Haluatteko ylipainoiset keskustella asiallisesti ylipainostanne?

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:15"][quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:10"]

En ole ap, mutta mua kiinnostaa kertyykö ylipaino tosiaan niin vaivihkaa, ettei sitä tajua. Vai tajuaako sen kyllä, mutta ei vaan jaksa tehdä asialle mitään tai ns. luovuttaa? Havahtuuko siihen yhtäkkiä vai tiedostaako prosessin? Onko vanhempanne ylipainoisia eli periytyykö ruokavalio? Koetteko, että syy on myös geeneissä vai missä?

Ja mä en siis koskaan sano ketään läskiksi. Mua vaan kiinnostaa, kun olen itse ollut aina hoikka ja hoikasta perheestä. 

[/quote]

No vastaan nyt omaan ketjuuni, vaikken ylipainoinen olekaan. Mutta taipumuksia siihen on. Niin kyllä tajuan, kun alkaa tulla sitä ylipainoa ja TEEN töitä sen eteen että saan normaalipainon. No ei mitään laiheliinejä mun vanhemmat ole. Olen normaalipainoinen, mutta en mikään laiheliini. Liikun paljon, joten lihasmassaa on. Nyt 67 kg/172 cm. Olen tarkoituksella laihduttanut.

ap

Lisäkysymys tuli mieleeni, olisikohan tämä keskustelu alipainoisille helpompi? Miksi ylipainoisuus on tabu tai vaikea asia keskustella?!?

[/quote]

Niin...olen 168/87 ja en tunne olevani liikalihava.

Harrastan liikuntaa säännöllisesti ja väitän että olen paremmassa kunnossa kuin joku normipainoinen liikkumaton henkilö.

Toki pidän ruasta ja sanoisin näin että kotirualla olen nykyisisä mitoissa.

Lihavat/ laihat keskustelu on aika vaikeaa..helposti menee siihen että moititaan toista henkilöä vaikka ei tiedetä kaikkea.

Koetatteko kiinnittää huomiota siihen, ettei lapsistanne tule ylipainoisia? Ovatko puolisonne ylipainoisia?

ap

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:10"]

En ole ap, mutta mua kiinnostaa kertyykö ylipaino tosiaan niin vaivihkaa, ettei sitä tajua. Vai tajuaako sen kyllä, mutta ei vaan jaksa tehdä asialle mitään tai ns. luovuttaa? Havahtuuko siihen yhtäkkiä vai tiedostaako prosessin? Onko vanhempanne ylipainoisia eli periytyykö ruokavalio? Koetteko, että syy on myös geeneissä vai missä?

Ja mä en siis koskaan sano ketään läskiksi. Mua vaan kiinnostaa, kun olen itse ollut aina hoikka ja hoikasta perheestä. 

[/quote]

Mulla on geeneissä varmaa se addiktiotaipumus koska isäni on alkoholisti, samoin oli hänen isänsä. Minä en käytä alkoholia enkä edes kahvia, mutta suklaaseen on selvä addikti, samat oireet kuin alkoholisitilla. En ole isäni kanssa asunut kun vanhemmat erosivat kun oli 2-vuotias. Masennuksesta olen kärsinyt luultavasti aina, joskus olen lääkkeitä siihen syönyt, mutta ei se painoon auttanut, tuli vaan enemmän hälläväliä olo. Minulle suklaa tuo mielihyvää, ruokaa syön vähän, ja olen pitkiä aikoja niin että on nälkä, minua se ei vaan haittaa. Eli en ahmi nälkääni, enkä syö isoja annoskokoja, ruokailutottumukset eivät ole kotoa opitut. Myös omat lapseni ovat hoikkia, tämä on ihan vain mun oma juttu. Minä palkitsen itseni suklaalla joka päivä, koska siitä tulee hyvä mieli. Ja tämä palkitseminen on alkanut jo lapsena, äitini sanoi tässä joku vuosi sitten, että kun haki minua päiväkodista, ja olin tosi väsynyt, ja hänen piti käydä vielä kaupassa ennen kotiin menoa, äiti oli houkutellut minua kävelemään lupaamalla jotain karkkia palkinnoksi, silloin se oli tietysti joku ihan pieni, tikkari tai jotain, en ollut lapsena lihava, mutta ehkä se tulee niin helposti. Pienille vauvolle annetaan sairaalassa sokerivettä suuhun ennen kivuliaan toimenpiteen tekemistä, sitäkään en tiennyt ennenkuin omat kaksoseni olivat keskosena teholla synnyttyään. Äidinmaitohan on makeaa, siihen makeaan lohtuun ihminen oppii heti syntymästään.

