, sitä enemmän annetaan huomiota. Ja kas, enää ei olekaan niin huomionhakuinen! Sai mitä tarvitsi ja kaikki hyvin.

Ei ihme, että suomalaiset on masentuneita. Kaikkeen vastataan vaan pahalla ja kovalla.

Meidän pohjattoman tunteettomassa lapsuudenkodissa sai turpiin niin että tuntui. Isä hakkasi sekä selvänä että kännissä vyöllä (solkipuoli) ja jos oli hänen mielestään syyllistynyt tarpeeksi pahoihin juttuihin, niin sitten potkittiin kengät jalassa lattialla ihan mustelmille. Jos itkit, oli ruumiillinen kuritus vieläkin kovempaa. Monesti tuli hätäpissit lattialle, jotka piti tietenkin itse siivota pois. Kummallekin vanhemmalleni maistui alkoholi aika reippaasti, äidilleni vieläkin enemmän kuin isälleni. Isä joi vain yhden illan, joko perjantain tai lauantain, mutta äitini oli taipuvainen juomaputkiin, jotka isäni vielä eläessään pisti poikki viimeistään toisen juomaillan jälkeen. Leskeksi jäätyään äitini saattoi juoda 15-16 päivääkin putkeen. Siskoni soitti silloin usein ja sanoi, että äiti on taas toimitettava katkaisuhoitoon. Varhaisin muistoni äidistäni humalassa on se, kun olin 9-vuotias. Hän teki jouluruokia ja valmis lanttulaatikko tippui uunistaoton jälkeen lattialle. Myös vanhempieni kännitappeluissa oli kestämistä. Ne alkoivat yleensä siitä, kun äitini ärsytti isääni niin kauan, että isäni lopulta menetti malttinsa ja alkoi jahdata äitiäni, joka pakeni yleensä ensin pöydän alle ja pinkoi sieltä sitten ulos, jos ehti. Yleensä hän ei ehtinyt, josta seurasi muksintaa. Lapsuus siinä perheessä oli todella turvatonta. Tämä kaikki tapahtui "kultaisella" 1960-luvulla. Muutin pois kotoa asumaan yksikseni jo 15-vuotiaana vuonna 1970. En kestänyt enempää sitä elämää, ajattelin, että sekoan, jos joudun vielä asumaan päivääkään saman katon alla vanhempieni kanssa. 1990-luvulla äitini tokaisi minulle kerran puhelimessa, että hän ei ole koskaan tehnyt eikä sanonut mitään sellaista, mitä tarvitsisi pyytää anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Meidän pohjattoman tunteettomassa lapsuudenkodissa sai turpiin niin että tuntui. Isä hakkasi sekä selvänä että kännissä vyöllä (solkipuoli) ja jos oli hänen mielestään syyllistynyt tarpeeksi pahoihin juttuihin, niin sitten potkittiin kengät jalassa lattialla ihan mustelmille. Jos itkit, oli ruumiillinen kuritus vieläkin kovempaa. Monesti tuli hätäpissit lattialle, jotka piti tietenkin itse siivota pois. Kummallekin vanhemmalleni maistui alkoholi aika reippaasti, äidilleni vieläkin enemmän kuin isälleni. Isä joi vain yhden illan, joko perjantain tai lauantain, mutta äitini oli taipuvainen juomaputkiin, jotka isäni vielä eläessään pisti poikki viimeistään toisen juomaillan jälkeen. Leskeksi jäätyään äitini saattoi juoda 15-16 päivääkin putkeen. Siskoni soitti silloin usein ja sanoi, että äiti on taas toimitettava katkaisuhoitoon. Varhaisin muistoni äidistäni humalassa on se, kun olin 9-vuotias. Hän teki jouluruokia ja valmis lanttulaatikko tippui uunistaoton jälkeen lattialle. Myös vanhempieni kännitappeluissa oli kestämistä. Ne alkoivat yleensä siitä, kun äitini ärsytti isääni niin kauan, että isäni lopulta menetti malttinsa ja alkoi jahdata äitiäni, joka pakeni yleensä ensin pöydän alle ja pinkoi sieltä sitten ulos, jos ehti. Yleensä hän ei ehtinyt, josta seurasi muksintaa. Lapsuus siinä perheessä oli todella turvatonta. Tämä kaikki tapahtui "kultaisella" 1960-luvulla. Muutin pois kotoa asumaan yksikseni jo 15-vuotiaana vuonna 1970. En kestänyt enempää sitä elämää, ajattelin, että sekoan, jos joudun vielä asumaan päivääkään saman katon alla vanhempieni kanssa. 1990-luvulla äitini tokaisi minulle kerran puhelimessa, että hän ei ole koskaan tehnyt eikä sanonut mitään sellaista, mitä tarvitsisi pyytää anteeksi.

Karmeeta! Teijjän perhees ois tarvittu kymmeniä lasuja.

Vierailija kirjoitti:

Samaa kokenut itsekin.Koskaan ei kannustettu tai sanottu mitään positiivista.Ei halattu eikä saanut näyttää tunteita.

Kylmää ja välinpitämätöntä,alkoholin huuruista lapsuutta joutunut kokemaan.

Sama täällä. Jäljet jätti.

Raivoamista, henkistä alistamista ja vähättelyä - sitähän se oli oli kotona isoilta osin. Olin lapsuudessani ja nuoruudessani onneksi paljon pois kotoa. Ja nuoremmat sisarulseni olivat näin ollen enemmän sen vaikutuspiirissä. Ja sen näkee heidän aikuisuudessaan.

Totean myös, että jos jo aikuistuneita lapsia ei näy lapsuudenkodissa kuin kyläilemässä kuten vieraat konsanaan tai jos lapsenlapset eivät koskaan vietä kahden keskistä aikaa isovanhempien kanssa pitää isovanhemman katsoa peiliin.