Muita ns. tunnekylmän lapsuuden eläneitä kohtalontovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän pohjattoman tunteettomassa lapsuudenkodissa sai turpiin niin että tuntui. Isä hakkasi sekä selvänä että kännissä vyöllä (solkipuoli) ja jos oli hänen mielestään syyllistynyt tarpeeksi pahoihin juttuihin, niin sitten potkittiin kengät jalassa lattialla ihan mustelmille. Jos itkit, oli ruumiillinen kuritus vieläkin kovempaa. Monesti tuli hätäpissit lattialle, jotka piti tietenkin itse siivota pois. Kummallekin vanhemmalleni maistui alkoholi aika reippaasti, äidilleni vieläkin enemmän kuin isälleni. Isä joi vain yhden illan, joko perjantain tai lauantain, mutta äitini oli taipuvainen juomaputkiin, jotka isäni vielä eläessään pisti poikki viimeistään toisen juomaillan jälkeen. Leskeksi jäätyään äitini saattoi juoda 15-16 päivääkin putkeen. Siskoni soitti silloin usein ja sanoi, että äiti on taas toimitettava katkaisuhoitoon. Varhaisin muistoni äidistäni humalassa on se, kun olin 9-vuotias. Hän teki jouluruokia ja valmis lanttulaatikko tippui uunistaoton jälkeen lattialle. Myös vanhempieni kännitappeluissa oli kestämistä. Ne alkoivat yleensä siitä, kun äitini ärsytti isääni niin kauan, että isäni lopulta menetti malttinsa ja alkoi jahdata äitiäni, joka pakeni yleensä ensin pöydän alle ja pinkoi sieltä sitten ulos, jos ehti. Yleensä hän ei ehtinyt, josta seurasi muksintaa. Lapsuus siinä perheessä oli todella turvatonta. Tämä kaikki tapahtui "kultaisella" 1960-luvulla. Muutin pois kotoa asumaan yksikseni jo 15-vuotiaana vuonna 1970. En kestänyt enempää sitä elämää, ajattelin, että sekoan, jos joudun vielä asumaan päivääkään saman katon alla vanhempieni kanssa. 1990-luvulla äitini tokaisi minulle kerran puhelimessa, että hän ei ole koskaan tehnyt eikä sanonut mitään sellaista, mitä tarvitsisi pyytää anteeksi.

Karmeeta! Teijjän perhees ois tarvittu kymmeniä lasuja.

Tuollaisten perheiden lapsista ei voi koskaan tulla eheitä aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Samoja kokemuksia. Tunnekylmyyden lisäksi oli myös väkivaltaa ja alkoholismia. Lapset eivät saneet näkyä eivätkä kuulua, meitä tiettyjä lapsia mielestäni jopa vihattiin. Eräs kohtaaminen naapurin naisen kanssa on jäänyt elävästi mieleen: hän kysyi minulta, halataanko minua koskaan kotona, otetaanko syliin? Vastasin kummastuneena että ei. Miksi silleen muka tehtäisiin? Meillä kosketus oli koivunvitsa, avokas naamalle tai nyrkki. Tai tukistaminen. Tai selkään antaminen. Tai vyöllä hakkaaminen. Nämä oli meidän perheessä tapoja koskettaa.

Ihme kyllä kykenen rakkauteen ja haluan suhteissani kosketusta ja hellyyttä, aika kovastikin.

Vertaistukea sinulle tästä biisistä.

Kuuntele sanat. Menee aika syvälle ihon alle tämä rap biisi.