Suurin osa lihavista on masentuneita, tai jotain muuta henkistä taakkaa vaikka lapsuudesta jotain jota ei edes muista, esim. hyväksikäyttöä tai vaikka hylkäämistä. Minullakin on varmaan isän häviäminen kuvioista tehnyt jotain psyykkeelle. Olen kova kiintymään tavaraan, luulen että se tulee siitä että varhaislapsuus oli turvatonta, äiti joutui lähtemään pakoon isää joskus ilman kenkiä lumihankeen, nappasi minut vaan suoraan pinnasängystä nukkumasta.

Mielestäni tällä palstalla lihavat puhuvat lihavuudesta aina todella asiallisesti, jostain syystä muut eivät tunnu aina siihen pystyvän. Joskus on joku negatiivinen juttu laihoista, mutta ei se olekaan mitään keskustelua, vaan joku haluaa sanoa yhtä pahasti laihoille kuin mitä laihat lihaville, tai sitten vaan provoaa huvikseen.

Ei se hiljaa tule, vaan mulla ainakin helvetin nopeesti kun vaan luovutan läskiyttäni vastaan taistelun. Olen vasta 22-vuotias ja jo kerran laihduttanut 40kg ja nyt melkein kokonaan lihonut sen takaisin. Henkisellä puolella varmaan enemmän ne ongelmat. Normaalisti syöminen vaikeaa ja sitenkään paino ei tipu joten tuntuu, että ihan sama sitten mässäillä.

Minä en keksi yhtään syytä miksi mun pitäisi puhua painostani täällä tai muuallakaan.

Painan 110 kiloa enkä uskoa hetkeäkään, että kukaan on lihava, jos ei oikeasti ole laiska.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:56"]

Painan 110 kiloa enkä uskoa hetkeäkään, että kukaan on lihava, jos ei oikeasti ole laiska.

[/quote]

Ne laiskat on yleensä masentuneita, jopa tietämättään. Ja kyllä se kuuluu ihmisen luonteeseen että säästelee kaloreitaan, niin se vaan on.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 18:01"]

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:56"]

Painan 110 kiloa enkä uskoa hetkeäkään, että kukaan on lihava, jos ei oikeasti ole laiska.

[/quote]

Ne laiskat on yleensä masentuneita, jopa tietämättään. Ja kyllä se kuuluu ihmisen luonteeseen että säästelee kaloreitaan, niin se vaan on.

[/quote]

Voitko olla jakelematta masennusdiagnoosejasi vailla mitään todellisuusperää? 

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:45"]

Koetatteko kiinnittää huomiota siihen, ettei lapsistanne tule ylipainoisia? Ovatko puolisonne ylipainoisia?

ap

[/quote]

Olen nr. 42

Mulla on yksi lapsi, 18-vuotias poika ja hän ei ole enää ylipainoinen. Silloin, kun olin masentunut ja en huolehtinut itsestäni, niin hänellekin kertyi hieman painoa liikaa, ei tosin kymmeniä kiloja, koska veteli sitä samaa huonoa ruokaa, kuin minäkin silloin ja kun en jaksanut hänen kanssaan kauheasti olla ja mennä. Mutta, kun hänellä alkoi pituutta tulemaan lisää, niin painokin tasaantui siinä samalla ja tietysti, kun alkoi myös liikkumaan paljon enemmän kavereiden kanssa, niin ehkä jotain auttoi. Nyt jo hieman olen huolestunut hänen painostaan, koska tuntuu, että on liian laiha. Syö aika kehnosti ja kuitenkin liikkuu paljon. Yritän aina tuputtaa lisää ruokaa, mutta täytyy luottaa, että aikuinen osaa huolehtia itsestään. Jos on kotona koko päivän, niin silloin syö paremmin, kuin jos on menossa jonnekkin.

En osaa sanoa syytä lihomiseeni paitsi tosiaan laiskuus ja nautinnonhaluisuus. Painoa on tullut osittain vaivihkaa ja osittain huomaten sen. Paino ei ole lineaarisesti noussut vaan se on jojoillut pikkuhiljaa ylöspäin. Jaksan ehkä laihduttaa 10 tai jopa 15kg, kunnes sorrun ja kaikki takaisin + 5kg lisää. Välillä jojot on vain muutama kilo. Yleisesti sanoen, mitä suurempi menetetty paino, sitä enemmän tulee ylimääräistä. Painoa on nyt 30 kg enemmän kuin 20-vuotiaana ja aikaa on mennyt 17 vuotta.

Vanhemmat oli pikkuisen pyöreitä tai normaaleja. Isä on vajaat 180cm ja paino oli pahimmillaan joku 85-90, yleensä lähempänä 80 ja alle. Äiti taas jojoili enemmän, muttei koskaan ollut näin paksu kuin minä nyt. Kumpikin on nyt normaalipainossa. Kotona syöminen oli aika epäterveellistä usein. Lihapiirakoita, hamppareita jne. meille lapsille. Vanhemmat itse pidättäytyivät niistä painon takia, mutta meille niitä annettiin.

