Onko teillä koskaan ikävä äitiä ja isää, lapsuutta, kotia?

Asuin ihanassa maalaismaisemissa, mutta silti lyhyen matkan päässä isosta kaupungista.. (15km) kotona oli kaikki aina niin hyvin. Oli ruokaa ja sisaruksia,eläimiä ja kavereita lähellä. Vanhemmat ei koskaan humalassa. Rakas mummolakin lähellä. Sitten oli upea kokemus aina käydä kaupungissa sukulaisten luona yökylässä vielä teininäkin, kunnes omilleni muutin kun miehen löysin.

Nyt on kaksi työtä, talo rakenteilla, parisuhdestressiä... ei ehdi enää kun harvoin käymään. Suurin ikävä sitä kun siellä sai vaan olla. Lötköttää vanhempien sängyllä ja kattoa telkkaria tai vaellella pihalla etsien sisiliskoja tai kissanpentujen kanssa leikkien... ja ne rakkaat sisarukset.

Tunnen nykyään paljon yksinäisyyttä ja tiedän että olen sen itse aiheuttanut. En ehdi pitämään ihmisiin yhteyttä, joten en voi vaatia sitä heiltäkään. Miestäkin näkee aivan liian vähän.. miksi pitää tehdä niska limassa töitä, että voi maksaa lainaa? En nauti elämästä. Miten tästä enää voisi nauttia?

En ole koskaan haikaillut lapsuutta tai lapsuudenkotia. Itsenäistyin varhain ja muutin 19-vuotiaana pois kotoa heti YO-kirjoitusten jälkeen, vaikka olisin halunnut jo 17-vuotiaana. Taloudellisesti ei ollut mahdollista aiemmin.

Minulla oli onnellinen lapsuus, ei mitään kriisejä. Pidettiin hyvää huolta, kaikki hyvin. Halusin vain ottaa vastuuta itsestäni, enkä kysyä joka asiaan lupaa isältä ja äidiltä. Olin ihan taivaissa, kun sain päättää itse kaikista asioistani vakuutuksista rahankäyttöön. Fiilistelin sitä pitkään, jopa edelleen.

Olen nyt 33-vuotias. Jos joutuisin takaisin lapsuudenkotiini, hajoaisin ihan palasiksi. En kestäisi elää lapsisuhteessa ollenkaan.

Se kun oli rakkautta ilmassa. Sitä oli niin paljon ja sen tunti kaikessa, ruanlaitossa, puheessa, auttamisessa.. minulla on paljon sisaruksia ja se tunne on upea kun on niin monta ihmistä joiden kanssa on syvä side ♡ haluaisin samanlaisen rakkauden täyteisen perheen antaa lapsilleni jos niitä joskus saan..

Kyllä mulla on ikävä. Lapsuudenkodin turvallisuutta ja huolettomuutta. Vaikka kaikenlaista pientä murhetta toki oli, niin ei mitään oikeita ongelmia. Kotona sain olla juuri se ihminen, joka olen. Nyt aikuisena on kaikenlaisia rooleja, joihin en aina tunne istuvani. On huolta rahasta ja työelämästä ja kaikenlaista pientä ristiriitaa sen kanssa, mitä muut minulta odottavat ja miten itse itseni näen. On myös ikävä sitä toiveikkuutta ja kaikkia niitä tulevaisuuden unelmia, joita minulla lapsena ja nuorena oli. Nyt tuntuu, että paras osa elämästä on jo mennyt, eikä elämällä ole enää mitään kovin jännittävää tai kivaa annettavana tulevaisuudessa. Maailma vaan hukkuu saastaan, ihmiset kasvavat yhä ahneemmiksi ja kaikki rakkaani vain vanhenevat. Jep, huomaa taas, että on maanantai...