Siis tämä biisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän pohjattoman tunteettomassa lapsuudenkodissa sai turpiin niin että tuntui. Isä hakkasi sekä selvänä että kännissä vyöllä (solkipuoli) ja jos oli hänen mielestään syyllistynyt tarpeeksi pahoihin juttuihin, niin sitten potkittiin kengät jalassa lattialla ihan mustelmille. Jos itkit, oli ruumiillinen kuritus vieläkin kovempaa. Monesti tuli hätäpissit lattialle, jotka piti tietenkin itse siivota pois. Kummallekin vanhemmalleni maistui alkoholi aika reippaasti, äidilleni vieläkin enemmän kuin isälleni. Isä joi vain yhden illan, joko perjantain tai lauantain, mutta äitini oli taipuvainen juomaputkiin, jotka isäni vielä eläessään pisti poikki viimeistään toisen juomaillan jälkeen. Leskeksi jäätyään äitini saattoi juoda 15-16 päivääkin putkeen. Siskoni soitti silloin usein ja sanoi, että äiti on taas toimitettava katkaisuhoitoon. Varhaisin muistoni äidistäni humalassa on se, kun olin 9-vuotias. Hän teki jouluruokia ja valmis lanttulaatikko tippui uunistaoton jälkeen lattialle. Myös vanhempieni kännitappeluissa oli kestämistä. Ne alkoivat yleensä siitä, kun äitini ärsytti isääni niin kauan, että isäni lopulta menetti malttinsa ja alkoi jahdata äitiäni, joka pakeni yleensä ensin pöydän alle ja pinkoi sieltä sitten ulos, jos ehti. Yleensä hän ei ehtinyt, josta seurasi muksintaa. Lapsuus siinä perheessä oli todella turvatonta. Tämä kaikki tapahtui "kultaisella" 1960-luvulla. Muutin pois kotoa asumaan yksikseni jo 15-vuotiaana vuonna 1970. En kestänyt enempää sitä elämää, ajattelin, että sekoan, jos joudun vielä asumaan päivääkään saman katon alla vanhempieni kanssa. 1990-luvulla äitini tokaisi minulle kerran puhelimessa, että hän ei ole koskaan tehnyt eikä sanonut mitään sellaista, mitä tarvitsisi pyytää anteeksi.

Karmeeta! Teijjän perhees ois tarvittu kymmeniä lasuja.

Itku tuli kun luin tämän. Miksi vanhemmat hankkii lapsia jos ne on kuitenkin vain taakaksi? Oletan että kirjoittajakin on nainen. Miten isä voi hakata etenkään tyttölapsia?

Vierailija kirjoitti:

Meidän pohjattoman tunteettomassa lapsuudenkodissa sai turpiin niin että tuntui. Isä hakkasi sekä selvänä että kännissä vyöllä (solkipuoli) ja jos oli hänen mielestään syyllistynyt tarpeeksi pahoihin juttuihin, niin sitten potkittiin kengät jalassa lattialla ihan mustelmille. Jos itkit, oli ruumiillinen kuritus vieläkin kovempaa. Monesti tuli hätäpissit lattialle, jotka piti tietenkin itse siivota pois. Kummallekin vanhemmalleni maistui alkoholi aika reippaasti, äidilleni vieläkin enemmän kuin isälleni. Isä joi vain yhden illan, joko perjantain tai lauantain, mutta äitini oli taipuvainen juomaputkiin, jotka isäni vielä eläessään pisti poikki viimeistään toisen juomaillan jälkeen. Leskeksi jäätyään äitini saattoi juoda 15-16 päivääkin putkeen. Siskoni soitti silloin usein ja sanoi, että äiti on taas toimitettava katkaisuhoitoon. Varhaisin muistoni äidistäni humalassa on se, kun olin 9-vuotias. Hän teki jouluruokia ja valmis lanttulaatikko tippui uunistaoton jälkeen lattialle. Myös vanhempieni kännitappeluissa oli kestämistä. Ne alkoivat yleensä siitä, kun äitini ärsytti isääni niin kauan, että isäni lopulta menetti malttinsa ja alkoi jahdata äitiäni, joka pakeni yleensä ensin pöydän alle ja pinkoi sieltä sitten ulos, jos ehti. Yleensä hän ei ehtinyt, josta seurasi muksintaa. Lapsuus siinä perheessä oli todella turvatonta. Tämä kaikki tapahtui "kultaisella" 1960-luvulla. Muutin pois kotoa asumaan yksikseni jo 15-vuotiaana vuonna 1970. En kestänyt enempää sitä elämää, ajattelin, että sekoan, jos joudun vielä asumaan päivääkään saman katon alla vanhempieni kanssa. 1990-luvulla äitini tokaisi minulle kerran puhelimessa, että hän ei ole koskaan tehnyt eikä sanonut mitään sellaista, mitä tarvitsisi pyytää anteeksi.