Paino hävettää ja erityisen raskaalta se tuntuu, kun tulee muita vastoinkäymisiä, niin tuntuu sellaiselta, ettei ole mitään arvoa, kun on vielä tälläinen läski muiden epäonnistumisten päälle. Joskus en halua mennä johonkin sen takia, että olen lihava. Esimerkiksi jotkut sukukokoukset on sellaisia, että hävettää mennä sinne ihmeteltäväksi. En silti tiedä, ihmettelevätkö oikeasti, mutta häpeän omaa plösöyttä.

Minulle on eron jälkeen kertynyt liikakiloja. Jotenkin ei vaan löydä mitään muuta keinoa rentoutua illalla kun saa vihdoin lapset nukkumaan. Kun on painanut sata lasissa aamuviidestä saakka ja vihdoin iltakymmeneltä saa istahtaa alas ja on hiljaista. Virkkaamisesta ei vaan tule samanlainen olo kuin suklaasta vaikka kuinka haluaisin :/

Olen kyllä koko ajan tiedostanut että painoa kertyy. Ei vaan ole löytynyt voimaa tarttua ongelmaan. Tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan eikä oikein ehdi alta pois. Tekee tosi tiukkaa selviytyä arjesta ylipäätään, saatika jostain isommasta projektista. Toki ymmärrän, että onnistuessani saisin iloa elämään ja lisää jaksamista. Pitäisi vaan onnistua ensin...

155 cm/ 65 kg

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:10"]

En ole ap, mutta mua kiinnostaa kertyykö ylipaino tosiaan niin vaivihkaa, ettei sitä tajua. Vai tajuaako sen kyllä, mutta ei vaan jaksa tehdä asialle mitään tai ns. luovuttaa? Havahtuuko siihen yhtäkkiä vai tiedostaako prosessin? Onko vanhempanne ylipainoisia eli periytyykö ruokavalio? Koetteko, että syy on myös geeneissä vai missä?

Ja mä en siis koskaan sano ketään läskiksi. Mua vaan kiinnostaa, kun olen itse ollut aina hoikka ja hoikasta perheestä. 

[/quote]

Kyllä huomasin heti ensimmäisen kilon, oli tapana käydä vaa'alla vähintään viikoittain. Mutta elämäntilanne oli sellainen että ei ollut voimia lakata syömästä. Lohdutin itseäni syömällä. Kiloja kertyi noin 40 lisää. En vieläkään oikein tiedä, millä muulla sitä voisi itseään lohduttaa tai palkita.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:56"]

Painan 110 kiloa enkä uskoa hetkeäkään, että kukaan on lihava, jos ei oikeasti ole laiska.

[/quote]

Ne laiskat on yleensä masentuneita, jopa tietämättään. Ja kyllä se kuuluu ihmisen luonteeseen että säästelee kaloreitaan, niin se vaan on.

[/quote]

Olen minäkin masentunut, tuon sitaattisi kirjoittanut 110-kiloinen, mutten syytä sitä lihavuudestani. Olen vain liian mukavuudenhaluinen laihduttaakseni. Vihaan liikuntaa yli kaiken.

BMI 29. Aikuisena paino vaihdellut BMI 23-30.

Paino tulee sykäyksittäin vaikeassa elämäntilanteessa. Ekan kerran 6 v vanhempien eron yhteydessä, siihen asti normaalipainoinen.

Kyllä mä sen tajuan, häpeän, pidän itseäni rumana ja ei-haluttavana ja tällä saralla epäonnistuneena. Nautin liikunnasta ja yleensä arkeen kuuluu vähintään pari liikuntakertaa viikossa . Jos elämäntilanne sallii, enemmänkin.

Ruokatavoissani en ole tunnistanut muutoksia lihomisen ja painon tasassa pysymisen välillä. Pari kertaa olen laihduttanut tietoisesti. Muutaman kerran paino pudonnut ihan huomaamatta, kun lihomisen aiheuttanut ongelma on poistunut. Nyt nelikymppisenä ja kilpirauhanen leikattuna paino tuntuu jumittavan tiukemassa.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:56"]

Painan 110 kiloa enkä uskoa hetkeäkään, että kukaan on lihava, jos ei oikeasti ole laiska.