Mä kaipaan. Ehkä siksi, että niin moni rakas ihminen mun lapsuudestani on hiljattain kuollut, isä, setiä, tätejä, mummi, ukki ja voisi laulaa että niin hiljainen on mummolan kylätie. Meillä oli iso ja tiivis suku, 15 kappaleen serkkulauma. Osa meistä serkuista pitää yhteyttä keskenään. Osa on hävinnyt maailmalle ja on enää valtakirja elossaolevan tädin taskussa.

Haikeinta on, kun yhteinen mummola on menossa myyntiin ja olin siellä tädin, serkkujeni ja heidän lastensa kanssa viettämässä juhannusta.  Jokainen otti jotain esineitä muistoksi. Ratkottiin pitkällä tikulla, jos oli useampi ottaja. Ollaan yksimielisiä, että serkkujen yhteisomistus ei toimi, koska elämäntilanteet ja rahatilanteet on niin vaihtelevat, ja talo alkaa kaivata kunnon remppoja. Mutta kaipaan niitä aikoja, kun mummolan keittiöstä tuli karjalanpiirakoiden ja ruisleivän tuore tuoksu, mummu pyöri kuin väkkärä leivinuunin ääressä ja me kersat tehtiin majoja, talo oli täynnä touhua ja täpinää. Kaipaan niitä ihmisiä ja naurua. Onkiretkiä. Yökalastusta. Lettukestejä ja tikkakisoja. Tarinoita.

Ei ikinä. Mulla oli sen verran huono lapsuus, että olen ikionnellinen, että se on takana. Nyt aikuisena minulla on se lapsena haaveilemani normaali ja onnellinen perhe, joka asuu yhdessä pysyvässä ja tilavassa kodissa. Nyt minulla on ympärilläni ihmiset joita rakastan, eikä mitään syytä haaveilla mistään menneestä tai menetetystä.

Muutin kotoa 19-vuotiaana kauas opiskelemaan, enkä kokenut ikävöiväni kotiani juurikaan. Korostin irrallisuuttani ja itsenäisyyttäni suvusta ja lapsuuperheestä ja olin sitä mieltä, ettei oma lapsuuteni ollut kovin kaksinen, nuoruus oli suorastaan kamala ja että perheeni oli lievästi vinksahtanut.

 Nyt, 15 vuotta myöhemmin muutin lapsuuspaikkakunnalle olosuhteiden pakosta. Ja nyt täytyy sanoa, että kyllä sittenkin kaipasin kotiin, tietämättä vain että se tunne jota tunsin, oli oman lapsuusperheen ikävä. Nyt näen vanhempiani ja sisaruksiani usein, monta kertaa viikossa. Olen oppinut tuntemaan heidät uudelleen aikuisiällä, ja nyt itsekin äitinä ymmärrän heitä paremmin. Ymmärrän että ihminen pystyy antamaan vain sen minkä hänelle itselleen on annettu, ja että vaikeinakin hetkinä vanhempani ovat yrittäneet parhaansa. Ja se lapsuus, joka minulla on ollut, on ollut hyvä, kun katsoo sitä inhimillisestä näkökulmasta eikä sen ehdottoman nuoren näkökulmasta josta sitä aiemmin olin arvioinut. Pitkät marjastusreissut isäni kanssa ja juttelutuokiot äitini kanssa ovat olleet suorastaan järisyttäviä oman ymmärryksen lisääntymisen kannalta. Minusta on ihanaa, että saan vielä olla läheinen heidän kanssaan, ilman menneisyyden taakkoja. Monta asiaa on pyydetty anteeksi ja annettu anteeksi puolin ja toisin, eikä niitä tarvitse enää muistella. Minulla ei ole enää sellaista täydellisyyden vaatimusta ihmisille ja elämälle, mitä ennen.

Nyt vasta alkaa tuntua, olen sittenkin asettumassa henkisesti jonnekin, joka tuntuu kodilta. Ei ole ikävä minnekään. Kun ollaan kaikki koossa, ja näen kuinka paljon meillä on rakkautta tässä suvussa ja tässä perheessä, olen tosi onnellinen. 

