peruuttamaton virhe elämässäsi?

Lapset ja rakastuminen/sekaantuminen varattuun kusipääpeluriin.

Sivusuhde

ap, älä kanna tuollaista taakkaa harteillasi. Varmasti kävit äitiäsi katsomassa monta kertaa ja saitte hyvästellä, kukaan ei ole ennustaja, koska on se viimeinen päivä eikä sillä ole merkitystäkään. Varmasti siinä elämäntilanteessa sinulle teki todella hyvää päästä ystävien seuraan polttareihin ja saada iloisempaa ajateltavaa! Aivan turha murehtia ja katua, äitisikään ei varmasti sitä haluaisi, ja varmasti olisi onnellinen kun pääsit tuulettumaan rankan arjen ja murheen keskellä! Äitisi ei sinua syyllistäisi, teet sen ihan itse ja yritä päästä eroon siitä, se on vain ajatus. <3

up

Mulla ei taida olla sellaisia :o no, ehkä teininä myymälävarkaus...mutta sekin opetti jotain.

Ehkäpä olen nuorena ollut turhan suulas omista asioistani. Vähän nolottaa kun nykyään ajattelee.

Ehkä kaikki mitä olen tehnyt 12 ikävuoden jälkeen.

Abortti. Tulin raskaaksi raiskauksesta ja olin todella nuori.

Silti mietin päivittäin tuota asiaa ja kadun, vaikka edelleen ihan vilpittömästi uskon että se ratkaisu siihen hetkeen saattoi olla paras mahdollinen. Se oli vaikea päätös, sillä vaikken aborttia tuomitse, en pitäisi sitä itselleni missään muussa tilanteessa sopivana ratkaisuna.. ja se ei tainnut sopia minulle silloinkaan, kun edelleen kaduttaa ja mietityttää.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 13:07"]

Itseä ahdistaa, vieläkin tänä päivänä tämä asia;

Äiti makaa sairaalassa, sairastaa syöpää ja on erittäin huonona. Tiesin että hänen on aika lähteä pois pian, mutta silloin perjantaina kun ajattelin mennä käymään sairaalassa (äiti halusi nähdä minua) menin kuitenkin kaverin polttareihin, ja seuraavana aamuna äiti kuoli. Tuo asia on virhe mitä ei voi peruuttaa. Äiti ei kerennyt hyvästellä omaa lastaan sen takia koska lapsi meni bilettämään. Häpeän itseäni,vihaan itseäni tuon asian takia. Tätä en voi antaa itselleni koskaan anteeksi.

Minkälaisia virheitä te olette tehneet elämänne aikana mitä ei voi peruuttaa?

[/quote]

Ap, anna itsellesi anteeksi. Kyllä äitisi ihan varmasti tiesi, että välität. Mulle itselleni kävi teininä niin, että uhmasin ja kiukuttelin äidilleni. Riitelimme edellisenä iltana, ja seuraavana aamuna sain herätä siihen että äiti oli kuollut. Hän kuoli lattialle, sydänkohtaukseen. Toinenkin juttu nyt näin vanhemmalla iällä: en juuri koskaan käy kapakassa, ehkä kauppareissulla tuopin otan helteellä. Viime syksynä lähdin perhejuhliin, ja sen jälkeen oli jatkot. Palasin kotiin aamuyöllä, ja menin mieheni viereen nukkumaan. Hän oli valittanut huonoa oloa jo edellisenä päivänä, sanoi että "en ole elämässäni ollut näin sairas, tämä on ihan kuolemantauti". Mies ei suostunut lähtemään lääkäriin viikonlopun aikaan, vaan sanoi menevänsä maanantaina. Tultuani kotiin silloin aamuyöllä hän oli vielä hengissä, mutta herättyäni muutaman tunnin kuluttua, niin hän oli kuollut siihen viereeni. 