Uskomattoman karmeaa :(

Itsekin pidän kotiolojani tunnekylmänä, mutta liittyy vähättelyyn ja välinpitämättömyyteen. Olen ihan hipihiljaa tästä lähtien. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän pohjattoman tunteettomassa lapsuudenkodissa sai turpiin niin että tuntui. Isä hakkasi sekä selvänä että kännissä vyöllä (solkipuoli) ja jos oli hänen mielestään syyllistynyt tarpeeksi pahoihin juttuihin, niin sitten potkittiin kengät jalassa lattialla ihan mustelmille. Jos itkit, oli ruumiillinen kuritus vieläkin kovempaa. Monesti tuli hätäpissit lattialle, jotka piti tietenkin itse siivota pois. Kummallekin vanhemmalleni maistui alkoholi aika reippaasti, äidilleni vieläkin enemmän kuin isälleni. Isä joi vain yhden illan, joko perjantain tai lauantain, mutta äitini oli taipuvainen juomaputkiin, jotka isäni vielä eläessään pisti poikki viimeistään toisen juomaillan jälkeen. Leskeksi jäätyään äitini saattoi juoda 15-16 päivääkin putkeen. Siskoni soitti silloin usein ja sanoi, että äiti on taas toimitettava katkaisuhoitoon. Varhaisin muistoni äidistäni humalassa on se, kun olin 9-vuotias. Hän teki jouluruokia ja valmis lanttulaatikko tippui uunistaoton jälkeen lattialle. Myös vanhempieni kännitappeluissa oli kestämistä. Ne alkoivat yleensä siitä, kun äitini ärsytti isääni niin kauan, että isäni lopulta menetti malttinsa ja alkoi jahdata äitiäni, joka pakeni yleensä ensin pöydän alle ja pinkoi sieltä sitten ulos, jos ehti. Yleensä hän ei ehtinyt, josta seurasi muksintaa. Lapsuus siinä perheessä oli todella turvatonta. Tämä kaikki tapahtui "kultaisella" 1960-luvulla. Muutin pois kotoa asumaan yksikseni jo 15-vuotiaana vuonna 1970. En kestänyt enempää sitä elämää, ajattelin, että sekoan, jos joudun vielä asumaan päivääkään saman katon alla vanhempieni kanssa. 1990-luvulla äitini tokaisi minulle kerran puhelimessa, että hän ei ole koskaan tehnyt eikä sanonut mitään sellaista, mitä tarvitsisi pyytää anteeksi.

Karmeeta! Teijjän perhees ois tarvittu kymmeniä lasuja.

Tuollaisten perheiden lapsista ei voi koskaan tulla eheitä aikuisia.

Älä sano! Joissa ihmisissä on aivan uskomatonta sisäistä vahvuutta. 

Vielä jos saa oivan ja osuvan terapian, niin hyvinkin tasapainoiseksi voi tulla. Tietty kantaa jonkinlaista taakkaa koko elämänsä, mutta en leimaisi noin pessimistisesti kaikkia. 

Riski olla täysin rikkinäinen, ajautua itsemurhaan tms. on toki suuri. Mutta ei vääjäämätön todellakaan. 

Jotkut ihmiset ei vaan ansaitse lapsia. Piste.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset ei vaan ansaitse lapsia. Piste.

Sitten on niitä vanhempia, jotka eivät olisi halunneet lastansa ja osoittavat sitten mieltänsä tähän lapseen. Eihän se näissäkään tapauksissa ole lapsen vika olemassa oloonsa. Kauhealta kuulostaa ajatus, että lapsen pitäisi pyytää anteeksi sitä, että on olemassa.

Olin varakkaitten vanhempien ainoa lapsi ja epätoivottu ja se näytettiin minulle hyvin selkeästi mutta tulipahan aikanaan melko mittavat perinnöt. Niistä tuli sitä kompensaatiota.

Osalle kommentoijista tiedoksi: tyttölapsi on aina se B-luokan kansalainen. Edelleen, nyky-Suomessakin.

Maassamme on niin valtavan paljon traumatisoituneita ihmisiä, jotka eivät ole aikanaan saaneet tarvitsemaansa tukea tai jotka eivät löydä tuen piiriin.

Meihin istutettu "sisu" ja häpeä kulkevat käsi kädessä.

Mitäköhän Aileen Vuornos olisi mieltä, jos hän vielä eläisi ja hänen mielipidettään kysyttäisiin?

Vierailija kirjoitti:

Osalle kommentoijista tiedoksi: tyttölapsi on aina se B-luokan kansalainen. Edelleen, nyky-Suomessakin.

Maassamme on niin valtavan paljon traumatisoituneita ihmisiä, jotka eivät ole aikanaan saaneet tarvitsemaansa tukea tai jotka eivät löydä tuen piiriin.

Meihin istutettu "sisu" ja häpeä kulkevat käsi kädessä.

Näin on. Tämä naisten mollaus jatkuu läpi elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset ei vaan ansaitse lapsia. Piste.

Sitten on niitä vanhempia, jotka eivät olisi halunneet lastansa ja osoittavat sitten mieltänsä tähän lapseen. Eihän se näissäkään tapauksissa ole lapsen vika olemassa oloonsa. Kauhealta kuulostaa ajatus, että lapsen pitäisi pyytää anteeksi sitä, että on olemassa.