Ei ole ikävä. Molemmat vanhemmat alkoholisteja niin kauan kuin muistan, asuin vuorotellen kummallakin. Isä joi yksin kotona, häntä sai joka ilta vahtia ettei sammu vessaan/ruokapöytään, jätä ovia auki ja päästä koiraa karkuun. Joskus sai väsätä sänkyä hänelle alakertaan kun ei päässyt portaita ylös sänkyynsä nukkumaan. Äidillä ei saanut unta kun nukuin sohvalla samaan aikaan kun juopporenki ryyppäsi, tupakoi ja huudatti stereoista suomi-iskelmää aamukymmeneen. Välillä äidin miesystävä hakkasi äitiä ja haukkui huoraksi ja lehmäksi, ja sitten sai taas valehdella ihmisille että se on törmännyt vain oveen.

Muutin heti omilleni kun pääsin. Alkoholi maistuu vanhemmille vieläkin, mutten osaa heitä auttaa. Pelkään etteivät pysy kauaa hengissä nyt kun ovat jääneet eläkkeelle ja on aikaa ryypätä päivät pitkät. Silmät salaa hieman kosteina luen tämän ketjun onnellisia tarinoita, harmittaa etten minä saanut sellaista alkua elämälleni.

Mulla ei ole ikinä ollut (lapsuuden)koti-ikävä. Muutin sieltä pois 17-vuotiaana heti kun se oli mahdollista, enkä koskaan ole takaisin kaivannut. Jouduin kantamaan koko lapsuuteni huolta sekä itsestäni että veljestä ja vanhemmista, ja yleensäkin kaikista aikuisten huolista (rahat, parisuhde-ongelmat, ruoan riittävyys, maailmalla tapahtuvat kauheudet jne). Eli minkäänlaista huoletonta lapsuutta ei ole koskaan ollutkaan. Huoleton olen ollut vasta aikuisena, kun on vain ne omat murheet mutta myös aikuisen työkalut niitä ratkomaan. 

Lapsuutta murheineen ja huolineen ja kaikkea sitä yksinäistä fiilistä en haluaisi takaisin, ja ajatuskin on vain ahdistava. Sen sijaan usein huomaan haaveilevani siitä, miltä tuollainen normaali lapsuus tuntuisi. Millaista olisi JOS olisi joskus ollut sellainen huoleton lapsi, joka tietää että aina voi kääntyä vanhempien puoleen jos tulee paha mieli. Onnekseni (?) kaikki tuollainen kuulostaa minun taustallani niin absurdilta, että en todennäköisesti osaa edes kuvitella mistä olen jäänyt paitsi. Jos osaisin, niin olisin varmaan kertaluokkaa katkerampi. 

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:12"]

Mulla on useinkin. Olen 27-vuotias. Voisinpa palata lapsuuteen :'/ äiti ja isä huolehti, oli niin turvallinen olo. Taidan vaan esittää kovaa uranaista, kuoren alla on herkkä tyttönen.

[/quote]

On ikävä. Nuoruus ei ollut kummoista, mutta lapsuuteeni halauisin palata. Koti, se tuttu, rakas maantien sivutie, jossa yleensä leikimme (60-70-luvun taitteessa ei meidän seudulla ollut todellakaan paljon autoja), se rauhallisuus - ainoat metakat olivat yleensä ruoholeikkurien pärinää ja sirkkelien särinää, eikä sitäkään usein.

