Sinä aikuinen, jonka vanhemmat erosivat, kun olit vauva

Up.

Olin 2,5 vuotias kun vanhempani muuttivat asumaan erilleen, eivätkä koskaan palanneet yhteen. 

Tilanne oli minulle aivan luonnollinen koska se oli ollut aina niin. Tiesin kyllä sitä mukaa kun vartuin, miksi he erosivat ja näin itsekin, etteivät he olisi sopineet kovin hyvin yhteen, eivätkä olleet onnellisia, jos olivat pitemmän aikaa taas yhdessä keskenään. (Teimme muutaman hiihtolomareissun yhdessä kun olin pieni. Loppuvaiheessa viikkoa lakoi ikävä sättiminen (äiti) ja sen pakoilu (isä). 

Minua ei ole tila koskaan tiedostetusti haitannut, koska yhteys molempiin säilyi. Olen sitä mieltä, että lapsi ottaa tilanteet annettuina, eikä osaa surkutella tilanteita, jos vanhemmatkaan eivät tee niin. Minulla oli kaksi kotia ja sillä sipuli, kun äiti oli veemäinen tukeuduin isään ja no, päinvastoin ei ollutkaan. Omiin suhteisiini "jokin" on kyllä vaikuttanut, en tiedä mikä, mutta joo, olen pelännyt ettei kukaan minua rakasta enkä kestäisi ajatusta, että joku jota uskaltaisin rakastaa jättäisi minut. Mutta minulla on hyvä mies joka rakastaa minua, vaikkakaan liitto ei ole intohimoliitto, vaan enempi järki-. 

Paljon parempi, kuin vanhemmillani ikinä :) Nyt lapsemme ovat jo 6 ja 4 ja kriiseistä olemme selvinneet miehen kanssa puhumalla ja pariterapialla. Hyvä niin. En usko, että eroamme emmekä ainakaan riitaisasti. Tosin myös minun vanhempieni asumusero oli hyvin sopuisa. 

Vanhempani eivät koskaan olleet naimisissa, eivät edes avoliitossa. Lapsena asuin äidin kanssa ja kävin isällä. Isän luo muutin 13-vuotiaana. Molempien vanhempien puolelta minulla on sisaruksia, isän puolelta myös äitipuoli.

En ole koskaan ajatellut tämän asian vaikuttaneen, enkä myöskää usko siihen. Olen kuitenkin saanut hyvän ja tasapainoisen elämän, ja välit perheenjäseniin on varsin hyvät. Se on tärkeämpää kuin vanhempieni ydinperhe molempine vanhempineen.