[/quote]

Minä en laiskaksi itseäni luonnehtisi, vaikka ylipainoinen olenkin. Olen ahkera työssäni ja vapaa-ajalla harrastan paljon. Rakastan ruokaa ja kokkaan mielelläni. Kodin askareet ovat muutenkin minulle mieluisia. Minä syön paljon ja herkuttelen aika usein. Siksi olen lihava, mutta laiska en ole. En muutenkaan ymmärrä miksi laiskuus niin usein liitetään lihavuuteen. Minun kokemukseni mikaan monet lihavat ihmiset ovat hyvinkin ahkeria ja aikaansaavia ihmisiä.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 18:29"]

Minulle on eron jälkeen kertynyt liikakiloja. Jotenkin ei vaan löydä mitään muuta keinoa rentoutua illalla kun saa vihdoin lapset nukkumaan. Kun on painanut sata lasissa aamuviidestä saakka ja vihdoin iltakymmeneltä saa istahtaa alas ja on hiljaista. Virkkaamisesta ei vaan tule samanlainen olo kuin suklaasta vaikka kuinka haluaisin :/

Olen kyllä koko ajan tiedostanut että painoa kertyy. Ei vaan ole löytynyt voimaa tarttua ongelmaan. Tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan eikä oikein ehdi alta pois. Tekee tosi tiukkaa selviytyä arjesta ylipäätään, saatika jostain isommasta projektista. Toki ymmärrän, että onnistuessani saisin iloa elämään ja lisää jaksamista. Pitäisi vaan onnistua ensin...

155 cm/ 65 kg

[/quote]

Niin, ja tarkemmin ajatellen vielä lisään, että ei se herkuttelukaan niin hauskaa oikeasti ole. Se nyt vaan on ainoa asia, jonka avulla voin edes hetken uskotella itselleni että nautin edes jostakin. Että minulla on mukavaa, oma hetki. Usein olen iltaisin tosi surullinen ja väsynyt, ja joudun ihan skarppaamaan että jaksaisin "nauttia" omasta ajasta. Koska mikä sitten on vaihtoehto? Niin, ei mikään. Mennä yksin sänkyyn pyörimään. Istua yksin ja tuijottaa telkkarista jotain turhaa. Viikata pyykkiä, pyyhkiä mustia sormenjälkiä ovenpielistä. Tuijottaa kelloa ja laskea paljonko on aikaa kun taas pitää nousta ja aloittaa raataminen.

Ihan oikeasti, jos joku osaa tien ulos tästä kierteestä, niin kertokaa.

62

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 19:22"]

Ihan oikeasti, jos joku osaa tien ulos tästä kierteestä, niin kertokaa.

62

[/quote]

Eipä taida kukaan osata. Silti on kivaa tuntea ylemmyyttä ja naureskella niille, jotka siellä eksyneinä rimpuilee.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:16"]

Minua ei hävetä, tykkään itsestäni. Toki olisin mielelläni hoikka jos sen voisi vain valita jostain listalta, mutta en ole valmis niihin uhrauksiin joita laihtuminen vaatisi.

[/quote]

Mitä uhrauksia? Pullaa ei syödä joka päivä? Sohvalta joutuu joskus nousemaan? Yöllä on nukuttava riittävästi? Aikamoisia uhrauksia...

Toki jos olet vain omasta mielestäsi lihava, niin sitten ehkä ymmärrän tuon uhraus-termin (et halua syödä pelkkää parsakaalia tms.). Normaalipainoisen ei ole elämässään tarvinut "uhrata" mitään.

62, terapia?

Jos olet yksinäinen etkä voi olla onnellinen niin kyse on paljon muustakin kuin siitä, että painoa on vähän kertynyt. Sinun kannattaisi keskittyä niihin asioihin, eikä syömiseen. Jos vain yrität laihduttaa niin se on sama kuin yrittäisit kasvattaa autiomaassa nurmikkoa kastelemalla sitä merivedellä.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 20:53"]

62, terapia?

Jos olet yksinäinen etkä voi olla onnellinen niin kyse on paljon muustakin kuin siitä, että painoa on vähän kertynyt. Sinun kannattaisi keskittyä niihin asioihin, eikä syömiseen. Jos vain yrität laihduttaa niin se on sama kuin yrittäisit kasvattaa autiomaassa nurmikkoa kastelemalla sitä merivedellä.

[/quote]

Kiitos, mutta ei se terapia taida mitään muuttaa. Eikä lihominen ole tosiaan se suurin ongelmani, se vain jotenkin kruunaa tämän kaiken. Kai tämä joskus tästä. Kun saisi joskus olla ja tehdä jotain omaa, levähtää tai lähteä jonkun kanssa iltakävelylle. Olisi mukavampaa. Mutta aika kuluu vääjäämättä, ja asiat muuttuvat. Hitaasti, mutta muuttuvat. Jonain päivänä on toisin, ja nyt täytyy vain jotenkin jaksaa sinne asti. Elämä menee sillä tavoin.

62