Kaupungin keskusta oli vain noin neljän kilometrin päässä, muta meidän lasten elämä oli yleensä aika pitkälti vain kotikylässä. Kaupunkiin mentiin vain ostamaan isoja juttuja, kuten vaatteita ja kenkiä jne. Yleensä aina oltiin ulkona fillaroimassa ja talvella hiihdettin ja luisteltiin. Ei ollu mitään valaistuja kaukaloita, vaan pienillä luonnon lammikoilla käytiin luistelemassa. Yhtenä vuonna isä jäädytti minulle etupihan luistelemista varten, joten koulun jälkeen ei tarvinnut kuin laittaa luistimet jalkaan ja pihavalon loisteessa luistelin iltamyöhään asti. Syksyisin käytiin omenavarkaissa, mutta ei se mitään huippurikollista ollut, napattiin vain yksi omena kukin ja sitten suurella tohinalla äkkiä piiloon ja mussuttamaan suurta saalista. :D Kukaan, ei edes ne ns. poikajengit, ei piirrellyt graffiteja eikä mikään paikkojen rikkominen ollut trendikästä. Yläasteikäiset (aluksi oppikoululaiset) viettivät sitten jo enemmän aikaa kaupungissa, mutta ei sielläkään juuri rikottuja paikkoja tai roskastusta kuten nykyään tunnemme silloin ollut.

Ja kotona oli turvallista ja mukavaa. Minun elämäni sai uuden suunnan silloin, kun ensin sain oman kissan ja sitten oman huoneen, joita kumpaakin olin kaivannut ihan pikkiriikkisestä asti. Silloin onneni kaksin- ja kolminkertaistui. :)

Enää en voi kotonani käydä, siellä asuvat vieraat ihmiset, eikä äitiä ja isää enää ole. Mutta muistot minulla on.

Tämä oli kuulemma vuoden 1969 ostetuin suomalainen singlelevy. Se vie minut aina lapsuuden muistoihin ja minua alkaa itkettää. "kauniimpaa aikaa en enää elää saa, päivät nuo jääneet on taa/on muistot kuin kukkia varrelta tien, kädessäin yhä näin niitä vien"

On!!! Se ihana vanha pieni omakotitalo ja turvallisuuden tunne... Ja veljeni ja siskoni vielä elossa.. Ne ekat 8 v elämästäni oli niin onnellista aikaa, sen jälkeen pelkkää kuolemaa ja niin vaikeita vuosia :(

Vielä vaikein isku tulossa,isällä syöpä..

On ikävä. Onneksi pystyn lapsuuteen joskus aina hetkeksi palaamaankin. Esimerkiksi viikonloppuna lähdin vauvani kanssa yökylään vanhempieni luo, kun mieheni oli veljensä polttareissa. Hetken tunsin olevani lapsi taas, kun nukahdin alkuillasta "päikkäreille" tutulle sohvalle tuttujen tavaroiden keskelle. Havahduin siihen, kun äiti kävi peittelemässä minut viltillä. Seuraavan kerran heräsin lettujen tuoksuun. Hipsin keittiöön, ja siellä äitini hääräili hellan ääressä isäni viihdyttäessä vauvaa.

Lapsuudenkodissa elämänmeno on aina suorastaan siirappisen ihanaa kaikkine ihanine kliseineen. :D Toki omasta arjesta omassa kodissanikin nautin, mutta tuntuu tosi lohdulliselta, että koen voivani lapsuuteen aina välillä palata. Olen kiitollinen siitä, että minulla on siihen mahdollisuus.

[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 13:29"]

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:12"]

Mulla on useinkin. Olen 27-vuotias. Voisinpa palata lapsuuteen :'/ äiti ja isä huolehti, oli niin turvallinen olo. Taidan vaan esittää kovaa uranaista, kuoren alla on herkkä tyttönen.

[/quote]

On ikävä. Nuoruus ei ollut kummoista, mutta lapsuuteeni halauisin palata. Koti, se tuttu, rakas maantien sivutie, jossa yleensä leikimme (60-70-luvun taitteessa ei meidän seudulla ollut todellakaan paljon autoja), se rauhallisuus - ainoat metakat olivat yleensä ruoholeikkurien pärinää ja sirkkelien särinää, eikä sitäkään usein.