Minun vanhemapani halusivat lapsia, tai siis olimme sosiaalinen velvoite. Ennen kuulemma piti hankkia lapsia. No, me lapset sitten emme olleetkaan sellaisia (missään suhteessa) kuin olisi pitänyt. Vauvana emme olleet hiljaisia nukkeja, lapsuudessa myös vahingossa kuuluimme ja näyimme. Monesti kyllä piilouduin tuntikausiksi johonkin. Hakattiin ja huudettiin, aina löytyi joku tekosyy, jolla hakata lasta. Teineinä olimme kuulemma kamalia riesoja. Emme sitten missään vaiheessa tuoneet vanhemmille sitä kultaa ja kunniaa jota olisi pitänyt. Mietin vaan mitä se kulta ja kunnia olisi ollut, nimittäin pääsimme ylioppilaiksi, jota ei kumpikaan vanhemmmista ollut. Hankimme hyvät ammatit.  Olemme näitä ilkeitä ja itsekkäitä lapsia, jotka eivät käy vanhuksia katsomassa riittävästi. Niin mikä on riittävästi? Mikään, mitä teimme ei koskaan ollut riittävää.

Vierailija kirjoitti:

Älkää hyvät ihmiset odottako vanhemmiltanne liikoja läsnäolemisenkaan suhteen yms.

Olkaa aikuisia ja käsittäkää vanhemmuuden haasteet.

Kasvakaa aikuisiksi, oman elämänne tekijöiksi.

Lässynlässyn. Jos ei kykene olemaan omille lapsilleen emotionaalisesti läsnä, ei kannata lisääntyä, vanhemmuuteen kuuluu omien jälkeläisten hyvinvoinnista huolehtiminen. Tai jos lisääntyy, ei tarvitse ihmetellä jos omat lapset eivät kotoa pois muutettuaan halua olla enää tekemisissä. Minkä kylvää, sen niittää.

Tässä samassaa rivarissa asuu reilu 6-kymppinen nainen, jonka nelissäkymmenissä olevat lapset (2x) eivät kumpikaan käy katsomassa äitiään kuin ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. (Isänsä kuoli reilut 10 vuotta sitten.) Mutta se nainen oli aivan hirveä niille lapsille: mesosi ja meuhkasi heille tauotta ja kuritti heitä myös fyysisesti: läpsi kaupassa sormille ja karjui: "Mähän saatana sanoin, ettei niihin karkkeihin kosketa!" Ehkäpä legendaarisin heitto tältä naiselta oli (esikoinen olisi halunnut suklaamuroja kaupasta): "Jumalalauta, ei mekään saatu lapsina mitään herkkumuroja, kaurapuuroa ja samettivelliä jouduttiin syömään, niin että vie se helvetin muropaketti takaisin sinne, mistä sen otitkin!"

En sanoisi ihan noinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset ei vaan ansaitse lapsia. Piste.

Sitten on niitä vanhempia, jotka eivät olisi halunneet lastansa ja osoittavat sitten mieltänsä tähän lapseen. Eihän se näissäkään tapauksissa ole lapsen vika olemassa oloonsa. Kauhealta kuulostaa ajatus, että lapsen pitäisi pyytää anteeksi sitä, että on olemassa.

Minun vanhemapani halusivat lapsia, tai siis olimme sosiaalinen velvoite. Ennen kuulemma piti hankkia lapsia. No, me lapset sitten emme olleetkaan sellaisia (missään suhteessa) kuin olisi pitänyt. Vauvana emme olleet hiljaisia nukkeja, lapsuudessa myös vahingossa kuuluimme ja näyimme. Monesti kyllä piilouduin tuntikausiksi johonkin. Hakattiin ja huudettiin, aina löytyi joku tekosyy, jolla hakata lasta. Teineinä olimme kuulemma kamalia riesoja. Emme sitten missään vaiheessa tuoneet vanhemmille sitä kultaa ja kunniaa jota olisi pitänyt. Mietin vaan mitä se kulta ja kunnia olisi ollut, nimittäin pääsimme ylioppilaiksi, jota ei kumpikaan vanhemmmista ollut. Hankimme hyvät ammatit.  Olemme näitä ilkeitä ja itsekkäitä lapsia, jotka eivät käy vanhuksia katsomassa riittävästi. Niin mikä on riittävästi? Mikään, mitä teimme ei koskaan ollut riittävää.

Tällein sivullisena tuota kommenttiasi ajateltuna kuulostaa, että vanhempasi ovat purkaneet pahaa oloansa teihin. Tosi väärinhän tuommoinen toiminta on vanhemmilta. Voin ihan hyvin kuvitella miten tulehtuneet välit keskenänne ovat. Vanhemmillanne ei vaikuta mielenterveys olevan kunnossa (tästä tekstistä ajateltuna).