Ei kuolemanhetkeä useimmiten voi aavistaa etukäteen. Senpä takia mielestäni päteekin se vanha sananlasku, että "älä anna auringon laskea vihasi yli". Läheisten kanssa kannattaa aina puhua asiat selviksi, ja pyytää anteeksi jos on aihetta.  Minä siis riitelin silloin teininä äitini kanssa, enkä osannut aavistaa että hän kuolisi. Mieheni kanssa en riidellyt, mutta en todellakaan olisi lähtenyt sinne bileisiin, jos olisin osannut arvata... Olisin vienyt sairaalaan vaikka väkisin. Mutta se on myöhäistä. 

Ole armollinen itsellesi, Ap. Äitisi tiesi, että välität hänestä. Älä ota tästä loppuelämän taakkaa itsellesi. Kaikkea hyvää ja voimahalit sinulle!

up

Vastaaja nro 9 jatkaa vielä, että äitisi on aivan selkeästi kasvattanut sinut hyvin. Sinulla on omatunto, ja mietit yhä tuota asiaa. Kyllä useimmat äidit vaistoavat lapsensa rakkauden, vaikka lapsi olisi jo aikuinenkin. Minulle kävi sitten myöhemmin vieläpä niin, että eräs lapsistani on hylännyt minut eikä pidä yhteyttä. Hän on jotenkin perinyt (isältään?) sellaisen luonteenpiirteen, että on aivan ehdoton tietyissä periaatteissa. Kun sairastuin vaikeaan masennukseen tuossa muutama vuosi sitten, niin poika ei enää pidä minuun mitään yhteyttä. Hän häpeää minua. Silti hän on minulle hyvin rakas, ja uskon että ajattelee minua kuitenkin lämmöllä ainakin joskus. En ole hänelle vihainen. Tunnenhan minä hänet, olen kerran kantanut häntä huolella kohdussani ja kasvattanut hänet ihan kelpo kansalaiseksi.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 15:34"]

Vastaaja nro 9 jatkaa vielä, että äitisi on aivan selkeästi kasvattanut sinut hyvin. Sinulla on omatunto, ja mietit yhä tuota asiaa. Kyllä useimmat äidit vaistoavat lapsensa rakkauden, vaikka lapsi olisi jo aikuinenkin. Minulle kävi sitten myöhemmin vieläpä niin, että eräs lapsistani on hylännyt minut eikä pidä yhteyttä. Hän on jotenkin perinyt (isältään?) sellaisen luonteenpiirteen, että on aivan ehdoton tietyissä periaatteissa. Kun sairastuin vaikeaan masennukseen tuossa muutama vuosi sitten, niin poika ei enää pidä minuun mitään yhteyttä. Hän häpeää minua. Silti hän on minulle hyvin rakas, ja uskon että ajattelee minua kuitenkin lämmöllä ainakin joskus. En ole hänelle vihainen. Tunnenhan minä hänet, olen kerran kantanut häntä huolella kohdussani ja kasvattanut hänet ihan kelpo kansalaiseksi.

[/quote]

No, jos toi sua lohduttaa... valitettavasti miespuoliset jälkeläiset usein käytöksellään viestivät juuri sitä mitä ajattelevat. Niistä moni tosiaan vihaa ja halveksii sitä vanhempaa, joka on omalla epätasapainoisuudellaan pilannut heidän lapsuutensa ja aiheuttanut heille turvattoman suhtautumisen maailmaan. Moni vanhempiensa sairauden, alkoholismin tai muun epätasapainoisuuden satuttama lapsi on muutenkin vihainen vanhemmalleen ja miettii vain, että miksi tuo ihminen hankki lapsia kun se ei ollut pohjimmiltaan kykenevä niistä huolehtimaan. Samaa mietin itse epätasapainoisen äidin lapsena. Vihaan äitiäni ja mietin, mikä oikeus hänellä oli hankkia lapsia, kun oli kyvytön äidiksi. Toivon tietysti, että hänkin lohduttautuu jollakin vastaavalla nyt kun en enää pysty lainkaan häntä näkemään. Liikaa arpia, liikaa aiheutettua ahdistusta. Vaikka harva äitihän sitä pystyy ajattelemaan, miltä hänen epätasapainoisuutensa tuntuu lapsesta, joka on sellaisesta henkilöstä riippuvainen ja kuinka paljon lapsi sellaisen vanhemman takia joutuu pelkäämään