Kaupungin keskusta oli vain noin neljän kilometrin päässä, muta meidän lasten elämä oli yleensä aika pitkälti vain kotikylässä. Kaupunkiin mentiin vain ostamaan isoja juttuja, kuten vaatteita ja kenkiä jne. Yleensä aina oltiin ulkona fillaroimassa ja talvella hiihdettin ja luisteltiin. Ei ollu mitään valaistuja kaukaloita, vaan pienillä luonnon lammikoilla käytiin luistelemassa. Yhtenä vuonna isä jäädytti minulle etupihan luistelemista varten, joten koulun jälkeen ei tarvinnut kuin laittaa luistimet jalkaan ja pihavalon loisteessa luistelin iltamyöhään asti. Syksyisin käytiin omenavarkaissa, mutta ei se mitään huippurikollista ollut, napattiin vain yksi omena kukin ja sitten suurella tohinalla äkkiä piiloon ja mussuttamaan suurta saalista. :D Kukaan, ei edes ne ns. poikajengit, ei piirrellyt graffiteja eikä mikään paikkojen rikkominen ollut trendikästä. Yläasteikäiset (aluksi oppikoululaiset) viettivät sitten jo enemmän aikaa kaupungissa, mutta ei sielläkään juuri rikottuja paikkoja tai roskastusta kuten nykyään tunnemme silloin ollut.

Ja kotona oli turvallista ja mukavaa. Minun elämäni sai uuden suunnan silloin, kun ensin sain oman kissan ja sitten oman huoneen, joita kumpaakin olin kaivannut ihan pikkiriikkisestä asti. Silloin onneni kaksin- ja kolminkertaistui. :)

Enää en voi kotonani käydä, siellä asuvat vieraat ihmiset, eikä äitiä ja isää enää ole. Mutta muistot minulla on.

Tämä oli kuulemma vuoden 1969 ostetuin suomalainen singlelevy. Se vie minut aina lapsuuden muistoihin ja minua alkaa itkettää. "kauniimpaa aikaa en enää elää saa, päivät nuo jääneet on taa/on muistot kuin kukkia varrelta tien, kädessäin yhä näin niitä vien"

[/quote]

Mulla taas tää kappale tuo ihan mieleen lapsuuden

Isä lukemassa lehteä vihellellen sunnuntaiaamuisin. Ja tää

Ei todellakaan! Ihme että olen selvinyt hengissä lapsuudesta.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:46"]

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:14"]

Itse palasin tänään juuri kotoa maalta omaan opiskelijayksiööni. Voi kun tuntuu haikealta :( siinä se kesä vierähti äkkiä kotikotona ollessa.

[/quote]

Mulla sama juttu! Tosin syksyllä taas palaan äidin ja isän luo, koska sain opintoihin liittyvän harjoittelupaikan kotipaikkakunnalta.

Oli se kesä kotona aika kiva. Ei tarvinnut aina itse huolehtia ruoanlaitosta, vaan pääsi valmiiseen pöytään. :p Ja isästä ja äidistä oli kovasti seuraa. Kotona myös helposti palasi niihin muistoihin, jotka oli jääneet siltä ajalta, kun virallisesti vielä asuin siellä. No, on tässä opiskelijakämpässä elämisessäkin puolensa. Kiva kun on oma rauha.

[/quote]

Mulla oli usein samanlainen tunne kun asuin opiskelijana yksin toiella paikkakunnalla. Sitten tapasin miehen ja muutettiin yhteen, niin ikävä helpotti heti vähän vaikkei väistynytkään kokonaan. Myöhemmin saatiin lapsiakin, ja silloin kyllä haikeus ja ikävä katosi lähes kokonaan. Uudesta kaupungista ja kodista tule se meidän koti, eikä lapsuudenkoti tuntunut enää niin kodilta. Usein lapsuudenkodissa vieraillessa tuli ikävä sinne omaan kotiin ja omiin rutiineihin. Myöhemmin muutettiin koko perhe minun lapsuudenpaikkakunnalle ja nykyään sitä ikävää omaan lapsuudenkotiin ei ole enää lainkaan. Sanoisin siis, että viiemsitään kun on oma perhe niin kyllä se helpottaa :)

Mulla oli hyvä lapsuus mutta jo varhain aloin kaivata vastuuta itsestäni ja "ohjia omiin käsiin". Siis jo ennen kouluikää, en tiedä miksi näin on mutta tätä taustaa vasten en kaipaa lapsuuteen enkä etenkään sitä huolettomuutta kun muut hoiti mun asiat.

Ei todellakaan. Lapsuudessani ei ole mitään nostalgisoitavaa. :( Äitini ja isäni olivat molemmat tunnekylmiä vanhempia ja ovat sitä edelleen, myös lapsenlapsiaan kohtaan. Minua myös kiusattiin peruskouluajan aika tiiviisti, ja elämä oli lähinnä selviytymistä päivästä toiseen kaiken sen ahdistuksen kanssa, mitä kotiolot + koulukiusaaminen aiheuttivat yhdessä. :(

Olen niin onnellinen, että olen aikuinen ja saan elää omaa, oman näköistä elämääni ja minulla on ihana oma perhe! Olen samanikäinen kuin ap. Kahden lapsen äiti, onnellisesti naimisissa.

Mummoa on välillä ikävä, mutta muuten, en kaipaa yhtään sitä aikaa. Ei ollut huoletonta ja onnellista aikaa, paitsi harvat hetket mummon luona...

Kauhean monella on ollut vaikea lapsuus, niin minullakin. Silti kaipaan kovasti äitiä ja isää. Niitä muutamia huolettomia vuosia ennen kuin kaikki romahti. Äiti yritti parhaansa kuitenkin ja isäkin varmaan olisi halunnut, jos olisi kyennyt. Nyt minulla ei ole enää kumpaakaan ja tunnnen itseni hetkittäin eksyneeksi pikkulapseksi, vaikka olen jo keski-ikää lähestyvä aikuinen. Voi kun olisi isä tai äiti, jolle voisi soittaa ja kysyä neuvoa elämän risteyskohdissa tai mennä joulunviettoon tms. 

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:46"]

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:14"]

Itse palasin tänään juuri kotoa maalta omaan opiskelijayksiööni. Voi kun tuntuu haikealta :( siinä se kesä vierähti äkkiä kotikotona ollessa.

[/quote]

Mulla sama juttu! Tosin syksyllä taas palaan äidin ja isän luo, koska sain opintoihin liittyvän harjoittelupaikan kotipaikkakunnalta.

Oli se kesä kotona aika kiva. Ei tarvinnut aina itse huolehtia ruoanlaitosta, vaan pääsi valmiiseen pöytään. :p Ja isästä ja äidistä oli kovasti seuraa. Kotona myös helposti palasi niihin muistoihin, jotka oli jääneet siltä ajalta, kun virallisesti vielä asuin siellä. No, on tässä opiskelijakämpässä elämisessäkin puolensa. Kiva kun on oma rauha.

[/quote]

Olen samanikäinen ja opiskelija minäkin. Aikalailla samanlaisia tuntemuksia täälläkin, lapsuudenkotona on helppo olla, tutut rutiinit ja se talo, jossa asuin 18 vuotta, oma entinen huonekin on vielä melko samanlainen. Lapsuuten en kuitenkaan haluaisi enää palata ja elää kokonaan uudelleen, tosiaan niitä parhaita paljoa voisin kyllä vielä ottaa, kuten joulut ja kesälomat. 

Oma koti minulla on kyllä muualla, mutta miten sitä välillä tuntuukaan vielä henkisesti niin keskeneräiseltä, ei oikein oikealta aikuiselta. Monta lapsuudenkaveria lähti samalle paikkakunnalle opiskelemaan ja olen heidän kanssa tekemisissä viikoittain, ehkä se osittain tästäkin johtuu.