Vastaajalle nro 13: olen tosi pahoillani puolestasi. Hyvä kun sait kirjoitettua tuskaasi ulos. Minun lapseni eivät ole koskaan joutuneet minua pelkäämään. Päinvastoin, olen itse tinkinyt hyvin monesta asiasta tässä elämässä saadakseni heidät koulututettua, ja ovat hyvissä ammateissa nyt. Ehdin elää 45 vuotta, ennenkuin sairastuin siihen vakavaan masennukseen. Minulla on hoitokontakti, olen työssäkäyvä nainen. Purit nyt osan omaa aggressiotasi minuun. Kestän sen kyllä. Tarkoitin vain kirjoituksellani sitä, että eräs lapsistani ei voi hyväksyä esim. mt-sairauksia, siinä hän on ehdoton. Joten sallin hänelle mielipiteensä. Kaikkea hyvää sinulle, koeta kestää ja pysy itse vahvana.

T vastaaja nro 9

Lapsen hankkiminen vasten tahtoaan.

Ohiksena, mutta ihmetyttää miksi tuo aborttitarina on saanut niin paljon alapeukkuja :(

Suurin virheeni on varmaan se, etten pystynyt/osannut/tajunnut puuttua avioliittoni ongelmiin silloin kun se olisi ollut vielä mahdollista.

Suurin virhe se etten lopettanut ajoissa hullulla terapeutilla käymistä.

Lapset siinä mielesssä että ellei heitä olisi olisin voinut vaan kuolla jo kauan sitten. Nyt on ns. pakko jaksaa lasten takia vaikka epäilen (=tiedän) että parempi elämä heillä olisi ilman minua, hermoheikkoa huutavaa äitiä joka on niin lihava ja rumakin että joutuu kavereillensa häpeämään.

Toisaalta ne lapset on kuitenkin parasta mitä mulle ikinä on tapahtunut.

Mä teen vaan passiivista itsemurhaa, jos vaikka saisin syövän (elintapojeni perusteella ei pitäis olla kauheen mahdotonta) kieltäytyisin hoidoista yms. Ei ketään jäisi syyttämään itseään niinkuin saattaisi käydä jos vaan ampuisin itseni.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 13:08"]Lapset ja rakastuminen/sekaantuminen varattuun kusipääpeluriin.

[/quote]

Huora sai mitä ansaisi siis

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 17:08"]Lapset siinä mielesssä että ellei heitä olisi olisin voinut vaan kuolla jo kauan sitten. Nyt on ns. pakko jaksaa lasten takia vaikka epäilen (=tiedän) että parempi elämä heillä olisi ilman minua, hermoheikkoa huutavaa äitiä joka on niin lihava ja rumakin että joutuu kavereillensa häpeämään.

Toisaalta ne lapset on kuitenkin parasta mitä mulle ikinä on tapahtunut.

Mä teen vaan passiivista itsemurhaa, jos vaikka saisin syövän (elintapojeni perusteella ei pitäis olla kauheen mahdotonta) kieltäytyisin hoidoista yms. Ei ketään jäisi syyttämään itseään niinkuin saattaisi käydä jos vaan ampuisin itseni.

[/quote]

Ja toinen virhe oli ostaa omakotitalo joka oli ollut kauan myynnissä. Kukaan ei ikinä osta tätä paskamörskää meiltä ja ollaan ikuisesti jumissa tässä :(

av-palstan löytäminen

t. Psykis